Kivun muoto

Itkettää, vituttaa, on ihan saatanan toivoton olo. Haluan pois. Pois elämästäni, pois kaikesta. Pois tästä paskasta tilanteesta.

Unissani minä ja Pete rakastamme toisiamme, näytämme sen, unet ovat täynnä tunteita, jännittäviä, hallitsemattomia, suuria tunteista, ja himoa, ja kaipausta, täyttymystä, hurjaa jotakin, totta. En tahtoisi herätä tähän todellisuuteen.

Yhteisenä viikonloppunamme Pete nukkui ekana päivänä neljään ja toisena kahteen. Kävimme illalla syömässä, sitten elokuvaa kotisohvalla, ihan mukavaa, muttei se johtanut mihinkään. Ei vaikka puhuin aiheesta. Kun tajusin, että voin valvottaa itseäni kipuun asti mutta seksiä ei tapahdu, menin nukkumaan. Aamulla alkoivat kuukautiset. Iltapäivällä Maija tuli kotiin ja minä aloitin itkemisen. Kohta Pete lähtee töihin ja kaikki mahdollisuudet mihinkään ovat ohi, palaamme takaisin siihen, mitä on ollut, tai pahempaan. Peteä ärsyttää toivoton itkuni.

Ketä syyttää? Syyllisten etsiminen on niin turhaa. Jos syytän itseäni, haluan viillellä itseäni, rangaista siitä, että olen niin luotaantyöntävä, tai etten löydä oikeaa tapaa korjata elämäämme tai hyväksyä osaani. Jos syytän Peteä, niin, kyllä minä syytän... Hän ei yritä tehdä tilanteellemme mitään. Itku ja epätoivo ovat luonnollinen tapa reagoida siihen. Jos olisin tässä tilanteessa ulkopuolinen, lohduttaisin minua ja sanoisin juuri noin. On luonnollista ja luvallista itkeä sitä, ettei saa rakastella rakastettunsa kanssa. Että tulee torjutuksi jatkuvasti. Että toinen ei hae apua.

En voi tehdä mitään. Saatanan saatanan saatana.

Entiset jäljet ihollani ovat jo arpeutuneet. On siis mennyt viikkoja siitä, kun viimeksi muistutin itseäni realiteeteista: siitä, että olen paha ja ruma ja väärä ja kuvottava ja sairas, koska haluan seksiä niin että se suistaa minut pois tasapainosta, vaikka tiedän, etten ansaitse seksiä, en ansaitse rakkautta, minun ei kuulu haluta. On aika muistuttaa, muistaa, oppia. Aika piirtää kivulle jälleen muoto. Kilvoitella sietämään, venymään, jaksamaan.

Seksiä!

Melko pian tuon ihastuttavan totuudellisen kirjeen jälkeen tapahtui näin.

Olin ollut viettämässä iltaa - Maija jälleen hoidossa (kaikki tapahtuu aina silloin ja vain silloin, kun Maija on hoidossa. Mutta eihän hoitoon vieminen pitkän päälle voi olla mikään ratkaisu parisuhteen ongelmiimme!) - kaupungilla pikkujouluhumussa. Tulin kotiin nukkumaan huumaantuneen onnellisena nauttimastani huomiosta ja etanolista. Pete oli töissä, pitkän yöputken viimeinen keikka. Aamuyöstä hän tuli kotiin, ryömi viereeni ja alkoi hyväillä ja kuiskailla. Hän sanoi ajatelleensa minua koko kotimatkan, ja sitä, että saamme olla rauhassa - puhui kauniita, melkein yhtä kauniita kuin silloin alussa. Ihan samaahan ei voi odottaakaan, kun taidot ovat niin ruosteessa ja mies niin lukossa. Lykkäsin viime hetkeen sen kertomista, että minulla oli kuukautiset, koska en halunnut hänen lopettavan. Pete halusi minua siitä huolimatta. Onneksi oli pimeää ja minä humalassa, muuten olisi yhteistä jännittämistä ollut liikaa. Olimme ihanan lähellä toisiamme, puhuimme ja suutelimme paljon. Rakastelimme aivan kunniallisen kauan, ennen kuin Peten erektio loppui. Hän oli silminnähden pettynyt, minä taas en ollut, koska en ollut muuta odottanutkaan. Lohdutin ja hyväilin, juttelimme vielä ja Petekin rentoutui taas ja antoi minulle orgasmin. Jouduin sitä tosin pyytämään, mutta mitäpä en joutuisi. Ei se silloin tunnut niin pahalta, kun saa sen, mitä pyytää. Rakastelimme auringonnousuun asti, haukkasimme yhdessä aamupalaa - harvinaisen ruhtinaallista sein - ja painuimme takaisin petiin nukkumaan.

Olin täynnä toivoa, ja uskon, että Petekin oli. Alussa puhuimme niin perheneuvonnassa kuin keskenämmekin, että tämä oli vasta alku, nyt tätä pientä tainta täytyy vaalia rakkaudella,muuten se kuolee. Puhuin sen puolesta, että meillä täytyy olla joka päivä tai ainakin joka toinen päivä tantrahenkisiä hetkiä, jolloin kohtaamme toisemme oikeasti, olemme lähellä rauhassa, hiljaa, kosketamme toisiamme. Pete kannatti ideaa. Sitten se on vain hiipunut ja lopulta jäänyt. Olen monta kertaa ehdottanut yhteistä hetkeä sohvalla (ja luvannut, ettei sen tarvitsisi johtaa seksiin tai edes sisältää alasti olemista) Maijan nukkumaanmenon jälkeen ja tullut aina torjutuksi - joskus tosin niin, että ensin Pete on luvannut, mutta illan tullen sitten perunutkin sanansa. En tiedä, kumpi on pahempaa, se että antaa ymmärtää, vai suora torjunta. Ehkä se turhan toivon herättäminen.

Joka tapauksessa kerta oli syyskuun alun jälkeen ensimmäinen, ja herätti minussa niin paljon uskoa tulevaisuuteen, että lopetin viininlipittelyn iltaisin ja olen nyt ollut kolme viikkoa selvin päin. No en sentään, lääkkeitä napsin normaalisti, mutta ammattilainen, jonka kanssa juttelen, kehotti kärsivällisyyteen: kaikki aikanaan, pienin askelin.

Kuukautisteni pitäisi alkaa tänään tai huomenna. Neljä viikkoa on siis mennyt. Maija on menossa yökylään. Petellä on vapaa vikonloppu. Ainekset suorituspaineisiin, uhkaavaan epätoivoon ja kunnon riitaan ovat kaikki kasassa. Osa minusta haluaisi livistää yksin kaupungille juopottelemaan huomisillaksi, ettei tarvitsisi taas kohdata torjutuksi tulemisen kokemista. Pakeneminen jo ennen tilanteen syntymistä estäisi toiveikkaan odotuksen, että entäpä jos tällä kertaa onnistuisimmekin pääsemään toistemme lähelle.

Rakkaudesta ja uskollisuudesta

Olen viime aikoina märehtinyt avioliittoon vihkimisen kaavaa, erityisesti vihittäviltä kysyttäviä asioita, joihin heidän tulee ilmoittaa tahtomisensa.

Kirkollisten toimitusten kirjassa se parempi muotoilu kysymyksestä kuuluu seuraavasti:

Pappi kysyy morsiamelta:
Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, Vea, tahdotko ottaa Peten aviomieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?
Vastaus:
Tahdon.

Ajattelen, että sitoutuneessa rakkaussuhteessa, jonka juridinen instituutio on avioliitto, tahto osoittaa rakkautta ja uskollisuutta on se asia, jonka vuoksi suhde on olemassa. Ajoittain pitäisi onnistua paitsi tuossa tahtomisessa, myös osoittamisessa. Muuten suhde ainakin minulle lakkaa olemasta parisuhde, rakkaussuhde. Se muuttuu joksikin muuksi. Avioliitto voi toki jatkua, jos niin halutaan, ja monet tuntuvat haluavan.

Usein korostetaan sitä, miten tärkeää luottamuksen kannalta on, ettei puoliso rakastele kenenkään muun kanssa. Tätä pidetään uskollisuutena, ikään kuin se riittäisi. Tästä myös rankaistaan kovemmalla kädellä, julkkisten kohdalla myös raaemmalla mediapyörityksellä, kuin siitä, että laiminlyö rakkauden osoittamista puolisoaan kohtaan.

Minä olen joutunut sukeltamaan niin syvälle, etten ole enää mustasukkainen sanan tavallisimmin ymmärretyssä merkityksessä. Jos minun pitäisi valita, onnistuisiko puolisoni osoittamaan minulle tahtomaansa a) rakkautta vai b) uskollisuutta, valitsisin hetkeäkään epäröimättä vaihtoehdon a). Jos hänellä olisi minulle paljon rakkautta ja hän osoittaisi sitä monin tavoin, hän saisi osoittaa sitä muillekin. Tuolloin uskollisuuden osoitukseksi riittäisi, että hän olisi lojaali perhettämme kohtaan ja rehellinen minulle ja kohtelisi toista naistaan myös kunnioittavasti.

