Viimeisen pisaran jälkeen näkyy tulevan vielä monta

Edellisessä päivitykseni viittaus viime kertaan on edelleen viimeisin kerta, kun olemme rakastelleet. Ensi viikolla siitä tulee viisi kuukautta.

Tähänkin voi tottua.

Tänään itkin kateuttani. Pete oli kerran jutellessamme hakenut vertailukohtaa yhdestä tuttavaperheestä, joilla on kuulema myös tosi harvoin seksiä. En tiedä, oliko kommentti tarkoitettu lohduksi minulle vai hänelle itselleen. Tuttavapariskunnan mies vain oli joskus kännissä uskoutunut Petelle aiheesta. Olin pitänyt tuota perhettä sen jälkeen jonkinlaisena kohtalotoverina, merkkinä siitä, ettei ulospäin tosiaankaan voi nähdä, miten pariskunnalla oikeasti menee. Nämäkin ostivat äskettäin omakotitalon, ja lapsi on samanikäinen kuin meillä. Ilmeisesti heillä on siis aikomus pysyä yhdessä seksin puutteesta huolimatta. Ehkä olin salaa miettinyt sitäkin, että jos se noilta onnistuu, ehkäpä minäkin onnistuisin sopeutumaan, nielemään tilanteen, tyytymään, olemaan kiitollinen muista asioista. Ja nyt ne sitten ovat raskaana, onnellisesti. Todistettavasti siinäkin talossa on siis seksiä harrastettu, ainakin kerran! Ja lapsiahan ei noin vain synny, niin että varmasti sitä on tehty useammankin kerran. Petturit! Teillä menee siis sittenkin niin paljon paremmin kuin meillä! Me ollaan oikeasti maailman paskin "tavallinen" perhe (siis sellainen, jossa ei ole väkivaltaa tai muuta sairasta... paitsi että minusta tämä on sairasta).

Viime viikolla perheneuvonnassa tuntui siltä, kuin olisimme saavuttaneet jonkinlaisen yhteisymmärryksen. Pete puhui paljon ja lempeästi, totesi olevansa täysin samaa mieltä muutoksen tarpeesta ja sisällöstä, sanoipa toivovansa lisää lapsiakin, ehdottomasti. Ja tajuavansa siksi, miten tärkeää tämän asian hoitaminen olisi. Hän oli myös halukas toimimaan siihen suuntaan, että asiat etenisivät. Teoriassa. Hän meni jopa lääkäriin, kun olin varannut ajan ja valvonut öitä viikkokaupalla peläten, ettei hän taaskaan menisi. Siellä oli puhuttu näistä, lääkäri oli tehnyt masennus-pikatestin (ei masennusta), puhuttu unirytmistä ja terapian mahdollisuudesta. Lääkäri lupasi selvittää asiaa ja soittaa takaisin. Erektiolääkkeestä oli puhuttu sen verran, että sen vaikutus kuulemma on maksimissaan vasta neljä tuntia ottamisen jälkeen, ja että puolikas annos ei ole riittävä (sitä olemme siis kerran kokeilleet puolitoista vuotta sitten). No, siitähän voi puhua vaikka maailman tappiin. Mies esitteli tätä informaatiota kuin viisasten kiveä. Hiukan epäuskottavaa vedota siihen, että lääkettä on käytetty väärin sillä ainoalla kokeilukerralla, ja että siksi tämä meidän seksielämä menee päin helvettiä kiihtyvällä nopeudella. Ei se vedonnutkaan, mutta semmoinen olo tuli, kaiken tämän kylmyyden ja koskemattomuuden jälkeen. Niin kuin tässä nyt siitä olisi kyse, jos minä kerran olen yli vuoden ajan itkien rukoillut sitä ottamaan lääkettä ja päästämään minut iholleen juuri nyt, tänä iltana, tai huomenna, tai torstaina, jos nyt ei käy, sovitaanko joohan, ja pidetään siitä kiinni sitten myös eikä peruta - ja ei mitään. Ei yhtään mitään.

Kuinka voisin rakastella nyt, vaikka Pete tekisikin aloitteen? Kuinka voisin avata sieluni (se nimittäin sijaitsee reisieni välissä, kun olen rakastunut, ja jos avaan reiteni, Pete pääsee sieluuni), kun läheisyyden jälkeen on lähes varmaa, ettei toista kertaa tule - kukaan ei tiedä, kuinka kauan siihen menee, ei edes pihtari itse.

