Lähentymistä

Pete on ollut kipeänä ja väsynyt. Hänellä on tapana vetäytyä silloin tylyyn puhumattomuuteen ja yksinäiseen surffailuun. Olemme puhuneet asiasta usein ennenkin, ja nyt päätin, että yritän tosissani elää omaa elämääni enkä kiusaa häntä läheisyyden kaipuullani. Niinpä olen järjestänyt itselleni menoja monena päivänä, juopotellut, surffaillut ja pelaillut itsekseni, odotellut, että Pete toipuisi.

Se ei sitten ollutkaan hyvä. Eilen illalla Maijan nukkumaanmenon jälkeen aloimme puhua ja juttua tuli hurjasti. Olin päivällä tuonut Petelle lahjan, joka oli ehkä vähän tyhmä tai ei niin osuva, mutta ajatus oli tärkein: se, että olin kaupassa miettinyt häntä, ja meitä, halunnut antaa jotain, viestittää rakkaudestani ja halustani korjata elämäämme. Tyrkkäsin sen Petelle tekemättä sen suurempaa numeroa (etten näyttäisi liian tarvitsevalta tai huomionhakuiselta): "Toin sulle lahjan." "Miksi?" "Kun se oli minusta kiva, ja ei haittaa jos et tykkää, kun mulla on sille kyllä käyttöä." "Ai", Pete vastasi ja käänteli sitä hetken, pisti sen sitten syrjään. Ei kiittänyt. Minua itketti, mutta nielin sen ja yritin olla vain. Kerroin tästä illalla. Pete sanoi, että oli omasta mielestään kyllä kiittänyt, ja ettei edes huomannut että kiitos unohtui. Myönsi sitten olevansa vahvasti samaa mieltä siitä, että ajatus ja ele oli kaunis ja ehdottomasti kiitoksen väärti, ja pyysi anteeksi.

Puhuimme siitä, miten antaminen on aina vaikeaa, kun siinä asettaa itsensä alttiiksi torjunnalle. Jos ei koskaan anna mitään, ei tule torjutuksikaan. Tämä tuntuu olevan ainakin osittain Peten aloitekyvyttömyyden taustalla. Pete sanoi, että hänelle myös vastaanottaminen on vaikeaa - niin lahjojen kuin rakkauden. Miksi se on niin? Kuinka voi olla vaikeaa olla rakastettu? Sehän on kauheaa. Pete ei itse osannut sanoa, mistä se johtuu, mutta hänestäkin se on hullua. (Kommentteja ja auttavia oivalluksia otetaan kiitoksella vastaan.)

Pete antoi pitkästä aikaa tulla varastoon kerättyjä pettymyksiä: miten minä en ole enää avoin, en kerro asioistani, vastailen lyhyesti, olen omissa oloissani. En ollut aavistanutkaan, että hän esimerkiksi kokee tulevansa torjutuksi, kun luen ruokapöydässä. Jos olisin tiennyt...!

Olen aina tehnyt suurimman osan aloitteista touhuta jotain yhdessä, ja nyt kun olen masentuneena sen melkein kokonaan lopettanut, Pete on jotenkin tyhjän päällä. Sellaiset keskustelunavaukset kuin "Haluaisin mennä sun kanssa...", "Tule tänne, tehdään...", "Anna kun pidän sua hyvänä", "Tahtoisitko mun kanssa [---], minä nimittäin tahtoisin" - ne ovat hänelle vieraita ja vaikeita. Eikä hänellä ole kuin alkeelliset riitelytaidot. On kai se ymmärrettävääkin, kun hän on ollut pitkään sinkkuna ja edelliset suhteet eivät ole olleet likimainkaan tätä syvyysluokkaa - minä taas olen elänyt syvällisessä, läheisessä parisuhteessa vuosia. Pete reagoi tekemisiini tyyliin "Piä tunkkis, perkele" (vaikka itse asiassa syyttää kyllä minua ihan samasta...), niin kuin nyt vaikka tuo yhdessä syöminen: jos minulla on lehti edessäni, kun aloitan ruokailua, hän usein vie lautasen mukanaan työhuoneeseen ja syö koneen ääressä. Minä olen usein ruvennut itkemään yksin keittiössä, kun hän on tehnyt näin. Peten ajatus silloin jotain sellaista kuin "Aha, taaskaan se ei halua puhua mun kanssa, lukee vain, no ei sitten, kyllä minä keksin omaakin tekemistä". Sen sijaan, että näyttäisi tarvitsevansa minua, hän antaa viestin, ettei todellakaan tarvitse minua mihinkään (tämä on yksi kipeimmistä asioista koko suhteessa). Ja on sitten ihmeissään ja loukattu, kun kerron ajatuksistani yhä vähemmän, kinuan läheisyyttä yhä vähemmän.