Meidän perheessämme nämä roolit ovat jakautuneet pitkän prosessin aikana. Pete osoittaa minulle uskollisuutta, koska ajatus vieraan naisen kanssa rakastelusta halvaannuttaa häntä vielä enemmän kuin minun kanssani. Se, ettei hän pysty osoittamaan rakkauttaan minulle sillä luonnollisimmalla, mutta kenties vaikeimmalla tavalla, saa hänet niin lukkoon, että muukin rakkauden osoittaminen hiipuu. Arki muuttuu tiuskimiseksi, kun lasken päiviä, viikkoja ja kuukausia viime kerrasta, ja uskon Petenkin laskevan. Pete on minua kohtaan useimmiten lojaali ja rehellinen, mutta ellei hän ajan kanssa ala avautua enempää, ellei hän päästä lähemmäs, on se minulle osoitus uskollisuuden puutteesta. Ja rakkauden. Tai kyvyttömyydestä osoittaa niitä.

Minä osoitan rakkautta. Pete on antanut minulle kiitosta siitä, että olen lempeä ja kärsivällinen. Uskollisuutta en ole jaksanut osoittaa, koska elämä ilman rakkautta oman rakastetun rinnalla on ollut niin tukahduttavaa, että olen ollut kuin nurkkaan ajettu metsähiiri, kauhuissaan väärässä paikassa, liian suurten ja uhkaavien asioiden ympäröimä, mielessä vain kaksi kysymystä: "Miten ihmeessä jouduin tähän? Kuinka pääsen tästä pois?"

K on antanut minulle iloa ja toivoa, tunteen siitä, että olen elossa taas, että voin vaikuttaa omaan elämääni. Hän on saanut minut tuntemaan, että olen haluttava ja kaunis nainen ja samalla ihan normaali, fiksu ja kunnioitettava ihminen. (Epäilemättä olisin aika äkkiä löytänyt jonkun pinnallisen mulkun, joka olisi halunnut vain panna minua tai jopa antaa minullekin, mutta seksi on liian tärkeä asia jaettavaksi ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä. En halua enää koskaan sänkyyn kenenkään kanssa, jolle en ole kokonainen ihminen.) K:n ansioista olen saanut sellaista itseluottamusta, että kotona eivät seinät kaadu päälle ihan niin nopeasti ja raskaasti kuin ennen. Pete on lopultakin, ainakin kertaluontoisesti, tajunnut voivansa menettää minut, ellei elämämme muutu. Sen kirjeen jälkeiset viikot ovat olleet hyviä - sanoisin, että hyvä alku kohti oikeasti hyvää suhdetta.

Toistaiseksi - ja tämä on nähtävä siinä kontekstissa, että olen hyvin kauan ollut todella epätoivoinen ja kokeillut kaikkea, mitä suinkin olen keksinyt - se, että minä järjestin itselleni rakastajan, on ollut vain siunaukseksi parisuhteellemme. Se on puhkaissut tulehtuneen tilanteen, ajanut meidät puhumaan toisillemme, saanut Peten tekemään aloitteen seksiin (yhden kerran, mutta se on enemmän kuin ei mitään!). Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen olen jaksanut uskoa suhteemme tulevaisuuteen; siihen, että olemme yhdessä ensi vuonna, viiden vuoden päästä, että saamme lisää lapsia, että pääsemme eteenpäin, haluamme olla yhdessä kauan, eikä vain toistaiseksi.

Pete voisi minusta lähettää ruusuja kiitokseksi K:lle. Tai ostaa niitä minulle!

Rakastajaprojekti

Niin, se ilmoitus tuotti sitten tulosta.

Perheneuvonnassa oli jo pitkään ollut aika takkuista, vaikka olo helpottuikin joka käynnin jälkeen vähäksi aikaa. Myöhemmin kävi ilmi, että Pete oli jo jonkin aikaa tiennyt deitti-ilmoituksestani ja seuraillut tilannettani.

Kirjoittelin muutaman ehdokkaan kanssa ja tapasinkin pari, mutta sitten löytyi sopivan tuntuinen ihminen, K. Perheellinen, suunnilleen ikäiseni mies, joka sinnittelee pitkässä, riitelyntäyteisessä liitossaan lasten takia ja miettii jatkuvasti kotoaan muuttamista. K on olemukseltaan tarmokas, tehokas ja valoisa, silti rauhallinen. Aika erilainen minuun verrattuna: itse stressaan helposti, en saa valmiiksi, en jaksa, en tee. Hän nauraa ja puhuu paljon. Joskus liikaakin itsestään. Saan kyllä suunvuoron ja hän kuuntelee. Mutta herkkänä ihmisenä toivoisin häneltä joskus enemmän aktiivista halua saada kuulla juuri minun ajatuksiani. Vai onko se vain itsekeskeisyyttäni - no tietenkin se sitäkin on, minulla on niin vähän aikuiskontakteja ja omaa aikaa, että hyvän kuuntelijan löydettyäni vuodatan tunteitani ja ajatuksiani kuin Pankakoski. K:lla on hyvä itseluottamus, parempi kuin minulla. Minulla taas ehkä syvempi itsetuntemus. Hän on mukavan näköinen ja tyylikäs, kantaa vartalonsa kauniisti, liikkuu sulavasti. Hän haluaa minua ja minä häntä. Kunnioitamme toistemme perheitä, ne ovat kummallekin ykkösasia. Emme puhu pahaa toistemme puolisoista. Paljon juttelemme myös lapsista. En usko, että haluaisin parisuhdetta hänen kanssaan, vaikka olisin vapaa, niin erilainen hän on. Näin ollen en ole huomannut itsessäni mitään ihastumisen merkkejä alun hullaantumisen mentyä ohi.

K ja minä olimme tapailleet viikon ajan, kun tilanne kotona alkoi mennä mahdottomaksi. Pete ei puhunut minulle, ei koskenut minuun, ei tehnyt mitään yhdessä, oli täysin lukossa. Itkin melkein koko ajan, kun olin kotona. Viikonloppuna tilanne kärjistyi. Maija oli hoidossa, minä join itseäni määrätietoiseen humalaan ystävien seurassa baarissa. Loppuillasta kotona jatkoin vielä sekoiluani, kunnes sammuin. Aamulla löysin Peten kirjoittaman kirjeen, oikean, pitkän kirjeen, ja heti sen nähtyäni minussa syttyi riemu. Aivan aiheellinen, kuten sitten kävi ilmi. Pete oli kirjeessä miettinyt paljon, purki vihaansa ja mustasukkaisuuttaan pettämisprojektistani, kertoi lopultakin, että oli tiennyt jo jonkin aikaa ja osannut lukea merkkejä. Hän eritteli tilannettamme yllättävän taitavasti, ja vaikka kiukkua ja kiivautta riitti, oli perussävy rakentava. Pete sanoi suoraan, ettei hänkään ole tyytyväinen nykytilanteeseemme, vaan että se ahdistaa häntä päivittäin. Hän sanoi rakastavansa minua, haluavansa elää kanssani. Olin niin onnellinen ja huojentunut. Menin kirjeen kanssa takaisin sänkyyn kasvot hehkuen. Puhuimme monta tuntia, itkimme sylikkäin. Katselimme silmiin ja suutelimme. Pete sanoi minulle rakkauden sanoja, spontaaneja ja itsensä kuuloisia.

Käsittelimme rakastajajuttuani vain hyvin ylimalkaisesti. Ymmärsin niin, että Pete odottaa minun olevan jatkossa hänelle uskollinen. Tähän mennessä tapahtuneesta hän ei halunnut tietää enempää. Siinä oli viisautta, sillä onhan jo järjestelmällinen pyrkimys rakastajan hankkimiseksi pettämistä, ja itse akti vain pieni osa sitä kokonaistilannetta, että on kauan ollut valmis hankkiutumaan vieraaseen sänkyyn.

K on kuitenkin hyvä mies ja hänen seuransa on minulle tärkeää. Sanoin Petelle pian yllä kerrotun jälkeen, että haluaisin pitää K:n elämässäni ja aion pitää häneen yhteyttä ainakin tekstiviesteillä. En muista, mitä hän vastasi. Kai se oli selvää, ettei hän voi estää minua tapaamasta ihmistä, jonka seura on minulle tärkeää. Olen tehnyt sen nyt huomaavaisesti. Juuri meni melkein kaksi viikkoa, ettemme puhuneet edes puhelimessa, kun kotiasiat menivät kummallakin edelle ja aikataulut ristiin. Sitten K ja minä kävimme kahvilla, oli huojentavaa purkaa sydäntään ja kuulla toisen viisaat ja ymmärtävät kommentit.

Rakkausviikonloppu

On tapahtunut paljon, ja hyvin vähän. Kerron aikajärjestyksessä tärkeimpiä.

Alkusyksystä laitoin nettiin seuranhakuilmoituksen, jossa selitin elämäntilannettani ja etsin rakastajaa. Selitin aikeestani punkkupullon äärellä ystävälleni keittiössä, emmekä tietenkään olleet tarpeeksi hiljaa. Pete oli kuullut keskustelun ja löytänyt ilmoitukseni nopeasti. Hän ei kuitenkaan pitkään aikaan kertonut minulle tietävänsä.

