Suostumisesta ja katkeruuden välttämisen mahdollisuudesta

Tänään olen taas itkenyt aamun. Tällä kertaa ilman syyllisyyttä tai syyttelyä. Itkuni on purkanut surua, luopumisen tunteita, epätoivoa tulevaisuuden suhteen, alistuneisuutta, suostumisen yrittämistä, uudelleen yrittämistäkin.

Kertaan hieman tilannettamme niiden lukijoiden kyseenalaiseksi iloksi, jotka saattavat uusina tänne eksyä. Löysin itselleni uuden keskustelupalstan, parisuhde.fi, jonne kävin vuodattamassa ahdistustani ja mainostamassa blogiani. Tämän tekstini sisältö on osin samaa kuin sinne kirjoitin. (Palsta ei näytä erityisen vilkkaalta, joten siitäkään ei liene minulle apua. Blääh.)

Miehelläni on seksuaalinen toimintahäiriö. Tämä on tämänhetkinen tulkintani ongelmiemme ytimestä. Hän ei laukea koskaan toisen kanssa, ei ole lauennut entistenkään tyttöystäviensä kanssa. Ainoastaan yksin ja silloinkin saaminen kestää kuulema kauan, kolmesta vartista tuntiin. Meillä on seksiä hyvin harvoin, nykyistä tilannetta on jatkunut kohta kaksi vuotta, lapsen syntymästä asti. Välillä on ollut monen kuukauden taukoja. Toivoa loi tänä keväänä ollut monen viikon jakso, jolloin rakastelimme monta kertaa, siis jopa kerran pari viikossa säännöllisesti usean viikon ajan.

Mieheni on hyvin epävarma eikä tee lainkaan aloitteita, ei seksuaalisia eikä juuri muitakaan. Hän on mukava ja lupsakka ja tarvittaessa itsepäinen ja tulinenkin. Rakastan häntä. Mutta koska hänen seksuaalinen itsetuntonsa on niin pahasti miinuksella, ymmärrän tavallaan sitä, että hän suuntaa kiinnostuksensa mieluummin sellaisiin asioihin, joissa tuntee onnistumisen iloa kuin siihen, joka on aina tuottanut melkein pelkkää häpeää ja epäonnistumista.

Perheeseemme kuuluu lapseni, josta on tullut ajan kanssa yhteinen, koskapa erosin lapsen isästä jo raskausaikana. Mieheni on lapselleni ihan täysi isä kaikessa muussa mielessä paitsi biologisesti. Vaakakupissa ovat siis toisaalta perhe, parisuhde ja rakkaus, ja toisaalta seksuaalisuuden toteuttaminen. Tuntuu päättömältä edes harkita perheen hajottamista moisen takia, mutta seksuaalisuus on niin vahva voima! Aivan kuin joutuisin joka päivä amputoimaan itsestäni jotain uudestaan ja uudestaan, perheen takia. Turhaudun, katkeroidun, vihaan itseäni ja miestäni ja elämää. Haluaisin antaa lapselleni mallin hyvästä parisuhteesta, koska sellainen puuttui itseltäni lapsena. Meillä ei osoitettu hellyyttä ja rakkautta, mutta nykyisessä perheessäni osoitetaan. Uskon, että lapsi huomaa silti ajan kanssa, että jokin mättää ja pahasti. Ja tiedän, etteivät parisuhdeongelmat kuulu lapsille - pelkään vain, että ne heijastuvat joka tapauksessa hänen elämäänsä, ellei jotain muutosta tapahdu. Niin katkera minusta on tulossa.

Olen yrittänyt kaikkeni, en keksi enää mitään. Lääkkeet, lääkärit ja seksiterapeutit on mietitty ja tsekattu, rahaa niihin ei ole eikä kunnallisella puolella pidetä ongelmaamme ongelmana: "Kokeilkaa nyt ensin niitä erektiolääkkeitä" - mutta kun en voi toisen puolesta kokeilla, ja jos toinen ei ota vaikka on luvannut ja luvannut, en voi tehdä mitään. Seksileluja ja erilaisia voiteita on laatikollinen, puniaset pitsialusvaatteet ja sukkanauhat lojuvat kaapissa käyttämättöminä - ostin toiveikkuuden puuskassa, mutta nihkeä ilmapiiri ja maahan poljettu itsetunto ovat estäneet edes yrittämästä niiden käyttöä: en kestäisi sitä "Rakas en mä nyt jaksa, mitä sä nyt siinä, pue päälles". Minulla oli vähän aikaa rakastaja, ja se tietenkin korjasi omaa itsetuntoani tilapäisesti, mutta ei parisuhdetta, kuinka olisi voinutkaan. En usko, että se on mikään ratkaisu. Olen yrittänyt paeta pahaa oloani viinalla ja lääkkeillä ja purkaa turhautumista liikunnalla. Molemmat toimivat hetkellisesti ja liikunta nostaa mielialaa ja itsetuntoa - mutta yllätys yllätys: ei korjaa parisuhdetta! Olen tehnyt lukemattomia aloitteita vaikka millä tavoin ja tullut torjutuksi mitä erilaisimmilla syillä ja tekosyillä. Turhauttavinta on se, kun monien tekosyiden jälkeen tulee jokin oikea syy: väsymys, sairaus, lapsen sairastuminen, kuukautiset (joka ei minulle olisi mikään syy olla ilman seksiä, mutta antaa miehelle taas viikon armonaikaa). Lakkasin viime syksynä tekemästä aloitteita, mutta viime aikoina olen taas joskus tehnyt jotain, ainakin puhun nyt asiasta säännöllisesti ja muistutan, että meillä on iso ja vakava parisuhdeongelma.

