Pienperheen onnea

Vihaan sitä.

Rakastelimme kerran joskus viime viikon alussa ja silloin jaksoin vielä hehkuttaa sen tärkeyttä ja muistuttaa, että yrittäisimme ylläpitää hommaa mökillä juhannuksena, kun olemme kerrankin kahdestaan. Epäilin tosin ääneen, tulisiko siitä taaskaan mitään, mistä Pete veti pienet herneet nenuun ja tylytti minua epäilyksistäni. Sanoin, että kokemus on osoittanut, ettei mitään kannata odottaa, ettei pettyisi niin. No, eihän siellä mitään seksiin viittaavaakaan tapahtunut. Pete nukkui kellon ympäri eikä tehnyt ensimmäistäkään aloitetta edes kävelylenkille.

Tiistaille olimme sopineet ulkoilureissun Maijan kanssa (nekin pitää sopia erikseen, kun Pete ei muuten lähde ulos paitsi omille asioilleen tai kauppaan). Olin hyvällä tuulella ja koetin saada lähtöä aikaiseksi puhumalla iloisesti ja paljon, hehkuttamalla lähtemistä iltapäivään asti. Lopulta hyökkäsin Peten selkään (se oli tietenkin koneellaan, kuten oli ollut koko päivän) kutittamaan ja riekkumaan: "Nyt lähdetään!" Vastaukseksi tuli tyly ja vihainen "En mää jaksa mihinkään lähteä, olin Maijan kanssa eilen niin paljon, ei huvita nyt mennä minnekään." Ei kääntynyt edes katsomaan, ravisti vain pois kuin iljettävän hyönteisen. Sydämeni putosi jonnekin mahanpohjalle, keuhkoista pusertui ilma. En ollut mitenkään ansainnut tai aiheuttanut tällaista käytöstä, taas tuli ihan puun takaa. Menin alistuneena ripustamaan pyykkiä, täysin vaiennettuna ja hämilläni.

Iltaan mennessä Pete ei ollut sanonut minulle mitään (poislukien pienet käytännön järjestelyjä koskevat kommentit, joita vaihdamme silloinkin, kun meillä on nk. hiljainen kausi, että asiat tulevat hoidetuiksi). Olimme sopineet elokuviin menosta ja Maijalle oli sovittu hoitaja. Kysyin varovasti mahdollisimman neutraalilla ja epäkiinnostuneella äänellä: "Kiinnostaako sua sinne elokuviin lähtö?", koska minun piti lunastaa varatut liput. "No ei kyllä hirveesti kiinnosta", mihin vastasin, että niin olin arvellutkin, ja varasin lipun vain itselleni. Menin elokuviin yksin. Leffa oli hyvä.

Petelle ei ilmeisesti ole mitään arvoa yhdessä vietetyllä ajalla sinänsä, koska hän ei millään tavoin pyri sellaista järjestämään, ei tee ensimmäisäkään aloitetta tai ehdotusta minkään asian tekemiseen yhdessä eikä useimmiten hyväksy minun tekemiäni aloitteita. Lisäksi hän ei pidä kiinni jo sovituista (minun ehdottamistani) asioista. Tiedän kokemuksesta, että jos jokin juttu harvoin on hänen järjestämänsä (kuten hänen sukulaistensa kanssa tekemisissä oleminen), olisi hirvittävä loukkaus, jos minä en haluaisikaan lähteä tai näyttäisin eleelläkään, etten viihdy. (....vitun kusipäää, olen niin vihainen että kiehun....) Leffailta kanssani on niin arvoton asia, että sen voi perua, jos elokuva ei viime hetkellä tunnukaan ihan niin kiinnostavalta, etteikö se saattaisi osoittautua pettymykseksi. Eikä vaihtoehtoista tapaa viettää kahdenkeskistä iltaa tarvitse ehdottaa tilalle.

