Negatiivista

Pete kävi aamulla lääkärissä. Labratuloksissa ei löytynyt mitään poikkeavaa. Mitään ei siis ole tehtävissä. On pysähtynyt olo.

Minä jätän sen.

En tietenkään jätä. Minähän rakastan sitä. Mutta valitsemalla jäämisen valitsen elämän, jossa en saa rakastella kenenkään kanssa, vaikka olen terve ja nuori ja parisuhteessa.

Minä vihaan sitä.

Se on siis ihmisenä tuollainen. Miehenä. Fyysisesti Petessä virtaavat siis ihan samat aineet kuin siinäkin ystävän heilassa, jonka kanssa ystävä kertoi rakastelevansa joka päivä. Joka päivä! Ei sellaista olekaan! Okei, ne on olleet yhdessä vasta vuoden ja ovat siis rakastuneita, mutta... Ei meilläkään ole niin paljon vielä yhteistä elämää kertynyt. Maija tuli kuvioihin niin alussa, että tutustuminen on vielä kesken, eikä sille ole aikaa, ellei sitä järjestä. Minä en järjestä enää mitään. En ole joulun jälkeen yrittänyt enää järjestää meille kahdenkeskisiä hetkiä, koska Pete ei ollut hommassa ennenkään mukana kuin äärettömän passiivisena osapuolena, joka joko suostui pitkin hampain tai sitten ei suostunut (siis edes läheisyyteen) ollenkaan, ja josta piti tikulla kaivaa se myönnytys, että tämä tuntuu hänestäkin hyvältä ja tätä pitäisi olla enemmän. Petelle on tuntunut sopivan ihan hyvin. Meillä on mennyt viime aikoina ihan hyvin, kun en ole vaatinut, pyytänyt enkä odottanut mitään. (Tai olen minä niitä labratuloksia odottanut.)

Minä jätän sen.

Kävelin äsken ulkona, itkin ja mietin. Pete voisi muuttaa vanhaan asuntoonsa. Se on sen sukulaisten omistusasunto, jossa se asui ilmaiseksi ennen kuin tavattiin. Vuokralaiset voisi varmaan irtisanoa. Minä ja Maija pärjättäisiin kyllä tukien avulla, minähän nytkin maksan vuokran. Pete ottaisi Maijan varmaan välillä hoitoon, ehkä yöksikin. Voisin yrittää muodostaa oikean parisuhteen jonkun vapaan ihmisen kanssa eikä tarvitsisi sekoilla varattujen rakastajien ja aseksuaalisten heilojen välissä. Tai ainakin voisin harrastaa irtosuhteita, kun olisin oikeasti sinkku. Saisin elämääni jotain rytmiä, jotain omaa, joka ei perustu siihen, että odotan toiselta jonkinlaista osallisuutta, osallistumista. Tekisin itse omaa elämääni koskevat ratkaisut, sen sijaan, että nyt yritän luovia ja sopeutua ja sovitella yhteiselämän ratkaisuja yksin.

Minä olen yksin. Silti, minä olen. Olen joku, jokin, yksinkin. Eikö minussa ole kuitenkin jokin ydin, vaikka häilyvä ja muuttuvakin, niin kuitenkin jokin minuus, koskematon, tavoittamaton? Vaikka en koskaan jakaisi sitä kenenkään kanssa? Vaikka en koskaan enää rakastelisi kenenkään kanssa, en kohtaisi toista sillä syvimmällä tavalla, jolla toisen voi kohdata, enkö silti olisi itse? Eivätkö yksinäiset ihmiset ole itse? Jollakin tavoin ajattelen, etteivät ole, todella. Kaikki aktuaalinen elämä on kohtaamista. Voiko elää kohtaamisessa yksin, voiko kohdata vain itsensä? Voiko Jumala kohdata minut, vaikkei kukaan ihminen kohtaisi, enkä minä ketään? Olenko olemassa ilman toisia?

Olen yrittänyt sopeutua tähän ainaiseen nukkumiseen, passiiviseen odottamiseen, surffailuun ja syömiseen vetämällä kemioita, puuduttamalla itseni. Televisio auttaa siihen myös. Pseudoelämää, toisten tarinoita omien puutteessa. Tämä ei ole minua, tämä en ole minä. Lääkeriippuvainen, joo, mutta sen kanssa olen elänyt niin kauan, että sen kanssa pärjään ja voin elää suhteellisen normaalia elämää. Siitä olen ennenkin päässyt pitkiksi ajoiksi eroon. Mutta viinan litkiminen sellaisen ahdistuksen sietämiseksi, joka ei muutu ja johon ei silti voi sopeutua, jota voi vain yrittää kestää - se ei ole minua. Minua on se, että asioille tehdään jotain. Ennemmin tai myöhemmin, vaikka melodramaattisen juopottelun jälkeen, pyyhitään turvonneet silmät, vedetään buranat nassuun ja painutaan ulos, liikkeelle, soitetaan apua, otetaan selvää, puhutaan, toimitaan. Halki, poikki ja pinoon.

