Lähentymistä

Pete on ollut kipeänä ja väsynyt. Hänellä on tapana vetäytyä silloin tylyyn puhumattomuuteen ja yksinäiseen surffailuun. Olemme puhuneet asiasta usein ennenkin, ja nyt päätin, että yritän tosissani elää omaa elämääni enkä kiusaa häntä läheisyyden kaipuullani. Niinpä olen järjestänyt itselleni menoja monena päivänä, juopotellut, surffaillut ja pelaillut itsekseni, odotellut, että Pete toipuisi.

Se ei sitten ollutkaan hyvä. Eilen illalla Maijan nukkumaanmenon jälkeen aloimme puhua ja juttua tuli hurjasti. Olin päivällä tuonut Petelle lahjan, joka oli ehkä vähän tyhmä tai ei niin osuva, mutta ajatus oli tärkein: se, että olin kaupassa miettinyt häntä, ja meitä, halunnut antaa jotain, viestittää rakkaudestani ja halustani korjata elämäämme. Tyrkkäsin sen Petelle tekemättä sen suurempaa numeroa (etten näyttäisi liian tarvitsevalta tai huomionhakuiselta): "Toin sulle lahjan." "Miksi?" "Kun se oli minusta kiva, ja ei haittaa jos et tykkää, kun mulla on sille kyllä käyttöä." "Ai", Pete vastasi ja käänteli sitä hetken, pisti sen sitten syrjään. Ei kiittänyt. Minua itketti, mutta nielin sen ja yritin olla vain. Kerroin tästä illalla. Pete sanoi, että oli omasta mielestään kyllä kiittänyt, ja ettei edes huomannut että kiitos unohtui. Myönsi sitten olevansa vahvasti samaa mieltä siitä, että ajatus ja ele oli kaunis ja ehdottomasti kiitoksen väärti, ja pyysi anteeksi.

Puhuimme siitä, miten antaminen on aina vaikeaa, kun siinä asettaa itsensä alttiiksi torjunnalle. Jos ei koskaan anna mitään, ei tule torjutuksikaan. Tämä tuntuu olevan ainakin osittain Peten aloitekyvyttömyyden taustalla. Pete sanoi, että hänelle myös vastaanottaminen on vaikeaa - niin lahjojen kuin rakkauden. Miksi se on niin? Kuinka voi olla vaikeaa olla rakastettu? Sehän on kauheaa. Pete ei itse osannut sanoa, mistä se johtuu, mutta hänestäkin se on hullua. (Kommentteja ja auttavia oivalluksia otetaan kiitoksella vastaan.)

Pete antoi pitkästä aikaa tulla varastoon kerättyjä pettymyksiä: miten minä en ole enää avoin, en kerro asioistani, vastailen lyhyesti, olen omissa oloissani. En ollut aavistanutkaan, että hän esimerkiksi kokee tulevansa torjutuksi, kun luen ruokapöydässä. Jos olisin tiennyt...!

Olen aina tehnyt suurimman osan aloitteista touhuta jotain yhdessä, ja nyt kun olen masentuneena sen melkein kokonaan lopettanut, Pete on jotenkin tyhjän päällä. Sellaiset keskustelunavaukset kuin "Haluaisin mennä sun kanssa...", "Tule tänne, tehdään...", "Anna kun pidän sua hyvänä", "Tahtoisitko mun kanssa [---], minä nimittäin tahtoisin" - ne ovat hänelle vieraita ja vaikeita. Eikä hänellä ole kuin alkeelliset riitelytaidot. On kai se ymmärrettävääkin, kun hän on ollut pitkään sinkkuna ja edelliset suhteet eivät ole olleet likimainkaan tätä syvyysluokkaa - minä taas olen elänyt syvällisessä, läheisessä parisuhteessa vuosia. Pete reagoi tekemisiini tyyliin "Piä tunkkis, perkele" (vaikka itse asiassa syyttää kyllä minua ihan samasta...), niin kuin nyt vaikka tuo yhdessä syöminen: jos minulla on lehti edessäni, kun aloitan ruokailua, hän usein vie lautasen mukanaan työhuoneeseen ja syö koneen ääressä. Minä olen usein ruvennut itkemään yksin keittiössä, kun hän on tehnyt näin. Peten ajatus silloin jotain sellaista kuin "Aha, taaskaan se ei halua puhua mun kanssa, lukee vain, no ei sitten, kyllä minä keksin omaakin tekemistä". Sen sijaan, että näyttäisi tarvitsevansa minua, hän antaa viestin, ettei todellakaan tarvitse minua mihinkään (tämä on yksi kipeimmistä asioista koko suhteessa). Ja on sitten ihmeissään ja loukattu, kun kerron ajatuksistani yhä vähemmän, kinuan läheisyyttä yhä vähemmän.