Jollain kierolla tavalla Petessä tuntuu herättävän vihaa se, että hän tuottaa minulle pettymyksen. Silloinkin, kun yritän olla näyttämättä sitä ja olen niin neutraali kuin suinkin osaan. Jos näytän pettymykseni avoimesti, hän saa siitä riidan aiheen ja voi syytellä minua kaikista petttymyksistä, joita olen hänelle aiheuttanut, ja asioista, jotka olen mokannut tai joissa olen erehtynyt. Vihaan sitä. Vihaan vihaan vihaan. Niin kuin äitienpäivänä, kun hän ei herännyt aamulla ja kävin ostamassa itse itselleni ruusuja: herättyään hän katsoi pöydällä olevaa ruusupuskaa ja minua täyttämässä tiskikonetta ja totesi tylysti: "Jaa, no mun ei sitten vissiin kannata ostaa kukkia." Voi vittu mikä pokka. Sitten voi selittää itselleen, että olisi kyllä ostanut, joskus illalla tai seuraavalla viikolla tai jättänyt ostamatta niin kuin edellisvuonna, mikä oikeus mulla oli pettyä jo etukäteen, kun ihan hyvin olisi saattanut ostaa. Mutta nyt ei kyllä osta ensi vuonnakaan, kun tuo akka on tuollainen, vaativa, kyltymätön, aina vihainen, inhottava hullu, oma vikansa kun ei saa kukkia äitienpäivänä, eihän tuommoiselle kukaan ostaisi.

Nyt se ei ole puhunut minulle neljään päivään eikä koskettanut minua. Tänä aamuna räjähdin lapselle, ärisin sille pienelle puuronsyöjäraukalle, että vihaan sitä ja itseäni ja elämääni. Vaikka se ei ollut tehnyt mitään. Pete nousi sängystä, kävi huutamassa minulle keittiössä, että olen hullu ja törkeä lasta kohtaan - ja meni takaisin nukkumaan! Mikä pokka! Eikö sillä ole pienintäkään vastuuntuntoa siitä, että kotitilanteemme on sietämätön, mahdoton, toistuvan vittumainen aina samalla kaavalla, ja että käyttäytymiseni on siihen nähden loogista? Ei hyväksyttävää, vihaan itseäni ja käytöstäni, mutta tuntuu että hajoan ellen saa huutaa jollekin, eikä minulla ole ketään. Kukaan ei halua tavata minua, ei ehdota tapaamisia, ei pyydä minnekään eikä lähde kanssani minnekään. Lapsi on lapsi, en jaksa sitä, en jaksa ymmärtää jotain niin pientä ja viatonta ja tarvitsevaa, kun minä en saa tarvita ketään enkä mitään eikä minusta tarvitse välittää. Ei minulla ole voimia, en voi antaa sille mitään.

Vittu miten paljon vihaan sitä läskiperseistä laiskaa kusipäätä. Menisi edes töihin niin saataisiin olla lapsen kanssa oikeasti kahdestaaan. Sen jaksaisin. Saatanan sieluton olmi. Kylmiö. Itsekeskeinen zombie, jolle virtuaalitodellisuus on aina elämää parempi vaihtoehto. Lihaksi tullut rangaistus menneistä synneistäni. Kiitti vitusti.

Suostumisesta ja katkeruuden välttämisen mahdollisuudesta

Tänään olen taas itkenyt aamun. Tällä kertaa ilman syyllisyyttä tai syyttelyä. Itkuni on purkanut surua, luopumisen tunteita, epätoivoa tulevaisuuden suhteen, alistuneisuutta, suostumisen yrittämistä, uudelleen yrittämistäkin.

Kertaan hieman tilannettamme niiden lukijoiden kyseenalaiseksi iloksi, jotka saattavat uusina tänne eksyä. Löysin itselleni uuden keskustelupalstan, parisuhde.fi, jonne kävin vuodattamassa ahdistustani ja mainostamassa blogiani. Tämän tekstini sisältö on osin samaa kuin sinne kirjoitin. (Palsta ei näytä erityisen vilkkaalta, joten siitäkään ei liene minulle apua. Blääh.)

Miehelläni on seksuaalinen toimintahäiriö. Tämä on tämänhetkinen tulkintani ongelmiemme ytimestä. Hän ei laukea koskaan toisen kanssa, ei ole lauennut entistenkään tyttöystäviensä kanssa. Ainoastaan yksin ja silloinkin saaminen kestää kuulema kauan, kolmesta vartista tuntiin. Meillä on seksiä hyvin harvoin, nykyistä tilannetta on jatkunut kohta kaksi vuotta, lapsen syntymästä asti. Välillä on ollut monen kuukauden taukoja. Toivoa loi tänä keväänä ollut monen viikon jakso, jolloin rakastelimme monta kertaa, siis jopa kerran pari viikossa säännöllisesti usean viikon ajan.