Jos jään Peten vierelle, Pete vetää minut mukanaan hiljaiseen hämärään, pseudoelämään oman elämän sisällä, puudutukseen kemioilla tai ilman. En voi väittää olevani mikään vitun päivänsäde, mutta pimeys vie hengen multakin, peikkokulta. Hautaudu keskenäsi, saatanan zombi.

Minä sanoin sille jo vuosi sitten, kun se ei mennyt minun sille varaamaani lääkäriin, että ennemmin tai myöhemmin minä jätän sen, ellei tämä seksihässäkkä etene. En vaatinut siltä nk. onnistunutta suoritusta, enkä vaadi vieläkään. Oli aika, jolloin jaksoin vaatia suostumista. Nyt sekin tuntuu matelemiselta toisen jaloissa. Nyt se ei enää riitä, nyt vaatisin jo aktiivista halua, jos vaatisin mitään.

Luulin, että rakastajaprojekti olisi herätellyt sitä. Ehkä se herättikin sen verran, että se raahautui lääkäriin. Lääkäri oli käskenyt vain käyttää niitä vuosi sitten määrättyjä erektiolääkkeitä. Siinähän käytät, saatana. En kai minä voi niitä vetää. Olen ehdottanut jopa sitä, että Pete ottaisi lääkkeen yöllä yksinään, katsoisi pornoa ja runkkaisi, kokeilisi, tuntuuko olo yhtään vahvemmalta, nautinnollisemmalta, helpommalta, kuin uskaltautuminen kohtaamiseen minun kanssani. Tietääkseni se ei ole sitä tehnyt. Ei ole ainakaan puhunut. Vaikka ei se mistään puhu, näistä asioista, omasta aloitteestaan.

Minä jätän sen. Ennemmin tai myöhemmin. En vielä, en ihan vielä. Voiko odottaa toivomatta? Olla vain? Yritän keskittyä nyt tekemään omia juttujani, sitä missä olen hyvä. Kuvia, sanoja, ajatuksia. Pitämään itsestäni huolta. Koska olen minä silti, minä olen senkin jälkeen, jos jätän sen, minun on oltava, vaikka sitten vain Maijan takia. Ja itsenikin. Kai minulla itsellänikin on jotain väliä. Ja ellen tiedä, mitä se on, voisin alkuun vaikka yrittää omistaa elämäni sen selvittämiselle.

Labratuloksia odotellessa

Muutaman viikon on mennyt paremmin. Tavallaan. Olemme riidelleet ja mököttäneet vähemmän ja tehneet asioita yhdessä kenties ripauksen verran enemmän.

Pete löysi puhelmiestani muutaman viestin K:lta, joita en ollut muistanut poistaa ajoissa. Sitä sitten selviteltiin. Loukkaantunein hän oli siitä, että olin puuhaillut jotain hänelle kertomatta. Aika pian tämän jälkeen K:n kotona tuli samankaltainen tilanne. He kasailevat nyt ymmärtääkseni aineksia liittonsa jatkamiseen. Emme pidä toistaiseksi yhteyttä. En haluaisi menettää häntä kokonaan. Ehkä myöhemmin keväällä, kun elämä asettuu. Tai jos.

Tämän seurauksena Pete ilmeisesti vähän heräsi, ainakin hetkeksi, ja lupasi mennä labraan kokeisiin. Sanoin, etten usko, ennen kuin näen, mikä on hänen kohdallaan ainoa realistinen suhtautumistapa. Minkä tahansa toivominen tai odottaminen johtaa vain pettymyksiin. Hän meni sinne ja nyt odotellaan tuloksia. Lääkäriaika on varattuna ja hän on luvannut puhua siellä kaikista näistä asioista. Siellä hän saa kuulla myös koetulokset. Toivon sydämeni pohjasta, että jotakin löytyy. Jotakin, mitä voi hoitaa. Ja olen aivan kauhuissani, että Pete olisikin täysin terve ja vain sisimmältä olemukseltaan laiska, saamaton, laiminlyövä, aseksuaalinen, apaattinen ja itsekäs.

Kävin Maijan kanssa tänään perhekerhossa. Maijan hoitoon täytyy saada jotain muutosta. Lapsiparka kasvaa kieroon kahdestaan minun kanssani, kun en tällaisina kausina meinaa jaksaa sen kanssa. Lapsi leikki verrattain itsenäisesti toisten lasten kanssa, ja minä sain huokaista. Itkeskelin ja tuijottelin ikkunoista ulos. Lähtemätön ensivaikutelma muihin äiteihin. En ole yhtään semmoinen äitihahmo. Lasten lelut ja leikit ovat mielestäni tylsiä ja ärsyttäviä. Lapsuuteen perinteisesti liittyvä kuvamaailma nalleineen ja pastelliväreineen on epäesteettisyydessään luotaantyöntävä.