Syksymmällä meillä oli kahdenkeskinen rakkausviikonloppu, joka meni lopulta känniseksi huutamiseksi kadulla (minä olin kännissä, molemmat huusivat). Olin odottanut viikonlopulta paljon (=edes yksi vaikka kesken jäävä pano plus yksi orgasmi minulle, siis läheisyyttä ja varovaista sillanrakentamista) ja Pete ottanut erektiolääkkeet mukaan - hän ei ollut vielä siihen mennessäkään kokeillut niitä. Sanon nyt "hän", koska minusta se ei todellakaan ole kiinni, etteikö yhteisiä mahdollisuuksia testata lääkkeen tehoa tai aloitteita ja ehdotuksia minun puoleltani olisi tullut. Koska lääkkeen vaikutusaika on toista vuorokautta, pyysin häntä ottamaan sellaisen jo viikonlopun alkaessa - silloin fysiikka olisi "itsestään" mukana tilanteessa, jos otollinen tunnelma syntyisi spontaanisti.

Pete lykkäsi ja lykkäsi lääkkeen ottamista, kunnes viimeisenä iltana sairastui. Ihan oikea flunssa ja kuumettakin, ei siinä mitään. Ei ole ensimmäinen kerta, kun sarja tekosyitä, välttelyä ja lykkäämistä saa jatkeekseen jonkin oikean, hyväksyttävän syyn. Sairastuuhan sitä ihminen aina silloin tällöin, tai on väsynyt, tai on perheriita, tai lapsen tilanne vaatii kaiken huomion. Kuukautiset jos mikä on hyvä syy, saa viikoksi luvallisen tauon suorituspaineista, vaikka naiselle seksi silloin sopisikin. Tai siis, naisellakin on siis jo luvattoman huono seksuaalinen itseluottamus, mistä seuraa, että kuukautisten aikana on vanhatestamentillisen saastainen fiilis. Sen poistamiseen ei oma tahdonvoima riitä. Siihen auttaisi vain himokas rakastaja, joka sanoisi, että olet vertavuotavanakin maailman kiihottavin ja haluttavin nainen, anna kun pidän sinua hyvänä, ja orgasmi sitä paitsi lievittää kuukautiskipujasi. Niin, kuukautisetkin minulla oli reissun aikana. Nukuin huonosti nuhaisen mieheni vieressä ja sotkin lakanani, mitä on tapahtunut hyvin harvoin sitten teinivuosien. Yhdistettynä kaikkeen muuhun epäonnistumiseen se tuntui pohjattoman nöyryttävältä. Pesin lakanaa käsin, itkin ja kiroilin, häpesin itseäni, iljettävyyttäni, vastenmielisyyttäni, rumuuttani.

Minulla on muuten tämän selibaatin seurauksena ollut aika paljon sellaisia tuntemuksia, että olen jotenkin likainen. Usein tuntuu, että haisen pahalta. Ylipaino ja raskausarvet saavat tolkuttomat mittasuhteet, vihaan ruumistani, jossa tunnen olevani vankina. Peilistä näen kuvottavan läskin, jota kukaan ei halua. Tukka on aina muka rasvainen, vaikka pesen sen joka päivä. Huonoina päivinä tuntuu, että tihkun jotain vastenmielistä eritettä, kuin antiferomonia, jotain äitihikeä, joka tekee naisesta pelkän äidin. Saatan joskus käydä kaksikin kertaa päivässä suihkussa ja ajelen karvojani paljon tehokkaammin kuin oikeasti jaksaisin tai haluaisin.

Sillä reissulla ei sitten ollut seksiä. Oli hidasta toipua niin raskaasta pahasta olosta. Maijan aurinkoisuus ja uudet touhut toivat onneksi parisuhteen tilalle muuta ajateltavaa. Hauras läheisyys ja keskinäinen leikinlasku palautui arkeemme. Myöhemmin Pete pyysi minua eräänä iltana koneelleen katsomaan. Hän näytti reissukuvia. "Kato, oltiin me onnellisiakin siellä. Kyllä siinä matkassa oli myös mukavia hetkiä ja paljon hyvää", hän lohdutti vetoavasti. Myönsin, sain lohtua. Hiukan.

Ollaanpas meillä ajankohtaisia

Yllättävän paljon olen törmännyt perheemme ongelmiin mediassa viime päivinä. Suomalaisten vähentynyt seksin harrastaminen on päässyt uutisotsikoihin, Aamu-tv:ssä viime viikolla asiaa käsiteltiin niin kevyesti, että meinasi itku päästä. Ehkä siitä puhuminen on niin kipeää, että pitää lyödä leikiksi. Tai ehkä haastateltavilla oli niin hyvä seksielämä, että vieraantumisen tuska ja tukahdutettu halu omaa puolisoa kohtaan ovat heille täysin vieraita.

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -romaanin arvostelu löytyy täältä.

Viime torstain Hesarissa haastatellaan lääkäri Vesa Nurmesniemeä, jolta on juuri ilmestynyt Miesklinikka-niminen teos. Hänen mukaansa noin 200 000 suomalaista miestä tarvitsisi testosteronin korvaushoitoa, mutta vain vajaat 10% on hakenut apua. "Moni mies oppii kärvistelemään ongelmiensa kanssa. Saattaa tuntua siltä, että uupunut ja haluton olo on luonnollinen tila, eikä kellään muullakaan ole sen kummempaa", hän sanoo miesten vaikeudesta hakeutua lääkäriin. Kieltämättä olen miettinyt samaa kuin edellistä postaustani kommentoinut mies: mitä jos Pete kärsii masennuksesta? Jonkinlaisesta koteloituneesta sellaisesta? Tilasta, joka ilmenee unihäiriöinä, haluttomuutena, hitautena, aloitekyvyttömyytenä, mutta ei masennuksesta poiketen sisällä surumielisyyttä tai ahdistusta.

Jonkinlainen diagnoosi helpottaisi minua - ainakin se poistaisi sen tämänhetkisen tunteen, että se tekee sen jotenkin tahallaan, piittaamattomuuttaan, rankaisee minua jostakin. Pitää koko ajan käsivarrenmitan päässä: suukottaa ja halailee, sanoo joskus ohimennen kauniin sanan, kysyy mikä mieltäni painaa, mutta ei tule lähelle, ei päästä lähelle, ei pyydä lähelleen. Toiset naiset kertovat, miten mies on saattanut vapaapäivien alkamisen kunniaksi kattaa kynttilät ja viinipullon, paistaa pihvit, ja siitä sitten yhdessä rentoutuneina saunan kautta sänkyyn. Minullekin Pete saattaisi kokata herkkuja, mutta miksei hän tee sitä, mitä oikeasti tarvitsisin: kaiva esiin sitä lähes käyttämätöntä erektiolääkepakettia ja sano, että kokeillaan tätä tänään, ollaan lähekkäin, minä haluan yrittää sun kanssa. Sen puuttuminen kertoo minulle, ettei hän halua. Tai uskalla. Mutta siihen uskallukseen on mahdotonta puuttua, ellei hän jotenkin ilmaise, että haluaisi tilanteen muuttuvan. Nytkin pötköttää sohvalla ja katsoo luurit päässä komediasarjaa.

Ja vielä Osmo Kontulaa, tuota suomalaisen seksin gurua. Halu ja intohimo -kirjassa julkaistun uuden tutkimuksen mukaan suomalaisten yhdynnät ovat vähentyneet, parisuhteessakin masturbointi korvaa rakastelun yhä useammin. Seksiin ryhtyminen voi olla vaikeaa, ellei tunnelmaa ole jo valmiiksi. Tunnelman rakentaminen taas voi tuntua teennäiseltä (luulen, että Petestä tuntuu). Jos seksiä ei ole spontaanisti, sitä ei siis ole ollenkaan. Meillä tilaisuuksia ujon ja turhautuneen väliseen turvalliseen kohtaamiseen ei tule, koska nukumme niin eri aikaan, eikä nukkuma-aikatauluumme ole jatkuvasta surustani ja ajoittaisista keskusteluistamme huolimatta tullut muutoksia kuin korkeintaan huonompaan suuntaan. Nytkin olin monta päivää reissussa ja ensimmäisenä yönä kotona Pete meni tietokoneelleen sen sijaan, että olisi tullut sänkyyn edes valvomaan vaikka silitellen minua. Minulle helpointa arkiseksiä on aina ollut pimeässä peiton alla juuri ennen nukahtamista tai heti herättyä, kun unen pidäkkeetön maailma on vielä läsnä, kun sielu on auki ja ruumis lämpöinen, kun läheisyys on helpointa. Näitä hetkiä meillä ei ole lainkaan.

Haluan sänkyyn. Haluan että minua pannaan joka suunnasta, joka kulmasta, joka asennossa. Haluan ottaa suihin, imeä, nuolla ja purra miehen karvaista ihoa, miehen joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Haluan laueta täysin antautuneena tuon miehen käsittelyssä, haluan että olen hänelle kiehtova, että hän haluaa tutkia minua, jokaista neliösenttiä, käännellä ja katsella, kommentoida ja koskettaa. Haluan Peteä. Mutta Pete ei halua minua. Vihaan tätä tilannetta ja omaa avuttomuuttani.