Mieheni on hyvin epävarma eikä tee lainkaan aloitteita, ei seksuaalisia eikä juuri muitakaan. Hän on mukava ja lupsakka ja tarvittaessa itsepäinen ja tulinenkin. Rakastan häntä. Mutta koska hänen seksuaalinen itsetuntonsa on niin pahasti miinuksella, ymmärrän tavallaan sitä, että hän suuntaa kiinnostuksensa mieluummin sellaisiin asioihin, joissa tuntee onnistumisen iloa kuin siihen, joka on aina tuottanut melkein pelkkää häpeää ja epäonnistumista.

Perheeseemme kuuluu lapseni, josta on tullut ajan kanssa yhteinen, koskapa erosin lapsen isästä jo raskausaikana. Mieheni on lapselleni ihan täysi isä kaikessa muussa mielessä paitsi biologisesti. Vaakakupissa ovat siis toisaalta perhe, parisuhde ja rakkaus, ja toisaalta seksuaalisuuden toteuttaminen. Tuntuu päättömältä edes harkita perheen hajottamista moisen takia, mutta seksuaalisuus on niin vahva voima! Aivan kuin joutuisin joka päivä amputoimaan itsestäni jotain uudestaan ja uudestaan, perheen takia. Turhaudun, katkeroidun, vihaan itseäni ja miestäni ja elämää. Haluaisin antaa lapselleni mallin hyvästä parisuhteesta, koska sellainen puuttui itseltäni lapsena. Meillä ei osoitettu hellyyttä ja rakkautta, mutta nykyisessä perheessäni osoitetaan. Uskon, että lapsi huomaa silti ajan kanssa, että jokin mättää ja pahasti. Ja tiedän, etteivät parisuhdeongelmat kuulu lapsille - pelkään vain, että ne heijastuvat joka tapauksessa hänen elämäänsä, ellei jotain muutosta tapahdu. Niin katkera minusta on tulossa.

Olen yrittänyt kaikkeni, en keksi enää mitään. Lääkkeet, lääkärit ja seksiterapeutit on mietitty ja tsekattu, rahaa niihin ei ole eikä kunnallisella puolella pidetä ongelmaamme ongelmana: "Kokeilkaa nyt ensin niitä erektiolääkkeitä" - mutta kun en voi toisen puolesta kokeilla, ja jos toinen ei ota vaikka on luvannut ja luvannut, en voi tehdä mitään. Seksileluja ja erilaisia voiteita on laatikollinen, puniaset pitsialusvaatteet ja sukkanauhat lojuvat kaapissa käyttämättöminä - ostin toiveikkuuden puuskassa, mutta nihkeä ilmapiiri ja maahan poljettu itsetunto ovat estäneet edes yrittämästä niiden käyttöä: en kestäisi sitä "Rakas en mä nyt jaksa, mitä sä nyt siinä, pue päälles". Minulla oli vähän aikaa rakastaja, ja se tietenkin korjasi omaa itsetuntoani tilapäisesti, mutta ei parisuhdetta, kuinka olisi voinutkaan. En usko, että se on mikään ratkaisu. Olen yrittänyt paeta pahaa oloani viinalla ja lääkkeillä ja purkaa turhautumista liikunnalla. Molemmat toimivat hetkellisesti ja liikunta nostaa mielialaa ja itsetuntoa - mutta yllätys yllätys: ei korjaa parisuhdetta! Olen tehnyt lukemattomia aloitteita vaikka millä tavoin ja tullut torjutuksi mitä erilaisimmilla syillä ja tekosyillä. Turhauttavinta on se, kun monien tekosyiden jälkeen tulee jokin oikea syy: väsymys, sairaus, lapsen sairastuminen, kuukautiset (joka ei minulle olisi mikään syy olla ilman seksiä, mutta antaa miehelle taas viikon armonaikaa). Lakkasin viime syksynä tekemästä aloitteita, mutta viime aikoina olen taas joskus tehnyt jotain, ainakin puhun nyt asiasta säännöllisesti ja muistutan, että meillä on iso ja vakava parisuhdeongelma.

