Huonompaa

Pari päivää on ollut hirveän paha olla. Pete on ollut poissa kotoa, minä tuntenut oloni Maijan kanssa masentuneeksi, toivottomaksi, näköalattomaksi. Maija ei nuku öisin kunnolla ja välillä vihaan sitä niin, että haluan vain pois, jonnekin pakoon. En halua satuttaa sitä, tai ehkä haluan, mutta olen vielä niin terve, että käännän vahingoittamisen halun itseeni. Eilen taas piirtelin kipuani partaterällä, vähän vain, katvealueille, jonne kukaan ei katso eikä näe. Viivat ovat minulle kuin keskiaikainen katumusharjoitus, tunnen kivun hentona vaatteiden alla muutaman päivän ajan, ja se muistuttaa minua olemassaolostani, kanavoi henkistä kärsimystä ulospäin, konkreettiseen muotoon. Se piirtää muodon ja antaa värin sille, mille ei ole muotoa eikä väriä, tekee sen käsitettävämmäksi, kestettävämmäksi. Se toimii myös rangaistuksena: en saa rakkautta > en ansaitse rakkautta > on siis väärin haluta sitä, ja katumusharjoitus antaa tehtävän pelkän kaipaamisen tilalle. En ole tehnyt sitä vuosiin, nyt vasta viime aikoina taas. Nurkkaan ajettuna minulla ei ole vaihtoehtoisia tapoja toimia. Tunnen, etten pääse mihinkään suuntaan eikä millään, mitä teen tai jätän tekemättä, ole mitään merkitystä. Siispä teen jotain, tehdäkseni edes jotain.

Kävin kävelylläkin, Maija nukkui vaunuissa eikä sitten enää nukkunut, kun palasimme kotiin. Niinpä en saanut nukkua koko päivänä, vaikka edelliset yöt ovat olleet hyvin rikkonaisia. Alkuiltaan mennessä olin niin rikki, että itkin vain. Tilitin Siskolle hysteerisenä sekavia tulkintojani viime vuosista, siitä kuinka olen epäonnistunut elämässä ja ansaitsen sen, ettei minusta pidetä huolta, ja ettei aikuisesta kuulukaan pitää, vaan itse täytyy jaksaa itsestään pitää huolta, oma syyni kun en jaksa, nyyhkin ja tärisin, Sisko yritti neuvoa, ei osannut, onneksi kuunteli kuitenkin. Soitin Peten vastaajaan itkupuhelun: olen niin väsynyt, en jaksa enää, tiedän ettet voi tehdä mitään, mutta kun olet ainakin teoriassa mun puoliso niin ajattelin että haluaisit tietää etten meinaa jaksaa.

Pete tuli kotiin kun nukutin Maijaa eikä koskettanut minua koko iltana. Mietin kuin itseni ulkopuolelta, kyynisesti, tarkkaillen: mitä pitäisi tapahtua, että hän reagoisi? Mistä voisi tietää, milloin olisi aika lähteä psykiatrian päivystykseen, jos itse olisin siinä kunnossa, etten tietäisi? Ennen vai jälkeen sen, kun Maijalle olisi tapahtunut jotain pahaa? Vai onko tasapainottomuuteni jo niin arkista, niin normaalia, ettei siinä ole Petelle enää astevaihteluita? ("No mikä sulla nyt taas on", kuten hän aina joskus väsyneenä kysyy. Ehkä parempi, ettei kysy, puhu mitään.)

Miten voi olla koskettamatta toista, jolla on hätä? Jos väittää rakastavansa häntä? (Ei Pete kyllä väitäkään, ei sano kuin kysyttäessä, ei koskaan oma-aloitteisesti.)

