Labratuloksia odotellessa

Muutaman viikon on mennyt paremmin. Tavallaan. Olemme riidelleet ja mököttäneet vähemmän ja tehneet asioita yhdessä kenties ripauksen verran enemmän.

Pete löysi puhelmiestani muutaman viestin K:lta, joita en ollut muistanut poistaa ajoissa. Sitä sitten selviteltiin. Loukkaantunein hän oli siitä, että olin puuhaillut jotain hänelle kertomatta. Aika pian tämän jälkeen K:n kotona tuli samankaltainen tilanne. He kasailevat nyt ymmärtääkseni aineksia liittonsa jatkamiseen. Emme pidä toistaiseksi yhteyttä. En haluaisi menettää häntä kokonaan. Ehkä myöhemmin keväällä, kun elämä asettuu. Tai jos.

Tämän seurauksena Pete ilmeisesti vähän heräsi, ainakin hetkeksi, ja lupasi mennä labraan kokeisiin. Sanoin, etten usko, ennen kuin näen, mikä on hänen kohdallaan ainoa realistinen suhtautumistapa. Minkä tahansa toivominen tai odottaminen johtaa vain pettymyksiin. Hän meni sinne ja nyt odotellaan tuloksia. Lääkäriaika on varattuna ja hän on luvannut puhua siellä kaikista näistä asioista. Siellä hän saa kuulla myös koetulokset. Toivon sydämeni pohjasta, että jotakin löytyy. Jotakin, mitä voi hoitaa. Ja olen aivan kauhuissani, että Pete olisikin täysin terve ja vain sisimmältä olemukseltaan laiska, saamaton, laiminlyövä, aseksuaalinen, apaattinen ja itsekäs.

Kävin Maijan kanssa tänään perhekerhossa. Maijan hoitoon täytyy saada jotain muutosta. Lapsiparka kasvaa kieroon kahdestaan minun kanssani, kun en tällaisina kausina meinaa jaksaa sen kanssa. Lapsi leikki verrattain itsenäisesti toisten lasten kanssa, ja minä sain huokaista. Itkeskelin ja tuijottelin ikkunoista ulos. Lähtemätön ensivaikutelma muihin äiteihin. En ole yhtään semmoinen äitihahmo. Lasten lelut ja leikit ovat mielestäni tylsiä ja ärsyttäviä. Lapsuuteen perinteisesti liittyvä kuvamaailma nalleineen ja pastelliväreineen on epäesteettisyydessään luotaantyöntävä.

Muut äidit keskustelivat jostain nukkeaskarteluistaan. Minä haluaisin vain omia ystäviä, oikeita aikuiskontakteja. Ei minulla ole mitään yhteistä jonkun kanssa vai siksi, että olemme molemmat äitejä. Eräs äideistä antoi minulle numeronsa, jotta voisin viedä Maijan joskus heille hoitoon. Heidän perheessään on kaksosten takia säännöllistä hoitoapua ja hän sanoi, että yksi lapsi lisää menisi ihan hyvin siinä sivussa. Hän oli niin lämmin ja ystävällinen, että minua itketti taas. (Olen itkenyt koko päivän. Se väsyttää hitosti.) Tunsin kauhua ajatellessani kaksosperheitä. Tunsin myös pohjatonta riittämättömyyttä siitä, etten osaa olla elämäni kanssa sovussa, vaikka minulla on vain yksi lapsi, terve ja suloinen tyttö, jonka kanssa voi keskustella ja kommunikoida yhä paremmin.

Joskus koskemattomuuden ja seksittömyyden sietäminen käy ylivoimaiseksi. Vaikka meillä onkin ollut suhteellisen mukavaa viime aikoina, menetin eilen hermoni Peten nukkumiseen. Hänellä on ollut vähän töitä ja siten paljon aikaa kotona. Sen ajan, mitä hän ei käytä Maijan kanssa olemiseen, hän puuhailee omiaan. On hän minunkin kanssani välillä ollut. Mutta se mikä Petelle tuntuu olevat todiste siitä, että nyt on kaikki aika hyvin ja voi huokaista, on minulle vain hento oljenkorsi, lupaus jostain tulevasta, joka on vielä hirvittävän kaukana.

En oikein usko, että pääsen koskaan toteuttamaan omaa seksuaalisuuttani tässä ihmissuhteessa. Haluaisin antautua, mutta mitä jos toinen ei ota vastaan? Minun avoimuudestani ei seuraa sitä etteikö toinen olisi ihan lukossa. Enkä siis ole tehnyt aloitteita loppusyksyn jälkeen enkä muutenkaan puhu enää seksistä kovin paljon.Siltä varalta, että liika avoimuus olisi Peten mielestä päällekäyvää ja ahdistavaa.

Näen unia kokovartalohieronnasta, jonka annan Petelle (kenen tahansa luulisi haluavan sellaista ja nauttivan siitä!) ja joka voihkii tyytyväisenä. Unia pystypanoista paikoissa, joissa voi jäädä kiiinni, hurjista laukeamisista, raskaudesta, unia sanoista ja katseista - kaikesta Peten kanssa. Unissa ajattelen, että nyt lopultakin tämä etenee, nyt ei huolta enää, me päästään vielä lähemmäs, meidän ei tarvitse erota! Olen hirmu huojentunut ja sitten herään ja tajuan, ettei mikään ole muuttunut.

Perheneuvojan mielestä minulla olisi lupa uskoa, että olen kaunis ja ihana nainen ja että seksuaalisuuteni on voimavara, hyvä ja tärkeä asia. Sanoin, etten usko tähän itsensärakastamisjuttuun ainoana autuaaksitekevänä. Ei perkele joku rasvatukkainen peräkylän finninaama, joka ei osaa jutella luontevasti kenenkään kanssa, ei sille voi riittää se, että riittää että rakastat itseäsi. Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Jos Pete ei ole kuukausiin koskettanut pilluani, edes katsonut sitä, saati hyväillyt, silitellyt, hellinyt, niin mitä muuta siinä voi tuntea kuin että olen jotenkin saastainen ja iljettävä? Ei seksuaalisuuteni ainakaan siitä päätellen mikään hyvä ja kaunis asia ole. Ja ettette pääse sanomaan,e ttä mitäs itse olet tehnyt asian eteen, niin kyllä minä aina joskus ohimennen sipaisen hellästi Peten nivusia samalla kun hyväilen pyllyä ja muutenkin. En ole nähnyt enkä tuntenut hänellä erektiota moneen kuukauteen.

Muistan, kuinka alussa, kun Pete sai minut ihan kuumaksi koko ajan (ja tunne oli molemminpuolinen), pohdin ystävälleni ääneen, onko aivan hullua valita toinen pääasiassa seksin perusteella, kun ei vielä oikein tunne toista. Lopettelin silloin suhdetta, jossa seksi ei ollut alun alkaenkaan toiminut, mutta jonka olin uskonut rakkaudella korjaantuvan. Alan vähitellen uskoa, että tämä kaikki on Jumalan saatanallista leikkiä ja että olisi pitänyt uskoa lapsuuden pietistisiä saarnoja seksin turmiollisuudesta ja sen tukahduttamisen autuudesta.

Vittu. Vittu vittu vittu. Tänään itkin kuin namua ilman jäänyt lapsi, pohjattoman pettyneenä, täysin itsekkästi: "Haluan jonkun toisen miehen, paremman miehen. Haluaaaan.... En halua tällaista elämää...."

Kertokaa mielipiteitänne. Rukoilkaa puolestamme, jos olette sitä lajia, joka rukoilee.