Niin yksinkertaista, niin äärimmäisen vaikeaa.

Lopulta riitamme eteni syyttelystä sillanrakentamiseen sillä vanhimmalla ja parhaalla (ja ainoalla, luulen) konstilla: hellyydellä. Itkin kyllä koko keskustelun ajan, mutta hyvin rauhallisesti, ja erittelin taas pitkästä aikaa Peten tunteita, koska hän vaikutti aika avuttomalta niitä itse ymmärtämään. Onnistuinkin ihan hyvin. Silitin hänen kasvojaan ja puhuin syvien tunteiden tärkeydestä, pelon ja rakkauden näyttämisestä. Upotin kasvoni Peten kiharoihin ja haistelin hiusten lämmintä tuoksua. "Eikö sua koskaan pelota, että jätän sinut? Että kun tämä on niin vaikeaa, niin minä lähden?" "Pelottaa", hän kuiskasi. "No miksi et näytä sitä millään tavalla? Minä niin tarvitsisin sitä, että näyttäisit että sinä tarvitset minua!" "En tiedä. Ne tunteet on niin syvällä." "Mutta kun minä en mitään muuta haluakaan kuin syvälle, lähelle, sinun luo! Et nykyisin enää ollenkaan itke, et sano rakkauden sanoja itse... ja minä luulen, että sinä haluat tällaista elämää, pinnallista haahuilua samassa kämpässä, ei mitään oikeaa läheisyyttä... Minä en jaksa näin ja oon sen sulle sanonut. Miltä se tuntuu, jos sulle tulee mieleen, että 'mitä jos Vea jättää minut? Muuttaa pois, vie Maijan pois, lähtee? Katoaa? Miten minun sitten käy? Mitä mulle enää jää? Mitä mun elämä sitten on?'" Pete itki hiljaa rintaani vasten ja sanoi: "Kauhealta, se tuntuu ihan kauhealta".

Itkimme sylikkäin ja suutelimme, juttelimme hiljaa, palailimme hitaasti syvältä arjempaan, huojentuneina, läheisempinä.

Käytännön ratkaisuideoitakin syntyi (minulta, kuinkas muuten... "Halki, poikki ja pinoon" on toinen nimeni). Muistin vanhan sanonnan "Suojele tapaa, niin tapa suojelee sinua". Ajattelin, että koska olemme molemmat rutiineja rakastavia ihmisiä ja toinen meistä lievästi sanottuna hidas parisuhteen hoitamisessa, niin miellä pitäisi olla yhteisiä tapoja, joiden puitteissa rakkaus näkyy. Rakkautta tukevia rutiineja. Niitä täytyy nyt ruveta kehittämään. Yhden olemme jo ottaneet käyttöön: yhteisiä asioita kalenteriin, niin silloin niitä tulee tehtyä (Peten ongelma on se, että hän haluaisi periaatteessa tehdä kanssani vaikka mitä ja käydä vaikka missä, mutta koskaan ei ole juuri nyt se aika, että ehtisi, aina on just silloin jotain muuta). Vaunuilulenkit, saunavuorot, siivouspäivät, yhteiset illat (> Maija hoitoon), mun omat illat (Pete Maijan kanssa) (toisin päin niitä on luonnostaan). Haluaisin myös juoda vähemmän, mutta pitäisi keksiä jotain muita ahdistuksenpurkukeinoja. Liikuntaa, yhdessäoloa. Onneksi Petekin on samaa mieltä ja haluaa olla tukena.

Nyt sitten odotan siltä seksuaaliterapeutilta, että hän määräisi meille kalenteriin rakkaudenosoittamisen iltoja ja että niistä todella pidettäisiin sitten kiinni. Sitä on helppo tehdä, mikä menee rutiinilla. Rutiinin puitteissa voi tuntea olonsa turvalliseksi, ja juuri turvallinen olo mahdollistaa vapauden tunteen, ilon, leikillisyyden ja uuden keksimisen. Helppoa teoriassa! En ole ihan niin luottavainen käytännössä.

Eipä sitten muuta tänään kuin perhevirttä veisaamaan paremman toivossa.

Lahjoita, Herra, perheisiimme
nyt pelkojemme keskelle
armo ja rauha sydämiimme.
Pois pyyhi kaikki tahramme.
Hiljennä äänet maailman
ja murra valta mammonan.

Koteihin, huoliin uupuneihin,
Henkesi hyvän maja tee.
Lamppuihin sammuneisiin, meihin,
tuo tuli, joka säteilee.
Ja anna uusi rohkeus
ja voima tehdä parannus.

(Jaakko Haavio, SV 199:1-2)