Kummallisinta tässä on, että aina vain tekee mieli seksiä. Läheisyyden ja kosketuksen puuttuminen ei aiheuta ainoastaan hellyyden ja hoivan kaipuuta. Väsynyt hulluus tuottaa mielikuvia rajusta naimisesta, jossa tuntisi olevansa hengissä, olemassa, itse ja aikuinen. Kosketusta kovuuteen saakka, mustelmia ja hiertymiä, hankalista asennoista kipeytyneitä lihaksia, pitkää ja hidasta soutamista minussa kipuun asti ja sen yli, ja sitä raukean aristavaa oloa seuraavana päivänä, kun tietää saaneensa.

Luen Viktor E. Franklin Ihmisyyden rajalla, keskitysleirin psykologiaa. Se yltää turtumukseni läpi, on riittävän yksinkertaista ja oleellista. Hänellä on käsite "väliaikainen olemassaolo", joka koskettaa minua, tuntuu tutulta.

"Kaikki mikä sijaitsi piikkilanka-aidan ulkopuolella muuttui etäiseksi - tavoittamattomaksi ja tavallaan epätodelliseksi. [---] Oli mahdotonta sanoa, päättyisikö tämä olotila ja jos, niin milloin. [---] Sana finis merkitsee loppua tai saavutettavissa olevaa päämäärää. Ihminen, joka ei voinut nähdä väliaikaisen olemassaolon päättyvän, ei kyennyt tavoittelemaan elämän perimmäistä päämäärää".

Tuntuu melodramaattiselta verrata terveen lapsen äitinä olemista, läheisyyden ja rakkauden puuttumisineenkin, keskitysleirin olosuhteisiin. Irvokkaaltakin. Mutta minua nuo sanat koskettavat. Ne puhuvat edes jotenkin etäisesti siitä, mitä tunnen.

Illalla, kun Maija oli lopulta nukahtanut, ahdistus puristi rintaani niin, etten järjettömästä väsymyksestäni huolimatta pystynyt nukahtamaan. Otin puolikkaan unilääkkeen, luin ja itkin, sitten taas puolikkaan, odotin sen vaikutusta. Sydän vain takoi hermostuneesti. Huoneenlämpöinen olut, toinen, vielä yksi puolikas nappi, ja pikku hiljaa rauha alkoi levitä ruumiseeni ja sieluni turtua, kolme tuntia Maijan nukahtamisen jälkeen. Yritän joka ilta ilman kemioita, joka päivä kelaan niiden merkitystä ja tarpeellisuutta ja toiveita elää elämääni ilman niitä. Nyt en jaksa, en halua jaksaa. Nyt se on kuin fyysistä kipua ilman kipulääkettä, vaikka lääkettä olisi saatavilla.

Aamulla kävi ilmi, että Maijalle on puhjennut uusi hammas ja toista pukkaa. Selittää osaltaan nukkumisen ongelmia. Ehkä myös huojentaa oloani, teoriassa: onhan mahdollista uskoa tai edes toivoa, että tämä kaikki olisi sittenkin jotenkin tilapäistä. Ja että unta olisi mahdollista saada tarpeeksi joskus tulevaisuudessa, ja iloita, olla rauhallinen.

Omituista, miten erillisiä asioita ovat vanhemmuus, parisuhde ja itsen kanssa oleminen.

Perheneuvonta

Sex is not trivial. Our sexual attraction and our ability to give each other physical pleasure is a major facilitator and a creator of love and commitment. Our sexuality makes us more open and emotionally vulnerable. We expose our imperfect bodies and trust someone to make us feel whole and beautiful. [---] Sexual desire is a powerful emotion all by itself and, for most people, it is attached to their heart. (Pepper Schwartz: Everything You Know About Love and Sex Is Wrong)

Kävin seurakunnan perheneuvonnassa. Niillä on siellä sellainen käytäntö, että jos jompikumpi pariskunnasta hakeutuu yksin juttelemaan, toiselle annetaan ikioma aika sen jälkeen. Jonkinlainen puolustuksen puheenvuoro. Ei, en usko, että siinä on ajateltu niin; on varmasti viisas käytäntö, ettei oleteta toisen puoliskon tietävän ja ymmärtävän koko totuutta suhteen tilasta yksinään. Pete menee tänään yksinään sinne juttelemaan. Seuraava käynti on sitten yhteinen. Suhtaudun toiveikkaasti. Se perheneuvoja oli oikein pätevän oloinen ihminen, jalat maassa ja sydän paikallaan, ei hätkähtänyt mitään, mitä sanoin, ja miksi olisikaan.