Olen miettinyt, että jos menisin takaisin töihin, saisin jotain muuta ajateltavaa parisuhteen miettimisen tilalle. Silloin ehkä Petekin saisi kaipaamaansa tilaa ja aikaa toimia oman aikataulunsa mukaisesti asioitten korjaamiseksi. Mutta silloin meillä olisi vähemmän yhteistä aikaa ja enemmän stressiä. Lisäksi Peten olisi pakko ruveta hoitamaan kotia, enkä tiedä, onko hänestä siihen.

Mutta on yksi toinenkin syy, miksi epäröin työelämää omalta kohdaltani. Ns. kristillinen seksikäsitys häiritsee minua. Augustinuksen jäljiltä meillä on kirkko, joka suhtautuu seksuaaliseen haluun sekavan ristiriitaisesti ja kulkee vuosikymmeniä jäljessä, mitä tulee seksitietämykseen ja sen tieteelliseen tutkimukseen. En oikeastaan tarkoita kirkon virkamiesjohtoa, jossa yleensä vaikuttavat suhteellisen asialliset, sivistyneet ihmiset ja joka silloin tällöin julkaisee niinkin onnistuneita teoksia kuin Jumalan silmissä ihme. Enemmän minua huolettaa se perille mennyt vuosikymmenien pietismin hapattama opetus, että seksi on syntiä paitsi avioliitossa, eikä siitäkään olla ihan varmoja. Siihen kuuluu halun loputon hillitseminen ja tuomitseminen, itsensä kouliminen himottomaksi ja kiltiksi, koska Jumala suuttuu intohimosta ja Jeesus on mustasukkainen tytöistä, jotka antavat pilata itsensä.

Minulle opetettiin kotona pojista, että aina pitää olla varuillaan, koska ne haluaa vaan sitä yhtä, ja kunnon poikia on harvassa. Itse halusin paitsi rakkautta, myös seksiä, mutten kelvannut kenellekään ensi alkuun. Sitten löysin ihania poikaystäviä, muistelen kiitollisuudella molempia lukioaikaisia heilojani. Sain seksielämälleni hyvän ja kauniin alun, täynnä uteliasta tutustumista, kiihkoa ja molemminpuolista oppimisen halua, kun yritimme voittaa toinen toisemme nautinnon tuottamisessa toisillemme. (Terveiset vaan sinne, missä lienettekin.) Kokemukseni elämästä on siis toinen kuin se ns. kristillinen opetus, jonka olen saanut. En voi sietää, jos näen sitä opetettavan seurakunnissa. Sanon nykyään oman mielipiteeni aina ääneen, mutta siitä seuraa joskus vaikeuksia. Monien kirkon aktiivijäsenten näkemykset näistä jutuista kiusaavat minua hengellisestikin niin paljon, että pohdin töihin paluun mielekkyyttä. En tiedä, jaksanko elää tätä omaa, rikkinäistä elämääni ja samalla elää niiden ristiriitaisten ihmiskuvien ja naiivin ihanteellisten parisuhdekäsitysten keskellä, joita kirkon kuvioissa on.

Aina samaa

Kuukautiset loppuivat. Tällä kertaa Pete ei edes huomannut koko asiaa, niin vähän olemme läheisissä tekemisissä. Mitäpä sitä erikseen mainitsemaan. Kuinkahan monella parisuhteessa elävällä on menkat monta kertaa useammin kuin seksiä?

Pohdin jatkuvasti sitä vaihtoehtoa, että yrittäisin hankkia itselleni rakastajan. Olen puhunut aiheesta kauan sitten myös Petelle, mutta hän ei pitänyt ajatuksesta. Se oli hänestä ahdistavaa ja hän sanoi, ettei sellainen kuulu hänen mielestään parisuhteeseen. Jatkuva selibaattiko kuuluu? Olen sitä häneltä kysellyt, joskaan en viime aikoina. Eikö toinen tavallaan sano irti sopimuksen yhteiselämästä omalta osaltaan, ellei halua seksiä tai ei tee mitään asian etenemiseksi? Mitä haittaa siitä hänelle olisi, jos saisin muualta sen, mitä en häneltä saa? No, asia ei ole kovin ajankohtainen, sillä en ole mitenkään huomiotaherättävän puoleensavetävä enkä liiku missään, missä tapaisin miehiä - ainakaan ilman Maijaa, joka varmaankaan ei ole mikään meriitti iskumarkkinoilla ja vaikeuttaisi huomattavasti satunnaisen panon järjestämistä käytännössä.

Olen nyt ollut iltaisin ilman siiderinlipitystä, alkoi ahdistaa liikaa kun viikkomäärät liikkuivat koko ajan suurkulutuksen ja kohtuukäytön rajoilla. Mieli on kirkkaampi ja väsyttää paljon vähemmän, mutta samalla haluttaa enemmän ja sitä painetta on hankalampi paeta ilman kemioita.

Tänään kiehun kiukusta. Yritin herätellä Peteä, en edes aikaisin vaan jo lähellä hänen heräämistään, niin ettei väsymyksen ainakaan pitäisi olla esteenä. Hyväilin häntä varmaan puoli tuntia monella tavoin, silitin, näykin, hieroin, suutelin, nuolin. Ensin selkäpuolelta, ja kun sain hänet lopulta kääntymään, myös etupuolelta. Olin tavattoman hellä, en painostava enkä hyökkäävä. Sormieni kautta minuun virtasi lämpöä ja kaipausta, Peten iho tuntui uskomattoman ihanalta, mutta hän ei reagoinut kosketukseeni mitenkään. Vasta loppuajasta silitti vähän tukkaani. Kun mitään ei tapahtunut ja tiesin, että Maija herää pian, lähdin suihkuun (Maija on niin touhukas, ettei häntä voi enää jättää yksin suihkun ajaksi).

En käsitä, miten joku voi olla niin flegmaattinen kuin Pete. Kuinka niin paljon voi nukkua? Hän tuntuu heräävän tekemään vain omia asioitaan ja jaksaa surffailla niitä yötä myöten. No, reiluuden vuoksi myönnettäköön, että hän tekee ruokaa, hoitaa ostokset ja viettää paljon aikaa Maijan kanssa. Mutta en puhukaan siitä, vaan itsestäni.

Surffaan joskus epätoivoissani erinäisillä epämääräisillä keskustelufoorumeilla etsimässä kohtalotovereita ja neuvoja. Yllättävän paljon törmää vahingoniloisiin misogyyneihin, jotka heittelevät kevyesti kommenttejaan naisille, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin minä. "Mitäs hankkiuduit paksuksi, ei tuommoista kukaan enää halua", on tyypillinen kommentti arkeen väsyneelle perheenäidille. "Kuitenkin oot joku lihava löysäpilluinen lehmä ja miehes panee tiukkalihaista työkaveriaan, kun et viitsi treenata itteäs kuntoon" - naurettavaa edes lukea tuollaista, saati välittää siitä, mutta kerran luetut sanat jäävät kiertämään mielen pohjalle. Ja toinen yleinen asenne on epäusko; moni pitää keksittynä tilannetta, jossa nainen haluaa, mutta mies ei - miehenhän kuuluu haluta aina ja kotiäidin kääntää väsyneenä selkänsä. Myös sen sanominen ääneen, että harkitsee rakastajan hankkimista (en ole siis ainoa), on joillekin hirveä moraalinen romahdus. Etenkin naiskirjoittajat lyövät toisiaan hyvän äitiyden vaatimuksella: "Tuollaisen kuvanko haluat antaa parisuhteesta lapsellesi, että äiti huoraa vieraitten kanssa, aika hyvä roolimalli". No en halua, mutten haluaisi antaa sellaistakaan mallia, että lapsi saisi isompana ja jo asioista jotain ymmärtävänä kuulla, kuinka äiti on luopunut omasta seksuaalisuudestaan ja sen toteuttamisesta tämän takia ja kuinka isin kanssa ollaan yhdessä vain lapsen, kulissien ja väljähtyneen kaveruuden takia.

Tuntuu että olen hirveän yksin. Odotan kovasti että saan Anna-Leena Härkösen uuden kirjan Ei kiitos kirjastosta, varasin sen heti kun kuulin, että se käsittelee omani kaltaista elämäntilannetta. Olen ollut toista viikkoa täysselibaatissa, kun elämässä on ollut niin paljon touhua, ettei seksi ole ollut päällimmäisenä mielessä, mutta ei se sillä ainakaan helpota. Entistä enemmän tekee mieli, ellei edes masturboi. Ajattelin, että voisin jotenkin päästä Peten "tasolle" yrittämällä keskittyä muuhun. Ei toimi. Näin eroottista unta Samuli Vauramosta, se oli kaunista. Enimmäkseen näen silti niitäkin unia vain Petestä. Hän on se, jota haluan, jonka haluaisin omakseni.

Perkele, että olen vihainen. Mietin tässä, että voisin pitkästä aikaa taas juoda itseni mukavaksi, kun Pete on illalla töissä ja Maija mennyt nukkumaan. Ihan sama.

Lähentymistä

Pete on ollut kipeänä ja väsynyt. Hänellä on tapana vetäytyä silloin tylyyn puhumattomuuteen ja yksinäiseen surffailuun. Olemme puhuneet asiasta usein ennenkin, ja nyt päätin, että yritän tosissani elää omaa elämääni enkä kiusaa häntä läheisyyden kaipuullani. Niinpä olen järjestänyt itselleni menoja monena päivänä, juopotellut, surffaillut ja pelaillut itsekseni, odotellut, että Pete toipuisi.