Perheneuvonnassa selvisi myös, että Petelle aloitteen tekeminen on paitsi vaikeaa, myös jonkinlaisen vainoharhaisen kauhun takana. Vaikkei se ilmenekään pelon tunteena, ainoastaan välinpitämättömän oloisena kylmyytenä. Pete on ennenkin sanonut telkkarin katselustani, ettei halua ehdottaa mitään, kun minulle tv näkyy olevan niin tärkeä. (Tämä on vain keino väistää vastuu omasta tekemättä jättämisestä.) Perheneuvoja kysyi, eikö Pete nyt kumminkin luulisi, että haluaisin mieluummin olla mieheni kanssa kuin katsoa vaikkapa nyt sitten lempisarjaani. Ei, ei kuulema. Niin kiinnostunut olen pseudoelämästäni, noista mielikuvitusolentojen tarinoista, joita katsomalla pakenen hetkeksi sitä, että kotiolot ahdistavat minua unettomuuteen ja hulluuteen. Tämän olen selittänyt Petelle moneen kertaan. Sanoin myös, että joka ikinen ilta olen ollut läsnä ihan sitä varten, että minua saa puhutella ja minulle ehdottaa yhdessäoloa. Siksi minä valvon olohuoneessa, siksi katson televisiota, odotan ja odotan ja hajoan siihen turhaan toivoon ja odotukseen. Ainoa tapa lääkitä tyhjyyttä on keksiä jotain tekemistä itselle, ja se on myös jonkinlainen yritys osoittaa Petelle, että EN odota häneltä liikaa, mitään mihin hän ei jaksaisi venyä vaan ahdistuisi - yritys osoittaa, että pärjään kyllä ja olen itsenäinen. Pete ei osannut vastata, haluaisiko hän, että odottaisin vain sohvalla tekemättä mitään, tv kiinni, olisiko hänen silloin helpompi tulla luo ja ehdottaa jotain, mitä tahansa. Siihen en tietenkään ryhtyisi, koska Pete ei silloinkaan ottaisi vastuuta pahasta olostani ja pettymyksestäni, kun lähtisin taas yksin nukkumaan.

Se ei ihan oikeasti pysty tekemään minkäänlaista aloitetta. Ei minkäänlaista. Saatanan tunnevammainen mötkö. Ei sitä vähää, että tulisi huoneestaan koneensa ääreltä, pyytäisi minua laittamaan television kiinni ja istumaan sohvalla hiljaa yhdessä. Sekä minä että perheneuvoja annoimme hänelle käsikirjoituksen valmiiksi tähän edelläkuvattuun tapahtumaan. Ei. Ei millään.

Pete vetosi siihen, että hän kyllä hengailee liepeillä, mutta minua ei tunnu kiinnostavan, joten hän menee (ilmeisen loukkaantuneena) takaisin koneelleen. Nämä hengailut noudattavat seuraavanlaista kaavaa: Istun katsomassa telkkaria ja neulomassa. Pete tulee huoneestaan, menee hakemaan juotavaa, vilkaisee minuun. Vilkaisen takaisin yhtä lyhyesti, koska en tiedä, aikooko hän puhua minulle vai vain hakea juotavaa. Joskus aikoo, joskus ei. Kuulema näytän usein niin omissa oloissani olevalta, ettei minua tohdi häiritä. Jos hän puhuu minulle, hän jää seisomaan tai istahtaa metrin päähän hetkeksi. Kysyy, mitä huomenna tapahtuu, onko minulla menoja. Vastaan kysymykseen. Sitten hän saattaa katsoa ohjelmaani, kysyä, mikä se on ja kommentoida jotain lyhyesti. sitten hän kertoo, mitä on tekemässä koneellaan, tilaamassa jotain uusia tarvikkeita, ja lähtee takaisin huoneeseensa. Näin käy joka kerta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut hänen yksittäisistä lauseistaan ja katsoisin silmiin. Mitään oikeaa keskustelunavausta tai ehdotusta läsnäoloon tai yhdessäoloon ei tule. Nykyään ei edes ehdotusta yhteisen leffan tai tv-sarjan katsomisesta.