Hyvinä päivinä ajattelen, että on tämä elämä aika mielenkiintoista. Kriisit syntyvät muutoksen tarpeesta - eikö siis muutoksen mahdollisuus ole toivoa luova elementti? Haluaisin niin kovasti päästä syvemmälle itseeni ja toiseen.

Puhumisesta ja puhumattomuudesta

Pete on monesti sanonut, että osaan sanoittaa hänen tunteitaan taitavasti. Viime aikoina olen väsynyt siihen. Arvailen, mitä hän tuntee ja miksi, esitän vaihtoehtoja, jotka hän sitten myöntää tosiksi tai torjuu. Se on turhauttavaa ja saa yhdessäolon tuntumaan jotenkin kuulustelulta, vaikka sävy olisi lämpimän analyyttinen, jopa leikkisä. Minusta tuntuu, että yhteisten asioiden pohdiskelu on jotenkin "minun juttuni", jolle hän kohteliaasti antaa suhteessamme tilaa, koska suhteissa on tapana antaa tilaa toisen tarpeille. Peteä itseään kiinnostavat käytännön kysymykset: mitä syödään, mikä on huomisen tai ensi viikon aikataulu, mitä Maija tarvitsee. Hänen omaa tilaansa suhteessamme on ainakin se, että hän saa kertoa minulle työstään ja oivalluksistaan. Luulen.

Minusta on jo pitkään tuntunut, ettei Pete oikeasti tarvitse minua. Hänessä on paljon puutteita ja vikoja niin kuin minussakin, mutta hän on sinkkuvuosinaan jotenkin kovettunut selviämään yksin. Siinä missä yksinäisyys on jättänyt minuun läheisyyden kaipuun ja voiman taistella sen saavuttamiseksi, se on antanut hänelle kyvyn pärjätä itse, koska on pakko. "Ei kukaan ole ollut kiinnostunut mun tunteista vuosiin. En ole tottunut niistä puhumaan", hän sanoi kerran.

Tarvitseeko sitä nyt niin puhua? Ehkä ei tarvitsisi, jos läheisyys olisi olemassa tekojen kautta. Toki nautin siitä yhteydestä, jonka sanat ihmisten välille rakentavat, mutta olen kovasti miettinyt, osaisinko olla Peten ehdoilla, jos yrittäisin. Hänen tapansa olla ei vain ole yhdessäoloa: jos haluan yhdessäoloa, minun on se järjestettävä. Koska Maija on olemassa, kahdenkeskistä aikaa ei ole (ellen minä onnistu järjestämään Maijalle hoitajaa). Kun olen varovasti tai suoraan koettanut puhua Peten käännetylle selälle, että tehtäisiin jotain yhdessä, hänen viattoman oloinen "Kuten mitä?" -kysymyksensä tuntuu murskaavalta. Maija pyörii jaloissani, pyykit odottavat märkinä koneessa, olen liian väsynyt lähtemään kävelylle huonosti nukutun yön jälkeen, ja tajuan, ettei minulla ole Petelle mitään tarjottavaa. Mitään muuta kuin tämä. Minä, minun ajatukseni, tämä ruumis, ihoni lämpö, Maija, jaettu arki. Jos olisinkin enemmän oma itseni, voisin koettaa järjestää jotain jännittävää, muutosta, mutta Maija on vielä niin kiinni minussa että olemme kuin osittain samaa ihmistä.