Se ei sitten ollutkaan hyvä. Eilen illalla Maijan nukkumaanmenon jälkeen aloimme puhua ja juttua tuli hurjasti. Olin päivällä tuonut Petelle lahjan, joka oli ehkä vähän tyhmä tai ei niin osuva, mutta ajatus oli tärkein: se, että olin kaupassa miettinyt häntä, ja meitä, halunnut antaa jotain, viestittää rakkaudestani ja halustani korjata elämäämme. Tyrkkäsin sen Petelle tekemättä sen suurempaa numeroa (etten näyttäisi liian tarvitsevalta tai huomionhakuiselta): "Toin sulle lahjan." "Miksi?" "Kun se oli minusta kiva, ja ei haittaa jos et tykkää, kun mulla on sille kyllä käyttöä." "Ai", Pete vastasi ja käänteli sitä hetken, pisti sen sitten syrjään. Ei kiittänyt. Minua itketti, mutta nielin sen ja yritin olla vain. Kerroin tästä illalla. Pete sanoi, että oli omasta mielestään kyllä kiittänyt, ja ettei edes huomannut että kiitos unohtui. Myönsi sitten olevansa vahvasti samaa mieltä siitä, että ajatus ja ele oli kaunis ja ehdottomasti kiitoksen väärti, ja pyysi anteeksi.

Puhuimme siitä, miten antaminen on aina vaikeaa, kun siinä asettaa itsensä alttiiksi torjunnalle. Jos ei koskaan anna mitään, ei tule torjutuksikaan. Tämä tuntuu olevan ainakin osittain Peten aloitekyvyttömyyden taustalla. Pete sanoi, että hänelle myös vastaanottaminen on vaikeaa - niin lahjojen kuin rakkauden. Miksi se on niin? Kuinka voi olla vaikeaa olla rakastettu? Sehän on kauheaa. Pete ei itse osannut sanoa, mistä se johtuu, mutta hänestäkin se on hullua. (Kommentteja ja auttavia oivalluksia otetaan kiitoksella vastaan.)

Pete antoi pitkästä aikaa tulla varastoon kerättyjä pettymyksiä: miten minä en ole enää avoin, en kerro asioistani, vastailen lyhyesti, olen omissa oloissani. En ollut aavistanutkaan, että hän esimerkiksi kokee tulevansa torjutuksi, kun luen ruokapöydässä. Jos olisin tiennyt...!

Olen aina tehnyt suurimman osan aloitteista touhuta jotain yhdessä, ja nyt kun olen masentuneena sen melkein kokonaan lopettanut, Pete on jotenkin tyhjän päällä. Sellaiset keskustelunavaukset kuin "Haluaisin mennä sun kanssa...", "Tule tänne, tehdään...", "Anna kun pidän sua hyvänä", "Tahtoisitko mun kanssa [---], minä nimittäin tahtoisin" - ne ovat hänelle vieraita ja vaikeita. Eikä hänellä ole kuin alkeelliset riitelytaidot. On kai se ymmärrettävääkin, kun hän on ollut pitkään sinkkuna ja edelliset suhteet eivät ole olleet likimainkaan tätä syvyysluokkaa - minä taas olen elänyt syvällisessä, läheisessä parisuhteessa vuosia. Pete reagoi tekemisiini tyyliin "Piä tunkkis, perkele" (vaikka itse asiassa syyttää kyllä minua ihan samasta...), niin kuin nyt vaikka tuo yhdessä syöminen: jos minulla on lehti edessäni, kun aloitan ruokailua, hän usein vie lautasen mukanaan työhuoneeseen ja syö koneen ääressä. Minä olen usein ruvennut itkemään yksin keittiössä, kun hän on tehnyt näin. Peten ajatus silloin jotain sellaista kuin "Aha, taaskaan se ei halua puhua mun kanssa, lukee vain, no ei sitten, kyllä minä keksin omaakin tekemistä". Sen sijaan, että näyttäisi tarvitsevansa minua, hän antaa viestin, ettei todellakaan tarvitse minua mihinkään (tämä on yksi kipeimmistä asioista koko suhteessa). Ja on sitten ihmeissään ja loukattu, kun kerron ajatuksistani yhä vähemmän, kinuan läheisyyttä yhä vähemmän.

Niin yksinkertaista, niin äärimmäisen vaikeaa.

Lopulta riitamme eteni syyttelystä sillanrakentamiseen sillä vanhimmalla ja parhaalla (ja ainoalla, luulen) konstilla: hellyydellä. Itkin kyllä koko keskustelun ajan, mutta hyvin rauhallisesti, ja erittelin taas pitkästä aikaa Peten tunteita, koska hän vaikutti aika avuttomalta niitä itse ymmärtämään. Onnistuinkin ihan hyvin. Silitin hänen kasvojaan ja puhuin syvien tunteiden tärkeydestä, pelon ja rakkauden näyttämisestä. Upotin kasvoni Peten kiharoihin ja haistelin hiusten lämmintä tuoksua. "Eikö sua koskaan pelota, että jätän sinut? Että kun tämä on niin vaikeaa, niin minä lähden?" "Pelottaa", hän kuiskasi. "No miksi et näytä sitä millään tavalla? Minä niin tarvitsisin sitä, että näyttäisit että sinä tarvitset minua!" "En tiedä. Ne tunteet on niin syvällä." "Mutta kun minä en mitään muuta haluakaan kuin syvälle, lähelle, sinun luo! Et nykyisin enää ollenkaan itke, et sano rakkauden sanoja itse... ja minä luulen, että sinä haluat tällaista elämää, pinnallista haahuilua samassa kämpässä, ei mitään oikeaa läheisyyttä... Minä en jaksa näin ja oon sen sulle sanonut. Miltä se tuntuu, jos sulle tulee mieleen, että 'mitä jos Vea jättää minut? Muuttaa pois, vie Maijan pois, lähtee? Katoaa? Miten minun sitten käy? Mitä mulle enää jää? Mitä mun elämä sitten on?'" Pete itki hiljaa rintaani vasten ja sanoi: "Kauhealta, se tuntuu ihan kauhealta".

Itkimme sylikkäin ja suutelimme, juttelimme hiljaa, palailimme hitaasti syvältä arjempaan, huojentuneina, läheisempinä.

Käytännön ratkaisuideoitakin syntyi (minulta, kuinkas muuten... "Halki, poikki ja pinoon" on toinen nimeni). Muistin vanhan sanonnan "Suojele tapaa, niin tapa suojelee sinua". Ajattelin, että koska olemme molemmat rutiineja rakastavia ihmisiä ja toinen meistä lievästi sanottuna hidas parisuhteen hoitamisessa, niin miellä pitäisi olla yhteisiä tapoja, joiden puitteissa rakkaus näkyy. Rakkautta tukevia rutiineja. Niitä täytyy nyt ruveta kehittämään. Yhden olemme jo ottaneet käyttöön: yhteisiä asioita kalenteriin, niin silloin niitä tulee tehtyä (Peten ongelma on se, että hän haluaisi periaatteessa tehdä kanssani vaikka mitä ja käydä vaikka missä, mutta koskaan ei ole juuri nyt se aika, että ehtisi, aina on just silloin jotain muuta). Vaunuilulenkit, saunavuorot, siivouspäivät, yhteiset illat (> Maija hoitoon), mun omat illat (Pete Maijan kanssa) (toisin päin niitä on luonnostaan). Haluaisin myös juoda vähemmän, mutta pitäisi keksiä jotain muita ahdistuksenpurkukeinoja. Liikuntaa, yhdessäoloa. Onneksi Petekin on samaa mieltä ja haluaa olla tukena.

Nyt sitten odotan siltä seksuaaliterapeutilta, että hän määräisi meille kalenteriin rakkaudenosoittamisen iltoja ja että niistä todella pidettäisiin sitten kiinni. Sitä on helppo tehdä, mikä menee rutiinilla. Rutiinin puitteissa voi tuntea olonsa turvalliseksi, ja juuri turvallinen olo mahdollistaa vapauden tunteen, ilon, leikillisyyden ja uuden keksimisen. Helppoa teoriassa! En ole ihan niin luottavainen käytännössä.

Eipä sitten muuta tänään kuin perhevirttä veisaamaan paremman toivossa.

Lahjoita, Herra, perheisiimme
nyt pelkojemme keskelle
armo ja rauha sydämiimme.
Pois pyyhi kaikki tahramme.
Hiljennä äänet maailman
ja murra valta mammonan.

Koteihin, huoliin uupuneihin,
Henkesi hyvän maja tee.
Lamppuihin sammuneisiin, meihin,
tuo tuli, joka säteilee.
Ja anna uusi rohkeus
ja voima tehdä parannus.