Viikko sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa puhumaan ääneen konkreettisista keinoista saada lisää lapsia, sillä toivomme niitä kyllä. Puhuimme ihan asiallisesti koti-inseminaatiosta, jossa mieheni hoitelisi itsensä omassa rauhassaan ja toisi minulle lapsentekotarpeet muumimukissa, ovulaatiotestillä mitattuna sopivana hetkenä. Tai sitten klinikalle. Mutta seksiongelmaahan se ei ratkaise. Nyt vain harkitsen ensimmäistä kertaa sitä, että jäisin ja sitoutuisin tosissani tähän suhteeseen, vaikkei ongelma ikinä ratkeaisi.

Viime lauantaina meillä oli seksiä kolmen viikon tauon jälkeen. (Sen jälkeen ei taas sitten ole ollutkaan, eikä läheisyyttäkään suuremmalti, mutta olemme olleet hyvillä mielin ja elämä on ollut aika tavallista.) Yritin kädet kipeinä kolmisen varttia ja välillä otin suihin niin kauan kuin jaksoin. Lopulta tunnelma alkoi olla vaivautunut ja erektio loppui, kun mies alkoi huomata väsymykseni. Hetki oli kuitenkin läheinen ja pitkä turhautuminen purkautui itkuna. Rakkaudesta puhuttiin molemmin puolin. Sanoin hänelle, että tuntuu kauhealta ajatella, etten saisi enää koskaan elämässäni nähdä miehen nautintoa. Siihen todennäköisyyteen minun kai pitäisi sitoutua, jos aion tässä suhteessa olla. Se lohdutti vähän, kun mieheni sanoi, että minussa ei ole mitään vikaa, vaan hän on epänormaali. Pyysin, että hakisimme apua vielä jostakin, ja hän suhtautui myönteisesti. Mutta niin on käynyt ennenkin, eikä mitään ole tapahtunut. En usko sanoihin, vaan tekoihin.

Tiedän ja luotan, että minä ja lapsi olemme parasta, mitä hänelle on ikinä tapahtunut. Hän on myös sanonut toistuvasti, ettei seksi ole tuntunut niin hyvältä kenenkään muun kanssa kuin minun. Kuinka surkeaa sen on täytynytkään olla.

Olen surffaillut aamun etsien tietoa alentuneesta kosketusherkkyydestä, hypoestesia näkyy olevan termi. Se ei kuitenkaan vaikuta olevan mikään lääketieteellinen vaiva sinänsä, vaan joidenkin kiputilojen ja lääkkeiden sivuoire. Mietin silti, onkohan olemassa jotain aineita, jotka lisäisivät kosketusherkkyyttä. Iltiksessä kerrotaan uudesta huumeesta, joka kuvauksen mukaan lisäisi seksuaalista halukkuutta. Luulisi jotain laillisiakin versioita keksityn.

Ostin seksikaupasta liukuvoidetta, joka hieman lämmittää, siinä on chiliä, mutta siitä ei ole ollut apua, joskaan ei haittaakaan. Jotain tehokkaampaa? Alkoholia mieheni ei ole koskaan käyttänyt, vaikka sitäkin olen häneltä pyytänyt siinä toivossa, että se poistaisi edes vähän estoja ja herkistäisi. On luvannut kokeilla, muttei ole toteuttanut lupaustaan.

Olen pohtinut mahdollisuutta päättää jäädä tällaiseen tilanteeseen ja suostua siihen, että se ei ehkä koskaan tule muuttumaan. Katkeroituminen tuntuu väsitämättömältä. Kuinka siltä voi välttyä? Ilman oman seksuaalisuuden tukahduttamista? Kysymys on varmaan tuttu sellaisille, joiden kumppanilla on jokin sairaus tai vamma, jonka takia seksiä ei ole. Raskaalta tämä tuntuu siksikin, että meillähän mitään todettua sairautta tai vammaa ei ole, vaan mies on terve.