Jos kahden rakastuneen ihmisen välillä ei ole lainkaan seksiä ja yhä vähemmän läheisyyttä, minusta siitä täytyy puhua. Tilanne suorastaan huutaa korjaajaa. Nyt en vain ole jaksanut aloittaa puhumista, vaan väistelen Peteä rauhallisesti, kunnioittavasti. En osoita mieltäni, sitäkin kyllä tein joskus, mökötin ja tiuskin, se oli kauheaa, en halua sellaista. En vain hakeudu enää lähelle. Koetan olla niin kuin hänkin on - puhua ruuasta, juoksevien asioitten hoidosta, Maijasta, politiikasta, uutisista. Asioista. En kosketa, en katso suoraan. Kun ei Petekään. Kokeilen, jos tämä saisi hänet ilmaisemaan itseään jotenkin omaehtoisesti. Mutta ei tämä ole pelkkää käytännön ihmiskoetta; olen oikeasti neuvoton ja hirveän väsynyt ja haluan yrittää ajatella jotain muuta kuin sitä, miten kaukana olemme toisistamme.

Juttelin toverin kanssa. Hän sanoi, että heillä oli ollut samankaltaista (en tosin puhu seksin puuttumisesta juuri kenellekään, se on niin kipeä ja hävettävä asia): mies oli pitkillä työmatkoilla ja kotona ollessaan lähti pelaamaan ja saunailtoihin poikien kanssa. Nainen yritti rakentaa kotia, kärsi yksinäisyydestä ja oman elämän puuttumisesta. Miehen ratkaisu oli, että nainenkin hankkisi enemmän omaa elämää. "Jos minä hankin tähän oheen vielä lisää menemistä, omaa elämää, niin meillä ei ole kohta parisuhdetta lainkaan", sanoi nainen. Kyse ei siis ole mitenkään takertuvasta tai epäitsenäisestä naisesta (enkä minäkään ole sellainen, muuten). He ovat nyt olleet yhdessä jo kymmenen vuotta. Jotenkin se tilanne vain lähti aukeamaan, en oikein tiedä, miten. Kompromisseja varmasti tehtiin ja yhteistä aikaa järjestettiin.

Ehdotin Petelle saunavuoron hankkimista (entisessä kodissamme oli sauna). Hän sanoi, ettei ole mikään saunojatyyppi, mutta lähtee kyllä saunaan kanssani, jos haluan. Olin ajatellut, että saunassa olisimme ainakin alasti yhdessä. Siellä voisi rentoutua ja puhua pakottomasti. Mutta nyt olen niin lukossa, etten halua pyytää. En halua olla alastomana ihmisen kanssa, jolle sillä ei tunnu olevan väliä - joka tekisi sen vain minun takiani.

Jumissa

Eräs asia, johon Petessä rakastuin, oli jaettu kokemus omasta fyysisestä epävarmuudesta, huonosta kehonkuvasta - ja tietoisuus siitä. Ajattelin silloin, että tällainen mies ymmärtäisi minua. Tämän kanssa voisimme yhdessä etsiä tietä sellaiseen nautintoon, jossa vertailukohtia ei ole - on vain rakastetun kauneus rakastajan katseen alla. Lupa intohimoon sellaisena kuin on. Mutta olemme (olimme?) me ihan klassisesti rakastuneitakin. Pete on kaunis, ihollani lämmin, hänellä on suuret ja taitavat kädet, joilla hän osaa tehdä minut hulluksi nautinnosta. Ja hulluksi, kun ei anna minulle nautintoa, läheisyyttä, itseään. Nyt, kun rakastumisen ensivaiheet ovat ohi, hän sulkeutuu niihin maailmoihin, joissa hän on kotonaan. Turvassa. Äkkiä tien etsiminen eteenpäin epäonnistumisten keskeltä onkin minun yksityinen projektini - hänelle riittää, kun saa tehdä niitä asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä. Töitä, rakenteluja, puuhailuja harrastusten ympärillä poikien kanssa.