(Jaakko Haavio, SV 199:1-2)

Kesä kumminkin

Pari viikkoa sitten oli niin hankalaa, että menin lääkäriin. Masennuslääkitysannokseni tuplattiin ja saimme ajan neuvolan perhetyöntekijän kotikäynnille. Se oli aika rauhallista rupattelua, koska oloni oli sitten jo vähän tasaantunut. Pete oli mukana juttelemassa ja kiinnostunut toimimaan yhteisen elämämme parantamiseksi. Työntekijä ei varmaan saanut kovin kummoista kuvaa ahdistusteni syövereistä, koska juttelu oli niin sivistynyttä ja kaikilla hyvä tahto.

Jotenkin en ole saanut puhuttua kenellekään kaikista asioistani, asioistamme. Lääkärille olen puhunut Peten erektio- ja laukeamisongelmasta ja haluttomuudesta, omasta unettomuudestani ja masennuksesta - mutta en alkoholinkäytöstäni tai viiltelystä. (Ettei hän olisi liian huolissaan. Kummallista suojella oman lääkärinsä tunteita.) Seksuaaliterapeutille ja parhaalle ystävälleni olen puhunut seksiongelmista mutten päihteistä. Päihdelinkin anonyymille auttajalle olen kirjoitellut lääkkeistä ja äitinä olemisen hankaluudesta, mutten seksistä ja sen tärkeydestä. Perhetyöntekijälle Maijan univaikeuksista ja meidän "läheisyyden puuttumisesta" - seksin puuttumisesta puhuminen tuntuu niin syyttävältä, rankalta, siltä etten vedä yhtä köyttä puolisoni kanssa. Petelle puhun silloin tällöin sitä sun tätä, mutten tiedä kuinka paljon hän näkee ja tietää - ehkä pelottavinta on ajatus, että hän on koko ajan nähnyt ja tiennyt, muttei välitä.

Viime viikolla mökillä saimme saunoa rauhassa sukulaisten hoivatessa Maijaa. Siinä oli hetkittäin sellaista kiireetöntä läheisyyttä, jota ei ole pitkiin aikoihin ollut. Muutama viikko sitten oli myös lyhyeksi jäänyt naintiyritys mökin saunassa. Ei se paljon lohduttanut, mutta pikkuisen. Minulla on sellainen olo, että jos Pete joskus ilmaisee halunsa suoraan tai hänellä seisoo minun läsnäollessani, minulla ei ole varaa eikä oikeutta olla haluamatta. Tilaisuus ei nimittäin toistu, ja sitä vähemmän, ellen kaikin tavoin rohkaise eroottista ilmapiiriä. Niinpä yritin olla hirveän lämmin ja läheinen, ettei erektio vain olisi lopahtanut, ja otin Peten sisääni pian, vaikken ollut itse kiihottunut. Eihän siitä mitään tullut, olin liian kuiva ja tiukka, asentokin oli huono ja saunassa vähän liian kuuma. Sitten hetki olikin jo ohi, yritin hyvitellä että ei tässä mitään, ensi kerralla lisää. Mutta ainakin yritettiin.

Kun viimeksi kirjoitin, olimme menossa yhdessä seurakunnan perheneuvojalle. Siellä saimme puhuttua asioita aika suoraan ja paljon. Aikaa oli runsaasti, puolitoista tuntia, mikä tuntui ihan ruhtinaalliselta. Olen tottunut kolmen vartin terapiasessioihin. Lisäksi olin perheneuvontaan mennessämme niin ahdistunut ja toivoton, että itkin vain ja sanoin, mitä oikeasti tunsin, kaiken hädän ja epätoivon, lopullisuuden tunteet. Pete sai myös sanotuksi paljon, kun oli auttaja paikalla, ja koska hän oli ammattitaitoisesti meitä molempia varten.

Suhteet ammattiauttajiin pitävät yllä toivoani paremmasta. Olen varmaan omina terapiavuosinani aikoinaan jotenkin tottunut siihen. Luo turvallisuutta, kun joku, jolle maksetaan, kuuntelee, ja yrittää auttaa. Sellaista merkityksellisyyden tunnetta, että en ole turha, ja että ongelmamme ovat oikeita ja hoitamisen arvoisia.

Viime päivinä on ollut pieniä eroottisia hellyysväläyksiä. Pete on silittänyt minua vastustelematta, kun olen kinunnut sitä, ja minä olen naukunut Peten suurten käsien alla kuin pikku kissa. Eilen nykäisin pöksyni polviin, kun Pete tuli halimaan minua keittiössä takaapäin. Hän ihastui hetkessä pyllyni silittelyyn ja se tuntui molemmista ihanalta.

On satanut monta päivää, olemme olleet sisällä ja meininki on ollut aika vaisua. Lääkityksen annoksen lisääminen aiheuttaa nyt alussa sivuvaikutuksena minulle huimausta, pahoinvointia ja vähän tokkuraista oloa. Tänään paistaa aurinko, tarkoitus on mennä koko perheellä ulos puistoon, lueskella ja syödä jäätelöä.

Huonompaa

Pari päivää on ollut hirveän paha olla. Pete on ollut poissa kotoa, minä tuntenut oloni Maijan kanssa masentuneeksi, toivottomaksi, näköalattomaksi. Maija ei nuku öisin kunnolla ja välillä vihaan sitä niin, että haluan vain pois, jonnekin pakoon. En halua satuttaa sitä, tai ehkä haluan, mutta olen vielä niin terve, että käännän vahingoittamisen halun itseeni. Eilen taas piirtelin kipuani partaterällä, vähän vain, katvealueille, jonne kukaan ei katso eikä näe. Viivat ovat minulle kuin keskiaikainen katumusharjoitus, tunnen kivun hentona vaatteiden alla muutaman päivän ajan, ja se muistuttaa minua olemassaolostani, kanavoi henkistä kärsimystä ulospäin, konkreettiseen muotoon. Se piirtää muodon ja antaa värin sille, mille ei ole muotoa eikä väriä, tekee sen käsitettävämmäksi, kestettävämmäksi. Se toimii myös rangaistuksena: en saa rakkautta > en ansaitse rakkautta > on siis väärin haluta sitä, ja katumusharjoitus antaa tehtävän pelkän kaipaamisen tilalle. En ole tehnyt sitä vuosiin, nyt vasta viime aikoina taas. Nurkkaan ajettuna minulla ei ole vaihtoehtoisia tapoja toimia. Tunnen, etten pääse mihinkään suuntaan eikä millään, mitä teen tai jätän tekemättä, ole mitään merkitystä. Siispä teen jotain, tehdäkseni edes jotain.

Kävin kävelylläkin, Maija nukkui vaunuissa eikä sitten enää nukkunut, kun palasimme kotiin. Niinpä en saanut nukkua koko päivänä, vaikka edelliset yöt ovat olleet hyvin rikkonaisia. Alkuiltaan mennessä olin niin rikki, että itkin vain. Tilitin Siskolle hysteerisenä sekavia tulkintojani viime vuosista, siitä kuinka olen epäonnistunut elämässä ja ansaitsen sen, ettei minusta pidetä huolta, ja ettei aikuisesta kuulukaan pitää, vaan itse täytyy jaksaa itsestään pitää huolta, oma syyni kun en jaksa, nyyhkin ja tärisin, Sisko yritti neuvoa, ei osannut, onneksi kuunteli kuitenkin. Soitin Peten vastaajaan itkupuhelun: olen niin väsynyt, en jaksa enää, tiedän ettet voi tehdä mitään, mutta kun olet ainakin teoriassa mun puoliso niin ajattelin että haluaisit tietää etten meinaa jaksaa.

Pete tuli kotiin kun nukutin Maijaa eikä koskettanut minua koko iltana. Mietin kuin itseni ulkopuolelta, kyynisesti, tarkkaillen: mitä pitäisi tapahtua, että hän reagoisi? Mistä voisi tietää, milloin olisi aika lähteä psykiatrian päivystykseen, jos itse olisin siinä kunnossa, etten tietäisi? Ennen vai jälkeen sen, kun Maijalle olisi tapahtunut jotain pahaa? Vai onko tasapainottomuuteni jo niin arkista, niin normaalia, ettei siinä ole Petelle enää astevaihteluita? ("No mikä sulla nyt taas on", kuten hän aina joskus väsyneenä kysyy. Ehkä parempi, ettei kysy, puhu mitään.)

Miten voi olla koskettamatta toista, jolla on hätä? Jos väittää rakastavansa häntä? (Ei Pete kyllä väitäkään, ei sano kuin kysyttäessä, ei koskaan oma-aloitteisesti.)

Kummallisinta tässä on, että aina vain tekee mieli seksiä. Läheisyyden ja kosketuksen puuttuminen ei aiheuta ainoastaan hellyyden ja hoivan kaipuuta. Väsynyt hulluus tuottaa mielikuvia rajusta naimisesta, jossa tuntisi olevansa hengissä, olemassa, itse ja aikuinen. Kosketusta kovuuteen saakka, mustelmia ja hiertymiä, hankalista asennoista kipeytyneitä lihaksia, pitkää ja hidasta soutamista minussa kipuun asti ja sen yli, ja sitä raukean aristavaa oloa seuraavana päivänä, kun tietää saaneensa.

Luen Viktor E. Franklin Ihmisyyden rajalla, keskitysleirin psykologiaa. Se yltää turtumukseni läpi, on riittävän yksinkertaista ja oleellista. Hänellä on käsite "väliaikainen olemassaolo", joka koskettaa minua, tuntuu tutulta.