Niin yksinkertaista, niin äärimmäisen vaikeaa.

Lopulta riitamme eteni syyttelystä sillanrakentamiseen sillä vanhimmalla ja parhaalla (ja ainoalla, luulen) konstilla: hellyydellä. Itkin kyllä koko keskustelun ajan, mutta hyvin rauhallisesti, ja erittelin taas pitkästä aikaa Peten tunteita, koska hän vaikutti aika avuttomalta niitä itse ymmärtämään. Onnistuinkin ihan hyvin. Silitin hänen kasvojaan ja puhuin syvien tunteiden tärkeydestä, pelon ja rakkauden näyttämisestä. Upotin kasvoni Peten kiharoihin ja haistelin hiusten lämmintä tuoksua. "Eikö sua koskaan pelota, että jätän sinut? Että kun tämä on niin vaikeaa, niin minä lähden?" "Pelottaa", hän kuiskasi. "No miksi et näytä sitä millään tavalla? Minä niin tarvitsisin sitä, että näyttäisit että sinä tarvitset minua!" "En tiedä. Ne tunteet on niin syvällä." "Mutta kun minä en mitään muuta haluakaan kuin syvälle, lähelle, sinun luo! Et nykyisin enää ollenkaan itke, et sano rakkauden sanoja itse... ja minä luulen, että sinä haluat tällaista elämää, pinnallista haahuilua samassa kämpässä, ei mitään oikeaa läheisyyttä... Minä en jaksa näin ja oon sen sulle sanonut. Miltä se tuntuu, jos sulle tulee mieleen, että 'mitä jos Vea jättää minut? Muuttaa pois, vie Maijan pois, lähtee? Katoaa? Miten minun sitten käy? Mitä mulle enää jää? Mitä mun elämä sitten on?'" Pete itki hiljaa rintaani vasten ja sanoi: "Kauhealta, se tuntuu ihan kauhealta".

Itkimme sylikkäin ja suutelimme, juttelimme hiljaa, palailimme hitaasti syvältä arjempaan, huojentuneina, läheisempinä.

Käytännön ratkaisuideoitakin syntyi (minulta, kuinkas muuten... "Halki, poikki ja pinoon" on toinen nimeni). Muistin vanhan sanonnan "Suojele tapaa, niin tapa suojelee sinua". Ajattelin, että koska olemme molemmat rutiineja rakastavia ihmisiä ja toinen meistä lievästi sanottuna hidas parisuhteen hoitamisessa, niin miellä pitäisi olla yhteisiä tapoja, joiden puitteissa rakkaus näkyy. Rakkautta tukevia rutiineja. Niitä täytyy nyt ruveta kehittämään. Yhden olemme jo ottaneet käyttöön: yhteisiä asioita kalenteriin, niin silloin niitä tulee tehtyä (Peten ongelma on se, että hän haluaisi periaatteessa tehdä kanssani vaikka mitä ja käydä vaikka missä, mutta koskaan ei ole juuri nyt se aika, että ehtisi, aina on just silloin jotain muuta). Vaunuilulenkit, saunavuorot, siivouspäivät, yhteiset illat (> Maija hoitoon), mun omat illat (Pete Maijan kanssa) (toisin päin niitä on luonnostaan). Haluaisin myös juoda vähemmän, mutta pitäisi keksiä jotain muita ahdistuksenpurkukeinoja. Liikuntaa, yhdessäoloa. Onneksi Petekin on samaa mieltä ja haluaa olla tukena.

Nyt sitten odotan siltä seksuaaliterapeutilta, että hän määräisi meille kalenteriin rakkaudenosoittamisen iltoja ja että niistä todella pidettäisiin sitten kiinni. Sitä on helppo tehdä, mikä menee rutiinilla. Rutiinin puitteissa voi tuntea olonsa turvalliseksi, ja juuri turvallinen olo mahdollistaa vapauden tunteen, ilon, leikillisyyden ja uuden keksimisen. Helppoa teoriassa! En ole ihan niin luottavainen käytännössä.

Eipä sitten muuta tänään kuin perhevirttä veisaamaan paremman toivossa.

Lahjoita, Herra, perheisiimme
nyt pelkojemme keskelle
armo ja rauha sydämiimme.
Pois pyyhi kaikki tahramme.
Hiljennä äänet maailman
ja murra valta mammonan.

Koteihin, huoliin uupuneihin,
Henkesi hyvän maja tee.
Lamppuihin sammuneisiin, meihin,
tuo tuli, joka säteilee.
Ja anna uusi rohkeus
ja voima tehdä parannus.