Älkää luulko, että olisin erityisen vaativa. Sellainen pirttihirmu, jonka luota mies pakenee saadakseen olla rauhassa. Kyllä minä annan tulla täydeltä laidalta itkua ja syytöksiä silloin, kun riidellään. Mutta kumpikaan meistä ei pidä riitelystä. Niinpä elelemme haalean kohteliaassa ilmapiirissä uudessa yhteisessä kodissamme. Kumpikin touhuaa omiaan ja keskustelut koskevat juoksevia asioita, lapsen puuhailuja ja hoivaamista. Pete puhuu minulle työstään. Viime aikoina en ole jaksanut kiinnostua. Minä en voi puhua työstäni, koska työtä ei ole. Kodin ulkopuolella siis. Kotona elämäni täyttyy turhauttavasta uusintamistyöstä, siivoilusta, tiskeistä ja pyykeistä. Maijasta (joka on kyllä elämäni valo) ei vielä ole seuraa niin, ettenkö kaipaisi keskusteluja aikuisten kanssa ja järjellistä tekemistä. On minulla harrastuksia ja ehdin niitä vähän harrastaakin. Pete myös tukee minua siinä, että pääsen välillä omin päin viettämään iltaa jonnekin. Hän toivoo, että minulla olisi enemmän omaa elämää.

Peten toive on ymmärrettävä siinä mielessä, että uskon hänen kokevan syyllisyyttä siitä, että hän välttelee läheisyyttä. Olen puhunut hänelle seksin ja läheisyyden puuttumisesta niin paljon, yrittänyt hyvällä ja pahalla, riidellyt, ottanut selvää netistä, kirjoista, you name it. Varasin hänelle lääkäriajankin erektio- ja laukeamisongelmien selvittämiseksi. Hän loukkaantui, koska olin "puuttunut hänen asioihinsa" eikä mennyt vastaanotolle. Minä menin hänen puolestaan, sain Cialis-reseptin ja Petelle lähetteen laboratorioon verikokeita varten. Ja seksuaaliterapeutin yhteystiedot. Pete lupasi mennä käymään labrassa. Siitä on nyt 2,5 kk, enkä usko, että hän menee koskaan. Muutaman viikon ajan muistutin asiasta varovasti, sitten en enää tohtinut. Tuumin, että kyllä hän nyt jo tietää, mitä ajattelen asiasta. Ja tekee sitten, kuten parhaaksi katsoo, oman aikataulunsa mukaan. Näin yritän muutenkin toimia, koska inhoan nalkuttamista. Nalkutus on alentuvaa, syö keskinäistä kunnioitusta ja myrkyttää ilmapiiriä.

Olen nyt käynyt seksuaaliterapeutin vastaanotolla yksin. Se oli huojentavaa; tuntui, että ongelmamme ovat korjattavissa. Ja että on mahdollista, että yhteinen (seksi)elämämme olisi sittenkin vasta alussa, ei lopussa. Kodin haalea ilmapiiri laimentaa toivoani päivä päivältä.

Mietin seksiä, sen puuttumista, koko ajan. Se on raskasta. Viimeksi, kun keskustelimme aiheesta Peten kanssa, hän sanoi, että asia on hänenkin mielessään joka päivä. Se ei vain näy mitenkään. Hän ei koskaan ota sitä puheeksi eikä näytä kärsivän minkäänlaisesta ahdistuksesta, päin vastoin. Hän on hyväntuulinen ja ystävällinen, jaksaa mainiosti tehdä töitä ja hoitaa Maijaa onnellisena. Välillä kuvittelen olevani jotenkin viallinen, kun kaipaan intiimiä läheisyyttä niin paljon. Joskus pelkkä Peteen katsominen tuntuu pahalta, koska kaipaan niin kovasti, että hän ottaisi minut syliin, omasta halustaan.

