Huonompaa

Pari päivää on ollut hirveän paha olla. Pete on ollut poissa kotoa, minä tuntenut oloni Maijan kanssa masentuneeksi, toivottomaksi, näköalattomaksi. Maija ei nuku öisin kunnolla ja välillä vihaan sitä niin, että haluan vain pois, jonnekin pakoon. En halua satuttaa sitä, tai ehkä haluan, mutta olen vielä niin terve, että käännän vahingoittamisen halun itseeni. Eilen taas piirtelin kipuani partaterällä, vähän vain, katvealueille, jonne kukaan ei katso eikä näe. Viivat ovat minulle kuin keskiaikainen katumusharjoitus, tunnen kivun hentona vaatteiden alla muutaman päivän ajan, ja se muistuttaa minua olemassaolostani, kanavoi henkistä kärsimystä ulospäin, konkreettiseen muotoon. Se piirtää muodon ja antaa värin sille, mille ei ole muotoa eikä väriä, tekee sen käsitettävämmäksi, kestettävämmäksi. Se toimii myös rangaistuksena: en saa rakkautta > en ansaitse rakkautta > on siis väärin haluta sitä, ja katumusharjoitus antaa tehtävän pelkän kaipaamisen tilalle. En ole tehnyt sitä vuosiin, nyt vasta viime aikoina taas. Nurkkaan ajettuna minulla ei ole vaihtoehtoisia tapoja toimia. Tunnen, etten pääse mihinkään suuntaan eikä millään, mitä teen tai jätän tekemättä, ole mitään merkitystä. Siispä teen jotain, tehdäkseni edes jotain.

Kävin kävelylläkin, Maija nukkui vaunuissa eikä sitten enää nukkunut, kun palasimme kotiin. Niinpä en saanut nukkua koko päivänä, vaikka edelliset yöt ovat olleet hyvin rikkonaisia. Alkuiltaan mennessä olin niin rikki, että itkin vain. Tilitin Siskolle hysteerisenä sekavia tulkintojani viime vuosista, siitä kuinka olen epäonnistunut elämässä ja ansaitsen sen, ettei minusta pidetä huolta, ja ettei aikuisesta kuulukaan pitää, vaan itse täytyy jaksaa itsestään pitää huolta, oma syyni kun en jaksa, nyyhkin ja tärisin, Sisko yritti neuvoa, ei osannut, onneksi kuunteli kuitenkin. Soitin Peten vastaajaan itkupuhelun: olen niin väsynyt, en jaksa enää, tiedän ettet voi tehdä mitään, mutta kun olet ainakin teoriassa mun puoliso niin ajattelin että haluaisit tietää etten meinaa jaksaa.

Pete tuli kotiin kun nukutin Maijaa eikä koskettanut minua koko iltana. Mietin kuin itseni ulkopuolelta, kyynisesti, tarkkaillen: mitä pitäisi tapahtua, että hän reagoisi? Mistä voisi tietää, milloin olisi aika lähteä psykiatrian päivystykseen, jos itse olisin siinä kunnossa, etten tietäisi? Ennen vai jälkeen sen, kun Maijalle olisi tapahtunut jotain pahaa? Vai onko tasapainottomuuteni jo niin arkista, niin normaalia, ettei siinä ole Petelle enää astevaihteluita? ("No mikä sulla nyt taas on", kuten hän aina joskus väsyneenä kysyy. Ehkä parempi, ettei kysy, puhu mitään.)

Miten voi olla koskettamatta toista, jolla on hätä? Jos väittää rakastavansa häntä? (Ei Pete kyllä väitäkään, ei sano kuin kysyttäessä, ei koskaan oma-aloitteisesti.)

Kummallisinta tässä on, että aina vain tekee mieli seksiä. Läheisyyden ja kosketuksen puuttuminen ei aiheuta ainoastaan hellyyden ja hoivan kaipuuta. Väsynyt hulluus tuottaa mielikuvia rajusta naimisesta, jossa tuntisi olevansa hengissä, olemassa, itse ja aikuinen. Kosketusta kovuuteen saakka, mustelmia ja hiertymiä, hankalista asennoista kipeytyneitä lihaksia, pitkää ja hidasta soutamista minussa kipuun asti ja sen yli, ja sitä raukean aristavaa oloa seuraavana päivänä, kun tietää saaneensa.

Luen Viktor E. Franklin Ihmisyyden rajalla, keskitysleirin psykologiaa. Se yltää turtumukseni läpi, on riittävän yksinkertaista ja oleellista. Hänellä on käsite "väliaikainen olemassaolo", joka koskettaa minua, tuntuu tutulta.

"Kaikki mikä sijaitsi piikkilanka-aidan ulkopuolella muuttui etäiseksi - tavoittamattomaksi ja tavallaan epätodelliseksi. [---] Oli mahdotonta sanoa, päättyisikö tämä olotila ja jos, niin milloin. [---] Sana finis merkitsee loppua tai saavutettavissa olevaa päämäärää. Ihminen, joka ei voinut nähdä väliaikaisen olemassaolon päättyvän, ei kyennyt tavoittelemaan elämän perimmäistä päämäärää".

Tuntuu melodramaattiselta verrata terveen lapsen äitinä olemista, läheisyyden ja rakkauden puuttumisineenkin, keskitysleirin olosuhteisiin. Irvokkaaltakin. Mutta minua nuo sanat koskettavat. Ne puhuvat edes jotenkin etäisesti siitä, mitä tunnen.

Illalla, kun Maija oli lopulta nukahtanut, ahdistus puristi rintaani niin, etten järjettömästä väsymyksestäni huolimatta pystynyt nukahtamaan. Otin puolikkaan unilääkkeen, luin ja itkin, sitten taas puolikkaan, odotin sen vaikutusta. Sydän vain takoi hermostuneesti. Huoneenlämpöinen olut, toinen, vielä yksi puolikas nappi, ja pikku hiljaa rauha alkoi levitä ruumiseeni ja sieluni turtua, kolme tuntia Maijan nukahtamisen jälkeen. Yritän joka ilta ilman kemioita, joka päivä kelaan niiden merkitystä ja tarpeellisuutta ja toiveita elää elämääni ilman niitä. Nyt en jaksa, en halua jaksaa. Nyt se on kuin fyysistä kipua ilman kipulääkettä, vaikka lääkettä olisi saatavilla.

Aamulla kävi ilmi, että Maijalle on puhjennut uusi hammas ja toista pukkaa. Selittää osaltaan nukkumisen ongelmia. Ehkä myös huojentaa oloani, teoriassa: onhan mahdollista uskoa tai edes toivoa, että tämä kaikki olisi sittenkin jotenkin tilapäistä. Ja että unta olisi mahdollista saada tarpeeksi joskus tulevaisuudessa, ja iloita, olla rauhallinen.

Omituista, miten erillisiä asioita ovat vanhemmuus, parisuhde ja itsen kanssa oleminen.