(Jaakko Haavio, SV 199:1-2)

Kesä kumminkin

Pari viikkoa sitten oli niin hankalaa, että menin lääkäriin. Masennuslääkitysannokseni tuplattiin ja saimme ajan neuvolan perhetyöntekijän kotikäynnille. Se oli aika rauhallista rupattelua, koska oloni oli sitten jo vähän tasaantunut. Pete oli mukana juttelemassa ja kiinnostunut toimimaan yhteisen elämämme parantamiseksi. Työntekijä ei varmaan saanut kovin kummoista kuvaa ahdistusteni syövereistä, koska juttelu oli niin sivistynyttä ja kaikilla hyvä tahto.

Jotenkin en ole saanut puhuttua kenellekään kaikista asioistani, asioistamme. Lääkärille olen puhunut Peten erektio- ja laukeamisongelmasta ja haluttomuudesta, omasta unettomuudestani ja masennuksesta - mutta en alkoholinkäytöstäni tai viiltelystä. (Ettei hän olisi liian huolissaan. Kummallista suojella oman lääkärinsä tunteita.) Seksuaaliterapeutille ja parhaalle ystävälleni olen puhunut seksiongelmista mutten päihteistä. Päihdelinkin anonyymille auttajalle olen kirjoitellut lääkkeistä ja äitinä olemisen hankaluudesta, mutten seksistä ja sen tärkeydestä. Perhetyöntekijälle Maijan univaikeuksista ja meidän "läheisyyden puuttumisesta" - seksin puuttumisesta puhuminen tuntuu niin syyttävältä, rankalta, siltä etten vedä yhtä köyttä puolisoni kanssa. Petelle puhun silloin tällöin sitä sun tätä, mutten tiedä kuinka paljon hän näkee ja tietää - ehkä pelottavinta on ajatus, että hän on koko ajan nähnyt ja tiennyt, muttei välitä.

Viime viikolla mökillä saimme saunoa rauhassa sukulaisten hoivatessa Maijaa. Siinä oli hetkittäin sellaista kiireetöntä läheisyyttä, jota ei ole pitkiin aikoihin ollut. Muutama viikko sitten oli myös lyhyeksi jäänyt naintiyritys mökin saunassa. Ei se paljon lohduttanut, mutta pikkuisen. Minulla on sellainen olo, että jos Pete joskus ilmaisee halunsa suoraan tai hänellä seisoo minun läsnäollessani, minulla ei ole varaa eikä oikeutta olla haluamatta. Tilaisuus ei nimittäin toistu, ja sitä vähemmän, ellen kaikin tavoin rohkaise eroottista ilmapiiriä. Niinpä yritin olla hirveän lämmin ja läheinen, ettei erektio vain olisi lopahtanut, ja otin Peten sisääni pian, vaikken ollut itse kiihottunut. Eihän siitä mitään tullut, olin liian kuiva ja tiukka, asentokin oli huono ja saunassa vähän liian kuuma. Sitten hetki olikin jo ohi, yritin hyvitellä että ei tässä mitään, ensi kerralla lisää. Mutta ainakin yritettiin.

Kun viimeksi kirjoitin, olimme menossa yhdessä seurakunnan perheneuvojalle. Siellä saimme puhuttua asioita aika suoraan ja paljon. Aikaa oli runsaasti, puolitoista tuntia, mikä tuntui ihan ruhtinaalliselta. Olen tottunut kolmen vartin terapiasessioihin. Lisäksi olin perheneuvontaan mennessämme niin ahdistunut ja toivoton, että itkin vain ja sanoin, mitä oikeasti tunsin, kaiken hädän ja epätoivon, lopullisuuden tunteet. Pete sai myös sanotuksi paljon, kun oli auttaja paikalla, ja koska hän oli ammattitaitoisesti meitä molempia varten.

Suhteet ammattiauttajiin pitävät yllä toivoani paremmasta. Olen varmaan omina terapiavuosinani aikoinaan jotenkin tottunut siihen. Luo turvallisuutta, kun joku, jolle maksetaan, kuuntelee, ja yrittää auttaa. Sellaista merkityksellisyyden tunnetta, että en ole turha, ja että ongelmamme ovat oikeita ja hoitamisen arvoisia.

Viime päivinä on ollut pieniä eroottisia hellyysväläyksiä. Pete on silittänyt minua vastustelematta, kun olen kinunnut sitä, ja minä olen naukunut Peten suurten käsien alla kuin pikku kissa. Eilen nykäisin pöksyni polviin, kun Pete tuli halimaan minua keittiössä takaapäin. Hän ihastui hetkessä pyllyni silittelyyn ja se tuntui molemmista ihanalta.

On satanut monta päivää, olemme olleet sisällä ja meininki on ollut aika vaisua. Lääkityksen annoksen lisääminen aiheuttaa nyt alussa sivuvaikutuksena minulle huimausta, pahoinvointia ja vähän tokkuraista oloa. Tänään paistaa aurinko, tarkoitus on mennä koko perheellä ulos puistoon, lueskella ja syödä jäätelöä.