Oma elämä, oma aika. Entä jos oma käsitys laatuajasta on juuri yhteinen aika rakastetun kanssa? Sitä ei voi ottaa. Sitä voi vaatia, kerjätä, suostutella, pyytää, mutta sellaista vapaaehtoista läsnäoloa, josta näkyisi, että tuo toinen tahtoo olla tässä lähelläni - sitä ei voi ottaa väkisin.

Alkutilanne

Tänä aamuna katselin nukkuvaa Peteä, suurta pyöreää pyllyä, joka olisi melkein naisellinen, ellei Pete olisi niin iso ja roteva mies. Lihaisa, oli sana, joka tuli mieleeni, ja sitten, että se ei tee oikeutta kuitenkaan, se on sanana liian esineellistävä. Pieni pehmeä uninen rakkaani, niin suuri ja painava. Hyväilin pyllyä pesussa pehmeiksi hiutuneiden kalsareitten läpi. Pete ei herännyt, ei reagoinut mitenkään, kuten tavallista. Silloin, kun vielä olimme kahden, herättelin hänet usein suihinotolla. Nyt siihen ei ole aikaa eikä voimia. Otin Maijan syliini ja lähdin vaihtamaan yövaippaa puhtaaseen.

Rakastelimme Peten kanssa viimeksi kaksi kuukautta sitten. Sitä edellistä kertaa en muista. Viime kerta oli minun järjestämäni. Olimme puhuneet siitä kyllästymiseen (ainakin Peten kyllästymiseen) asti, kun lopulta sain hänet ylipuhuttua yhteiseen iltaan toistemme lähellä. Laitoimme lapsen nukkumaan. Pete levitti olohuoneen sohvan, minä sytytin kynttilät ja sammutin valot. Riisuduimme ja aloitimme hyväilyt jotenkin järjestelmällisen keskittyneesti. Vähitellen suudelmat pehmenivät ja syvenivät, kämmenten reitit kaartuivat ruumiin muotoja seuraten. Puolen tunnin kuluttua huokasin, että tämän voimalla jaksan pitkään, jaksan, koska voin muistella tätä nautintoa, jaksan uskoa siihen, että seksi voi palata suhteeseemme. Sanoin, että jo tämä riittäisi, vaikka olimme vasta alussa. Niin lähelle olin lopultakin päässyt. Ehkä Petekin. Ainakin hänen katseensa oli avoimempi.

Rakastelimme vielä kaksi tuntia. Minä sain, hän ei, kuten tavallista. Tämä ongelma meillä on ollut aina. Tällä kertaa Pete oli tavallista pettyneempi, sillä olimme saaneet lääkäriltä Cialis-reseptin, ja lääke oli ensimmäistä kertaa koekäytössä, tosin vain puolikkaalla annoksella. (Lääkäri sanoi myöhemmin, ettei se riitä, vaan kannattaa pettyä vasta sitten, jos täysi annoskaan ei toimi.) Yhtä lähellä toisiamme emme ole sen jälkeen olleet, joten täyttä lääkeannostakaan ei ole päästy testaamaan.

Ihmettelen, miten tähän on tultu. Pikku hiljaa, tietysti. Monien yksittäisten väärien sanojen ja eleiden myötä. Minä rakastan häntä, enkä oikeastaan epäile, etteikö hän rakastaisi minua. Tämä jatkuvassa kosketetuksi tulemisen kaipauksessa eläminen pitää minua pysyvästi vihaisena ja ahdistuneena. Häpeän omaa halukkuuttani, mitä en ole tehnyt ennen. Olen aina pitänyt seksiä luonnollisena ja keskeisenä osana parisuhdetta, aina nauttinut hyvästä seksistä. Nyt mietin, voinko elää ilman sitä tai pitäisikö minun voida. Tässä blogissa selvittelen ajatuksiani ja kerron elämästäni siinä toivossa, että asiat voivat muuttua.