Helvetistä pois on pitkä matka

...jos on kauan mennyt päin helvettiä. Se tarkoittaa, että sittenkin, kun sieltä on askel kerrallaan jo tultu jonkin matkaa, ollaan vielä aika lähellä helvettiä, ehkä lähempänä sitä kuin normaalia arkielämää. Siellä mennään nyt, pienin askelin ja jatkuvasti horjahdellen. Etsitään valonpilkahduksia ja takerrutaan niihin. Minä jauhan molempia uuvuksiin tunnepuheellani, varmistelen suuntaa, tarkistan ilmapiiriä, ettei vain olla käännytty takaisin. Ja uskallan unelmoida yhteisestä tulevaisuudesta, matkoista, omistusasunnosta, häistä, tulevista vuosista yhdessä.

Joka päivä ei ahdista, ei edes joka toinen päivä. Kunnon riitaa ei ole ollut viikkokausiin, yksi kaamea mökötystilanne oli alkamassa ja kesti toista vuorokautta, mutta liudentui sitten puheeksi ja tunteiden näyttämiseksi. En enää muista, mistä se johtui.

Pete on aloittanut keskustelukäynnit ammatti-ihmisen luona, mikä luo hurjasti toivoa molemmille. Sillä tyypillä on seksuaaliterapeutin tai vastaavan koulutus, ja päätellen siitä, mitä Pete on kertonut, myös taitoa kysyä oikeita kysymyksiä ja luoda luottamusta. Ehkäpä jopa auttaa meitä. Myös perheneuvojamme on sitä mieltä, että olemme tulleet pitkän matkan ja muuttuneet kovasti. Pete on nyt lyhyen ajan sisällä sanonut monta kertaa, että hänen ongelmansa olisi olemassa yhtä lailla ilman minua, on ollut minua ennen ja olisi minun jälkeenikin. Siksi yritän uskoa siihne, että minun jäämiseni tähän on juuri se asia, jota hän tarvitsee: lupa olla oma itsensä tulematta hylätyksi.

Mutta voi taivas, miten välillä ikävöin miestä. Miestäni. Miehen painoa päälläni, taitavia käsiä ihollani, hänen hengitystään kaulallani. Enemmän kuin itse rakastelua kaipaan sitä tunnetta, että Pete haluaisi läheisyyttäni, kaipaisi sitä. Ja että minä tietäisin sen. Jos tiedän - ja viime aikoina olen saanut tietää, koska olemme puhuneet enemmän - silloin jaksan odottaa. Jos kadotan tuon tiedon, muiston siitä, alan lipsua taaksepäin kohti helvettiä, kadotan suunnan ja eksyn pimeään.