"Kaikki mikä sijaitsi piikkilanka-aidan ulkopuolella muuttui etäiseksi - tavoittamattomaksi ja tavallaan epätodelliseksi. [---] Oli mahdotonta sanoa, päättyisikö tämä olotila ja jos, niin milloin. [---] Sana finis merkitsee loppua tai saavutettavissa olevaa päämäärää. Ihminen, joka ei voinut nähdä väliaikaisen olemassaolon päättyvän, ei kyennyt tavoittelemaan elämän perimmäistä päämäärää".

Tuntuu melodramaattiselta verrata terveen lapsen äitinä olemista, läheisyyden ja rakkauden puuttumisineenkin, keskitysleirin olosuhteisiin. Irvokkaaltakin. Mutta minua nuo sanat koskettavat. Ne puhuvat edes jotenkin etäisesti siitä, mitä tunnen.

Illalla, kun Maija oli lopulta nukahtanut, ahdistus puristi rintaani niin, etten järjettömästä väsymyksestäni huolimatta pystynyt nukahtamaan. Otin puolikkaan unilääkkeen, luin ja itkin, sitten taas puolikkaan, odotin sen vaikutusta. Sydän vain takoi hermostuneesti. Huoneenlämpöinen olut, toinen, vielä yksi puolikas nappi, ja pikku hiljaa rauha alkoi levitä ruumiseeni ja sieluni turtua, kolme tuntia Maijan nukahtamisen jälkeen. Yritän joka ilta ilman kemioita, joka päivä kelaan niiden merkitystä ja tarpeellisuutta ja toiveita elää elämääni ilman niitä. Nyt en jaksa, en halua jaksaa. Nyt se on kuin fyysistä kipua ilman kipulääkettä, vaikka lääkettä olisi saatavilla.

Aamulla kävi ilmi, että Maijalle on puhjennut uusi hammas ja toista pukkaa. Selittää osaltaan nukkumisen ongelmia. Ehkä myös huojentaa oloani, teoriassa: onhan mahdollista uskoa tai edes toivoa, että tämä kaikki olisi sittenkin jotenkin tilapäistä. Ja että unta olisi mahdollista saada tarpeeksi joskus tulevaisuudessa, ja iloita, olla rauhallinen.

Omituista, miten erillisiä asioita ovat vanhemmuus, parisuhde ja itsen kanssa oleminen.

Perheneuvonta

Sex is not trivial. Our sexual attraction and our ability to give each other physical pleasure is a major facilitator and a creator of love and commitment. Our sexuality makes us more open and emotionally vulnerable. We expose our imperfect bodies and trust someone to make us feel whole and beautiful. [---] Sexual desire is a powerful emotion all by itself and, for most people, it is attached to their heart. (Pepper Schwartz: Everything You Know About Love and Sex Is Wrong)

Kävin seurakunnan perheneuvonnassa. Niillä on siellä sellainen käytäntö, että jos jompikumpi pariskunnasta hakeutuu yksin juttelemaan, toiselle annetaan ikioma aika sen jälkeen. Jonkinlainen puolustuksen puheenvuoro. Ei, en usko, että siinä on ajateltu niin; on varmasti viisas käytäntö, ettei oleteta toisen puoliskon tietävän ja ymmärtävän koko totuutta suhteen tilasta yksinään. Pete menee tänään yksinään sinne juttelemaan. Seuraava käynti on sitten yhteinen. Suhtaudun toiveikkaasti. Se perheneuvoja oli oikein pätevän oloinen ihminen, jalat maassa ja sydän paikallaan, ei hätkähtänyt mitään, mitä sanoin, ja miksi olisikaan.

Hyvinä päivinä ajattelen, että on tämä elämä aika mielenkiintoista. Kriisit syntyvät muutoksen tarpeesta - eikö siis muutoksen mahdollisuus ole toivoa luova elementti? Haluaisin niin kovasti päästä syvemmälle itseeni ja toiseen.

Puhumisesta ja puhumattomuudesta

Pete on monesti sanonut, että osaan sanoittaa hänen tunteitaan taitavasti. Viime aikoina olen väsynyt siihen. Arvailen, mitä hän tuntee ja miksi, esitän vaihtoehtoja, jotka hän sitten myöntää tosiksi tai torjuu. Se on turhauttavaa ja saa yhdessäolon tuntumaan jotenkin kuulustelulta, vaikka sävy olisi lämpimän analyyttinen, jopa leikkisä. Minusta tuntuu, että yhteisten asioiden pohdiskelu on jotenkin "minun juttuni", jolle hän kohteliaasti antaa suhteessamme tilaa, koska suhteissa on tapana antaa tilaa toisen tarpeille. Peteä itseään kiinnostavat käytännön kysymykset: mitä syödään, mikä on huomisen tai ensi viikon aikataulu, mitä Maija tarvitsee. Hänen omaa tilaansa suhteessamme on ainakin se, että hän saa kertoa minulle työstään ja oivalluksistaan. Luulen.

Minusta on jo pitkään tuntunut, ettei Pete oikeasti tarvitse minua. Hänessä on paljon puutteita ja vikoja niin kuin minussakin, mutta hän on sinkkuvuosinaan jotenkin kovettunut selviämään yksin. Siinä missä yksinäisyys on jättänyt minuun läheisyyden kaipuun ja voiman taistella sen saavuttamiseksi, se on antanut hänelle kyvyn pärjätä itse, koska on pakko. "Ei kukaan ole ollut kiinnostunut mun tunteista vuosiin. En ole tottunut niistä puhumaan", hän sanoi kerran.

Tarvitseeko sitä nyt niin puhua? Ehkä ei tarvitsisi, jos läheisyys olisi olemassa tekojen kautta. Toki nautin siitä yhteydestä, jonka sanat ihmisten välille rakentavat, mutta olen kovasti miettinyt, osaisinko olla Peten ehdoilla, jos yrittäisin. Hänen tapansa olla ei vain ole yhdessäoloa: jos haluan yhdessäoloa, minun on se järjestettävä. Koska Maija on olemassa, kahdenkeskistä aikaa ei ole (ellen minä onnistu järjestämään Maijalle hoitajaa). Kun olen varovasti tai suoraan koettanut puhua Peten käännetylle selälle, että tehtäisiin jotain yhdessä, hänen viattoman oloinen "Kuten mitä?" -kysymyksensä tuntuu murskaavalta. Maija pyörii jaloissani, pyykit odottavat märkinä koneessa, olen liian väsynyt lähtemään kävelylle huonosti nukutun yön jälkeen, ja tajuan, ettei minulla ole Petelle mitään tarjottavaa. Mitään muuta kuin tämä. Minä, minun ajatukseni, tämä ruumis, ihoni lämpö, Maija, jaettu arki. Jos olisinkin enemmän oma itseni, voisin koettaa järjestää jotain jännittävää, muutosta, mutta Maija on vielä niin kiinni minussa että olemme kuin osittain samaa ihmistä.

Jos kahden rakastuneen ihmisen välillä ei ole lainkaan seksiä ja yhä vähemmän läheisyyttä, minusta siitä täytyy puhua. Tilanne suorastaan huutaa korjaajaa. Nyt en vain ole jaksanut aloittaa puhumista, vaan väistelen Peteä rauhallisesti, kunnioittavasti. En osoita mieltäni, sitäkin kyllä tein joskus, mökötin ja tiuskin, se oli kauheaa, en halua sellaista. En vain hakeudu enää lähelle. Koetan olla niin kuin hänkin on - puhua ruuasta, juoksevien asioitten hoidosta, Maijasta, politiikasta, uutisista. Asioista. En kosketa, en katso suoraan. Kun ei Petekään. Kokeilen, jos tämä saisi hänet ilmaisemaan itseään jotenkin omaehtoisesti. Mutta ei tämä ole pelkkää käytännön ihmiskoetta; olen oikeasti neuvoton ja hirveän väsynyt ja haluan yrittää ajatella jotain muuta kuin sitä, miten kaukana olemme toisistamme.

Juttelin toverin kanssa. Hän sanoi, että heillä oli ollut samankaltaista (en tosin puhu seksin puuttumisesta juuri kenellekään, se on niin kipeä ja hävettävä asia): mies oli pitkillä työmatkoilla ja kotona ollessaan lähti pelaamaan ja saunailtoihin poikien kanssa. Nainen yritti rakentaa kotia, kärsi yksinäisyydestä ja oman elämän puuttumisesta. Miehen ratkaisu oli, että nainenkin hankkisi enemmän omaa elämää. "Jos minä hankin tähän oheen vielä lisää menemistä, omaa elämää, niin meillä ei ole kohta parisuhdetta lainkaan", sanoi nainen. Kyse ei siis ole mitenkään takertuvasta tai epäitsenäisestä naisesta (enkä minäkään ole sellainen, muuten). He ovat nyt olleet yhdessä jo kymmenen vuotta. Jotenkin se tilanne vain lähti aukeamaan, en oikein tiedä, miten. Kompromisseja varmasti tehtiin ja yhteistä aikaa järjestettiin.