Katson Peten kanssa CSI:tä vain siksi, että se on ainoa kerta viikossa, jolloin meillä on varmasti yhteinen, "läheinen" hetki, ilman että kummankaan tarvitsee tehdä aloitetta. Se on siis valmis rutiini. Juuri sellainen, joita yritin (yksin) rakentaa meille keväällä. En edes pidä CSI:stä, ja useimmiten neulon sen aikana niin keskittyneesti, että putoan juonesta. Tai sitten makaan Peten sylissä ja saan silitystä, ja jälleen putoan juonesta. Tämänkin olen hänelle kertonut: tärkeintä on olla hänen kanssaan yhdessä. Siitä voisi päätellä, etteivät ohjelmat ole minulle tärkeitä, vaan korvikkeita.

Tilasin taas uusia kirjoja. Luin Petelle ääneen pätkiä 4000 vastaajan haastatteluihin perustuvasta kirjasta "He's just not up for it any more" - Why men stop having sex and what you can do about it. Hän näpersi koneitaan ja kuunteli minua, jopa kommentoi välillä (tällaisten pikku hetkien takia viime viikkomme ovat olleet tavallista siedettävämpiä). Sieltä opin pari uutta juttua. Ensinnäkin, puuttuva tai viivästynyt orgasmi miehillä ei ole ollenkaan niin harvinainen kuin voisi päätellä siitä, etten ole nähnyt aihetta käsiteltävän lainkaan suomenkielisissä seksikirjoissa. (14% miehistä, jotka olivat lopettaneet seksin puolisonsa kanssa, mainitsi sen syyksi. Vaimoista 28% epäili sen olevan miehensä syynä. Todellinen luku lienee jotain siltä väliltä.) Se on läheisessä yhteydessä erektiohäiriöihin ja esiintyy usein yhtä aikaa. Näistä ongelmista kärsivistä miehistä jopa 20% oli vastannut kyselyssä, etteivät he tunne juuri lainkaan seksuaalista halua. Epäonnistumisen ja häpeän kokemukset aiheuttavat järjestelmällistä seksin ja intiimin läheisyyden välttelyä. Kun sitä, mitä ei saa, vaikka haluaisi, ei sitä varmaan saa sitten halutakaan. Ja sitten ei enää halua.

Toinen kiinnostava asia, joka minun pitäisi jotenkin osata ottaa huomioon (kun vain keksisin, miten ihmeessä) oli se, että monille miehille intiimin läheisyyden välttely on seurausta lohduttomasta menettämisen pelosta. Jos on olemassa riski, että vaimo jättää, vaikkapa sitten seksin loppumisen takia, mies ei halua näyttää tunteitaan lainkaan. Mitä enemmän pelkää, sitä vähemmän näyttää. Ja aiheuttaa itse vääjäämättömästi sen, että vaimo joko lähtee tai on häiritsevän onneton koko ajan. Ainakin Peteä häiritsee kovasti se, että olen onneton tämän asian takia. Hän on vihainen aina, kun itken. Ei lohduta, ei puhu, syyttelee vain. (Vittu, miten vihaan sitä.)

Itkin näitä lastenneuvolassa, kun olen huolissani siitä, että lapsi kärsii kodin ilmapiiristä. Minulle tämä skitsofreeninen tunneilmasto on repivää - siis se, että lapsi saa Peteltä kaiken huomio, hellyyden ja rakkauden, ehdotukset ja ideat, lahjat ja leikit, ja minä en saa mitään. En pääse syliin, en ansaitse läheisyyttä tai huomiota. Ja päälle saan huudot siitä, että olen tyly lapselle ja huono äiti. Neuvolan täti suositteli psykologin tukea, vaikka estelinkin, että minulla on jo hyvä tukiverkko, eikä se auta mitään, ellei mies ole kiinnostunut muuttumaan ja tekemään omaa osuuttaan. Sai se silti minut puhuttua ympäri, menen ylihuomenna juttelemaan psykologin kanssa. Jospa sieltä saisi vaikka tunteenhallintakeinoja arkeen, jotain aseita jaksaa näissä oloissa, jos mitta ei kerran vieläkään ole niin täynnä, että lähtisin.