Viikko sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa puhumaan ääneen konkreettisista keinoista saada lisää lapsia, sillä toivomme niitä kyllä. Puhuimme ihan asiallisesti koti-inseminaatiosta, jossa mieheni hoitelisi itsensä omassa rauhassaan ja toisi minulle lapsentekotarpeet muumimukissa, ovulaatiotestillä mitattuna sopivana hetkenä. Tai sitten klinikalle. Mutta seksiongelmaahan se ei ratkaise. Nyt vain harkitsen ensimmäistä kertaa sitä, että jäisin ja sitoutuisin tosissani tähän suhteeseen, vaikkei ongelma ikinä ratkeaisi.

Viime lauantaina meillä oli seksiä kolmen viikon tauon jälkeen. (Sen jälkeen ei taas sitten ole ollutkaan, eikä läheisyyttäkään suuremmalti, mutta olemme olleet hyvillä mielin ja elämä on ollut aika tavallista.) Yritin kädet kipeinä kolmisen varttia ja välillä otin suihin niin kauan kuin jaksoin. Lopulta tunnelma alkoi olla vaivautunut ja erektio loppui, kun mies alkoi huomata väsymykseni. Hetki oli kuitenkin läheinen ja pitkä turhautuminen purkautui itkuna. Rakkaudesta puhuttiin molemmin puolin. Sanoin hänelle, että tuntuu kauhealta ajatella, etten saisi enää koskaan elämässäni nähdä miehen nautintoa. Siihen todennäköisyyteen minun kai pitäisi sitoutua, jos aion tässä suhteessa olla. Se lohdutti vähän, kun mieheni sanoi, että minussa ei ole mitään vikaa, vaan hän on epänormaali. Pyysin, että hakisimme apua vielä jostakin, ja hän suhtautui myönteisesti. Mutta niin on käynyt ennenkin, eikä mitään ole tapahtunut. En usko sanoihin, vaan tekoihin.

Tiedän ja luotan, että minä ja lapsi olemme parasta, mitä hänelle on ikinä tapahtunut. Hän on myös sanonut toistuvasti, ettei seksi ole tuntunut niin hyvältä kenenkään muun kanssa kuin minun. Kuinka surkeaa sen on täytynytkään olla.

Olen surffaillut aamun etsien tietoa alentuneesta kosketusherkkyydestä, hypoestesia näkyy olevan termi. Se ei kuitenkaan vaikuta olevan mikään lääketieteellinen vaiva sinänsä, vaan joidenkin kiputilojen ja lääkkeiden sivuoire. Mietin silti, onkohan olemassa jotain aineita, jotka lisäisivät kosketusherkkyyttä. Iltiksessä kerrotaan uudesta huumeesta, joka kuvauksen mukaan lisäisi seksuaalista halukkuutta. Luulisi jotain laillisiakin versioita keksityn.

Ostin seksikaupasta liukuvoidetta, joka hieman lämmittää, siinä on chiliä, mutta siitä ei ole ollut apua, joskaan ei haittaakaan. Jotain tehokkaampaa? Alkoholia mieheni ei ole koskaan käyttänyt, vaikka sitäkin olen häneltä pyytänyt siinä toivossa, että se poistaisi edes vähän estoja ja herkistäisi. On luvannut kokeilla, muttei ole toteuttanut lupaustaan.

Olen pohtinut mahdollisuutta päättää jäädä tällaiseen tilanteeseen ja suostua siihen, että se ei ehkä koskaan tule muuttumaan. Katkeroituminen tuntuu väsitämättömältä. Kuinka siltä voi välttyä? Ilman oman seksuaalisuuden tukahduttamista? Kysymys on varmaan tuttu sellaisille, joiden kumppanilla on jokin sairaus tai vamma, jonka takia seksiä ei ole. Raskaalta tämä tuntuu siksikin, että meillähän mitään todettua sairautta tai vammaa ei ole, vaan mies on terve.