Muut äidit keskustelivat jostain nukkeaskarteluistaan. Minä haluaisin vain omia ystäviä, oikeita aikuiskontakteja. Ei minulla ole mitään yhteistä jonkun kanssa vai siksi, että olemme molemmat äitejä. Eräs äideistä antoi minulle numeronsa, jotta voisin viedä Maijan joskus heille hoitoon. Heidän perheessään on kaksosten takia säännöllistä hoitoapua ja hän sanoi, että yksi lapsi lisää menisi ihan hyvin siinä sivussa. Hän oli niin lämmin ja ystävällinen, että minua itketti taas. (Olen itkenyt koko päivän. Se väsyttää hitosti.) Tunsin kauhua ajatellessani kaksosperheitä. Tunsin myös pohjatonta riittämättömyyttä siitä, etten osaa olla elämäni kanssa sovussa, vaikka minulla on vain yksi lapsi, terve ja suloinen tyttö, jonka kanssa voi keskustella ja kommunikoida yhä paremmin.

Joskus koskemattomuuden ja seksittömyyden sietäminen käy ylivoimaiseksi. Vaikka meillä onkin ollut suhteellisen mukavaa viime aikoina, menetin eilen hermoni Peten nukkumiseen. Hänellä on ollut vähän töitä ja siten paljon aikaa kotona. Sen ajan, mitä hän ei käytä Maijan kanssa olemiseen, hän puuhailee omiaan. On hän minunkin kanssani välillä ollut. Mutta se mikä Petelle tuntuu olevat todiste siitä, että nyt on kaikki aika hyvin ja voi huokaista, on minulle vain hento oljenkorsi, lupaus jostain tulevasta, joka on vielä hirvittävän kaukana.

En oikein usko, että pääsen koskaan toteuttamaan omaa seksuaalisuuttani tässä ihmissuhteessa. Haluaisin antautua, mutta mitä jos toinen ei ota vastaan? Minun avoimuudestani ei seuraa sitä etteikö toinen olisi ihan lukossa. Enkä siis ole tehnyt aloitteita loppusyksyn jälkeen enkä muutenkaan puhu enää seksistä kovin paljon.Siltä varalta, että liika avoimuus olisi Peten mielestä päällekäyvää ja ahdistavaa.

Näen unia kokovartalohieronnasta, jonka annan Petelle (kenen tahansa luulisi haluavan sellaista ja nauttivan siitä!) ja joka voihkii tyytyväisenä. Unia pystypanoista paikoissa, joissa voi jäädä kiiinni, hurjista laukeamisista, raskaudesta, unia sanoista ja katseista - kaikesta Peten kanssa. Unissa ajattelen, että nyt lopultakin tämä etenee, nyt ei huolta enää, me päästään vielä lähemmäs, meidän ei tarvitse erota! Olen hirmu huojentunut ja sitten herään ja tajuan, ettei mikään ole muuttunut.

Perheneuvojan mielestä minulla olisi lupa uskoa, että olen kaunis ja ihana nainen ja että seksuaalisuuteni on voimavara, hyvä ja tärkeä asia. Sanoin, etten usko tähän itsensärakastamisjuttuun ainoana autuaaksitekevänä. Ei perkele joku rasvatukkainen peräkylän finninaama, joka ei osaa jutella luontevasti kenenkään kanssa, ei sille voi riittää se, että riittää että rakastat itseäsi. Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Jos Pete ei ole kuukausiin koskettanut pilluani, edes katsonut sitä, saati hyväillyt, silitellyt, hellinyt, niin mitä muuta siinä voi tuntea kuin että olen jotenkin saastainen ja iljettävä? Ei seksuaalisuuteni ainakaan siitä päätellen mikään hyvä ja kaunis asia ole. Ja ettette pääse sanomaan,e ttä mitäs itse olet tehnyt asian eteen, niin kyllä minä aina joskus ohimennen sipaisen hellästi Peten nivusia samalla kun hyväilen pyllyä ja muutenkin. En ole nähnyt enkä tuntenut hänellä erektiota moneen kuukauteen.

Muistan, kuinka alussa, kun Pete sai minut ihan kuumaksi koko ajan (ja tunne oli molemminpuolinen), pohdin ystävälleni ääneen, onko aivan hullua valita toinen pääasiassa seksin perusteella, kun ei vielä oikein tunne toista. Lopettelin silloin suhdetta, jossa seksi ei ollut alun alkaenkaan toiminut, mutta jonka olin uskonut rakkaudella korjaantuvan. Alan vähitellen uskoa, että tämä kaikki on Jumalan saatanallista leikkiä ja että olisi pitänyt uskoa lapsuuden pietistisiä saarnoja seksin turmiollisuudesta ja sen tukahduttamisen autuudesta.

Vittu. Vittu vittu vittu. Tänään itkin kuin namua ilman jäänyt lapsi, pohjattoman pettyneenä, täysin itsekkästi: "Haluan jonkun toisen miehen, paremman miehen. Haluaaaan.... En halua tällaista elämää...."

Kertokaa mielipiteitänne. Rukoilkaa puolestamme, jos olette sitä lajia, joka rukoilee.