Pienperheen onnea

Vihaan sitä.

Rakastelimme kerran joskus viime viikon alussa ja silloin jaksoin vielä hehkuttaa sen tärkeyttä ja muistuttaa, että yrittäisimme ylläpitää hommaa mökillä juhannuksena, kun olemme kerrankin kahdestaan. Epäilin tosin ääneen, tulisiko siitä taaskaan mitään, mistä Pete veti pienet herneet nenuun ja tylytti minua epäilyksistäni. Sanoin, että kokemus on osoittanut, ettei mitään kannata odottaa, ettei pettyisi niin. No, eihän siellä mitään seksiin viittaavaakaan tapahtunut. Pete nukkui kellon ympäri eikä tehnyt ensimmäistäkään aloitetta edes kävelylenkille.

Tiistaille olimme sopineet ulkoilureissun Maijan kanssa (nekin pitää sopia erikseen, kun Pete ei muuten lähde ulos paitsi omille asioilleen tai kauppaan). Olin hyvällä tuulella ja koetin saada lähtöä aikaiseksi puhumalla iloisesti ja paljon, hehkuttamalla lähtemistä iltapäivään asti. Lopulta hyökkäsin Peten selkään (se oli tietenkin koneellaan, kuten oli ollut koko päivän) kutittamaan ja riekkumaan: "Nyt lähdetään!" Vastaukseksi tuli tyly ja vihainen "En mää jaksa mihinkään lähteä, olin Maijan kanssa eilen niin paljon, ei huvita nyt mennä minnekään." Ei kääntynyt edes katsomaan, ravisti vain pois kuin iljettävän hyönteisen. Sydämeni putosi jonnekin mahanpohjalle, keuhkoista pusertui ilma. En ollut mitenkään ansainnut tai aiheuttanut tällaista käytöstä, taas tuli ihan puun takaa. Menin alistuneena ripustamaan pyykkiä, täysin vaiennettuna ja hämilläni.

Iltaan mennessä Pete ei ollut sanonut minulle mitään (poislukien pienet käytännön järjestelyjä koskevat kommentit, joita vaihdamme silloinkin, kun meillä on nk. hiljainen kausi, että asiat tulevat hoidetuiksi). Olimme sopineet elokuviin menosta ja Maijalle oli sovittu hoitaja. Kysyin varovasti mahdollisimman neutraalilla ja epäkiinnostuneella äänellä: "Kiinnostaako sua sinne elokuviin lähtö?", koska minun piti lunastaa varatut liput. "No ei kyllä hirveesti kiinnosta", mihin vastasin, että niin olin arvellutkin, ja varasin lipun vain itselleni. Menin elokuviin yksin. Leffa oli hyvä.

Petelle ei ilmeisesti ole mitään arvoa yhdessä vietetyllä ajalla sinänsä, koska hän ei millään tavoin pyri sellaista järjestämään, ei tee ensimmäisäkään aloitetta tai ehdotusta minkään asian tekemiseen yhdessä eikä useimmiten hyväksy minun tekemiäni aloitteita. Lisäksi hän ei pidä kiinni jo sovituista (minun ehdottamistani) asioista. Tiedän kokemuksesta, että jos jokin juttu harvoin on hänen järjestämänsä (kuten hänen sukulaistensa kanssa tekemisissä oleminen), olisi hirvittävä loukkaus, jos minä en haluaisikaan lähteä tai näyttäisin eleelläkään, etten viihdy. (....vitun kusipäää, olen niin vihainen että kiehun....) Leffailta kanssani on niin arvoton asia, että sen voi perua, jos elokuva ei viime hetkellä tunnukaan ihan niin kiinnostavalta, etteikö se saattaisi osoittautua pettymykseksi. Eikä vaihtoehtoista tapaa viettää kahdenkeskistä iltaa tarvitse ehdottaa tilalle.

Jollain kierolla tavalla Petessä tuntuu herättävän vihaa se, että hän tuottaa minulle pettymyksen. Silloinkin, kun yritän olla näyttämättä sitä ja olen niin neutraali kuin suinkin osaan. Jos näytän pettymykseni avoimesti, hän saa siitä riidan aiheen ja voi syytellä minua kaikista petttymyksistä, joita olen hänelle aiheuttanut, ja asioista, jotka olen mokannut tai joissa olen erehtynyt. Vihaan sitä. Vihaan vihaan vihaan. Niin kuin äitienpäivänä, kun hän ei herännyt aamulla ja kävin ostamassa itse itselleni ruusuja: herättyään hän katsoi pöydällä olevaa ruusupuskaa ja minua täyttämässä tiskikonetta ja totesi tylysti: "Jaa, no mun ei sitten vissiin kannata ostaa kukkia." Voi vittu mikä pokka. Sitten voi selittää itselleen, että olisi kyllä ostanut, joskus illalla tai seuraavalla viikolla tai jättänyt ostamatta niin kuin edellisvuonna, mikä oikeus mulla oli pettyä jo etukäteen, kun ihan hyvin olisi saattanut ostaa. Mutta nyt ei kyllä osta ensi vuonnakaan, kun tuo akka on tuollainen, vaativa, kyltymätön, aina vihainen, inhottava hullu, oma vikansa kun ei saa kukkia äitienpäivänä, eihän tuommoiselle kukaan ostaisi.

Nyt se ei ole puhunut minulle neljään päivään eikä koskettanut minua. Tänä aamuna räjähdin lapselle, ärisin sille pienelle puuronsyöjäraukalle, että vihaan sitä ja itseäni ja elämääni. Vaikka se ei ollut tehnyt mitään. Pete nousi sängystä, kävi huutamassa minulle keittiössä, että olen hullu ja törkeä lasta kohtaan - ja meni takaisin nukkumaan! Mikä pokka! Eikö sillä ole pienintäkään vastuuntuntoa siitä, että kotitilanteemme on sietämätön, mahdoton, toistuvan vittumainen aina samalla kaavalla, ja että käyttäytymiseni on siihen nähden loogista? Ei hyväksyttävää, vihaan itseäni ja käytöstäni, mutta tuntuu että hajoan ellen saa huutaa jollekin, eikä minulla ole ketään. Kukaan ei halua tavata minua, ei ehdota tapaamisia, ei pyydä minnekään eikä lähde kanssani minnekään. Lapsi on lapsi, en jaksa sitä, en jaksa ymmärtää jotain niin pientä ja viatonta ja tarvitsevaa, kun minä en saa tarvita ketään enkä mitään eikä minusta tarvitse välittää. Ei minulla ole voimia, en voi antaa sille mitään.

Vittu miten paljon vihaan sitä läskiperseistä laiskaa kusipäätä. Menisi edes töihin niin saataisiin olla lapsen kanssa oikeasti kahdestaaan. Sen jaksaisin. Saatanan sieluton olmi. Kylmiö. Itsekeskeinen zombie, jolle virtuaalitodellisuus on aina elämää parempi vaihtoehto. Lihaksi tullut rangaistus menneistä synneistäni. Kiitti vitusti.