Ehdotin Petelle saunavuoron hankkimista (entisessä kodissamme oli sauna). Hän sanoi, ettei ole mikään saunojatyyppi, mutta lähtee kyllä saunaan kanssani, jos haluan. Olin ajatellut, että saunassa olisimme ainakin alasti yhdessä. Siellä voisi rentoutua ja puhua pakottomasti. Mutta nyt olen niin lukossa, etten halua pyytää. En halua olla alastomana ihmisen kanssa, jolle sillä ei tunnu olevan väliä - joka tekisi sen vain minun takiani.

Jumissa

Eräs asia, johon Petessä rakastuin, oli jaettu kokemus omasta fyysisestä epävarmuudesta, huonosta kehonkuvasta - ja tietoisuus siitä. Ajattelin silloin, että tällainen mies ymmärtäisi minua. Tämän kanssa voisimme yhdessä etsiä tietä sellaiseen nautintoon, jossa vertailukohtia ei ole - on vain rakastetun kauneus rakastajan katseen alla. Lupa intohimoon sellaisena kuin on. Mutta olemme (olimme?) me ihan klassisesti rakastuneitakin. Pete on kaunis, ihollani lämmin, hänellä on suuret ja taitavat kädet, joilla hän osaa tehdä minut hulluksi nautinnosta. Ja hulluksi, kun ei anna minulle nautintoa, läheisyyttä, itseään. Nyt, kun rakastumisen ensivaiheet ovat ohi, hän sulkeutuu niihin maailmoihin, joissa hän on kotonaan. Turvassa. Äkkiä tien etsiminen eteenpäin epäonnistumisten keskeltä onkin minun yksityinen projektini - hänelle riittää, kun saa tehdä niitä asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä. Töitä, rakenteluja, puuhailuja harrastusten ympärillä poikien kanssa.

Älkää luulko, että olisin erityisen vaativa. Sellainen pirttihirmu, jonka luota mies pakenee saadakseen olla rauhassa. Kyllä minä annan tulla täydeltä laidalta itkua ja syytöksiä silloin, kun riidellään. Mutta kumpikaan meistä ei pidä riitelystä. Niinpä elelemme haalean kohteliaassa ilmapiirissä uudessa yhteisessä kodissamme. Kumpikin touhuaa omiaan ja keskustelut koskevat juoksevia asioita, lapsen puuhailuja ja hoivaamista. Pete puhuu minulle työstään. Viime aikoina en ole jaksanut kiinnostua. Minä en voi puhua työstäni, koska työtä ei ole. Kodin ulkopuolella siis. Kotona elämäni täyttyy turhauttavasta uusintamistyöstä, siivoilusta, tiskeistä ja pyykeistä. Maijasta (joka on kyllä elämäni valo) ei vielä ole seuraa niin, ettenkö kaipaisi keskusteluja aikuisten kanssa ja järjellistä tekemistä. On minulla harrastuksia ja ehdin niitä vähän harrastaakin. Pete myös tukee minua siinä, että pääsen välillä omin päin viettämään iltaa jonnekin. Hän toivoo, että minulla olisi enemmän omaa elämää.

Peten toive on ymmärrettävä siinä mielessä, että uskon hänen kokevan syyllisyyttä siitä, että hän välttelee läheisyyttä. Olen puhunut hänelle seksin ja läheisyyden puuttumisesta niin paljon, yrittänyt hyvällä ja pahalla, riidellyt, ottanut selvää netistä, kirjoista, you name it. Varasin hänelle lääkäriajankin erektio- ja laukeamisongelmien selvittämiseksi. Hän loukkaantui, koska olin "puuttunut hänen asioihinsa" eikä mennyt vastaanotolle. Minä menin hänen puolestaan, sain Cialis-reseptin ja Petelle lähetteen laboratorioon verikokeita varten. Ja seksuaaliterapeutin yhteystiedot. Pete lupasi mennä käymään labrassa. Siitä on nyt 2,5 kk, enkä usko, että hän menee koskaan. Muutaman viikon ajan muistutin asiasta varovasti, sitten en enää tohtinut. Tuumin, että kyllä hän nyt jo tietää, mitä ajattelen asiasta. Ja tekee sitten, kuten parhaaksi katsoo, oman aikataulunsa mukaan. Näin yritän muutenkin toimia, koska inhoan nalkuttamista. Nalkutus on alentuvaa, syö keskinäistä kunnioitusta ja myrkyttää ilmapiiriä.

Olen nyt käynyt seksuaaliterapeutin vastaanotolla yksin. Se oli huojentavaa; tuntui, että ongelmamme ovat korjattavissa. Ja että on mahdollista, että yhteinen (seksi)elämämme olisi sittenkin vasta alussa, ei lopussa. Kodin haalea ilmapiiri laimentaa toivoani päivä päivältä.

Mietin seksiä, sen puuttumista, koko ajan. Se on raskasta. Viimeksi, kun keskustelimme aiheesta Peten kanssa, hän sanoi, että asia on hänenkin mielessään joka päivä. Se ei vain näy mitenkään. Hän ei koskaan ota sitä puheeksi eikä näytä kärsivän minkäänlaisesta ahdistuksesta, päin vastoin. Hän on hyväntuulinen ja ystävällinen, jaksaa mainiosti tehdä töitä ja hoitaa Maijaa onnellisena. Välillä kuvittelen olevani jotenkin viallinen, kun kaipaan intiimiä läheisyyttä niin paljon. Joskus pelkkä Peteen katsominen tuntuu pahalta, koska kaipaan niin kovasti, että hän ottaisi minut syliin, omasta halustaan.

Oma elämä, oma aika. Entä jos oma käsitys laatuajasta on juuri yhteinen aika rakastetun kanssa? Sitä ei voi ottaa. Sitä voi vaatia, kerjätä, suostutella, pyytää, mutta sellaista vapaaehtoista läsnäoloa, josta näkyisi, että tuo toinen tahtoo olla tässä lähelläni - sitä ei voi ottaa väkisin.

Alkutilanne

Tänä aamuna katselin nukkuvaa Peteä, suurta pyöreää pyllyä, joka olisi melkein naisellinen, ellei Pete olisi niin iso ja roteva mies. Lihaisa, oli sana, joka tuli mieleeni, ja sitten, että se ei tee oikeutta kuitenkaan, se on sanana liian esineellistävä. Pieni pehmeä uninen rakkaani, niin suuri ja painava. Hyväilin pyllyä pesussa pehmeiksi hiutuneiden kalsareitten läpi. Pete ei herännyt, ei reagoinut mitenkään, kuten tavallista. Silloin, kun vielä olimme kahden, herättelin hänet usein suihinotolla. Nyt siihen ei ole aikaa eikä voimia. Otin Maijan syliini ja lähdin vaihtamaan yövaippaa puhtaaseen.

Rakastelimme Peten kanssa viimeksi kaksi kuukautta sitten. Sitä edellistä kertaa en muista. Viime kerta oli minun järjestämäni. Olimme puhuneet siitä kyllästymiseen (ainakin Peten kyllästymiseen) asti, kun lopulta sain hänet ylipuhuttua yhteiseen iltaan toistemme lähellä. Laitoimme lapsen nukkumaan. Pete levitti olohuoneen sohvan, minä sytytin kynttilät ja sammutin valot. Riisuduimme ja aloitimme hyväilyt jotenkin järjestelmällisen keskittyneesti. Vähitellen suudelmat pehmenivät ja syvenivät, kämmenten reitit kaartuivat ruumiin muotoja seuraten. Puolen tunnin kuluttua huokasin, että tämän voimalla jaksan pitkään, jaksan, koska voin muistella tätä nautintoa, jaksan uskoa siihen, että seksi voi palata suhteeseemme. Sanoin, että jo tämä riittäisi, vaikka olimme vasta alussa. Niin lähelle olin lopultakin päässyt. Ehkä Petekin. Ainakin hänen katseensa oli avoimempi.

Rakastelimme vielä kaksi tuntia. Minä sain, hän ei, kuten tavallista. Tämä ongelma meillä on ollut aina. Tällä kertaa Pete oli tavallista pettyneempi, sillä olimme saaneet lääkäriltä Cialis-reseptin, ja lääke oli ensimmäistä kertaa koekäytössä, tosin vain puolikkaalla annoksella. (Lääkäri sanoi myöhemmin, ettei se riitä, vaan kannattaa pettyä vasta sitten, jos täysi annoskaan ei toimi.) Yhtä lähellä toisiamme emme ole sen jälkeen olleet, joten täyttä lääkeannostakaan ei ole päästy testaamaan.

Ihmettelen, miten tähän on tultu. Pikku hiljaa, tietysti. Monien yksittäisten väärien sanojen ja eleiden myötä. Minä rakastan häntä, enkä oikeastaan epäile, etteikö hän rakastaisi minua. Tämä jatkuvassa kosketetuksi tulemisen kaipauksessa eläminen pitää minua pysyvästi vihaisena ja ahdistuneena. Häpeän omaa halukkuuttani, mitä en ole tehnyt ennen. Olen aina pitänyt seksiä luonnollisena ja keskeisenä osana parisuhdetta, aina nauttinut hyvästä seksistä. Nyt mietin, voinko elää ilman sitä tai pitäisikö minun voida. Tässä blogissa selvittelen ajatuksiani ja kerron elämästäni siinä toivossa, että asiat voivat muuttua.