Helvetistä pois on pitkä matka

...jos on kauan mennyt päin helvettiä. Se tarkoittaa, että sittenkin, kun sieltä on askel kerrallaan jo tultu jonkin matkaa, ollaan vielä aika lähellä helvettiä, ehkä lähempänä sitä kuin normaalia arkielämää. Siellä mennään nyt, pienin askelin ja jatkuvasti horjahdellen. Etsitään valonpilkahduksia ja takerrutaan niihin. Minä jauhan molempia uuvuksiin tunnepuheellani, varmistelen suuntaa, tarkistan ilmapiiriä, ettei vain olla käännytty takaisin. Ja uskallan unelmoida yhteisestä tulevaisuudesta, matkoista, omistusasunnosta, häistä, tulevista vuosista yhdessä.

Joka päivä ei ahdista, ei edes joka toinen päivä. Kunnon riitaa ei ole ollut viikkokausiin, yksi kaamea mökötystilanne oli alkamassa ja kesti toista vuorokautta, mutta liudentui sitten puheeksi ja tunteiden näyttämiseksi. En enää muista, mistä se johtui.

Pete on aloittanut keskustelukäynnit ammatti-ihmisen luona, mikä luo hurjasti toivoa molemmille. Sillä tyypillä on seksuaaliterapeutin tai vastaavan koulutus, ja päätellen siitä, mitä Pete on kertonut, myös taitoa kysyä oikeita kysymyksiä ja luoda luottamusta. Ehkäpä jopa auttaa meitä. Myös perheneuvojamme on sitä mieltä, että olemme tulleet pitkän matkan ja muuttuneet kovasti. Pete on nyt lyhyen ajan sisällä sanonut monta kertaa, että hänen ongelmansa olisi olemassa yhtä lailla ilman minua, on ollut minua ennen ja olisi minun jälkeenikin. Siksi yritän uskoa siihne, että minun jäämiseni tähän on juuri se asia, jota hän tarvitsee: lupa olla oma itsensä tulematta hylätyksi.

Mutta voi taivas, miten välillä ikävöin miestä. Miestäni. Miehen painoa päälläni, taitavia käsiä ihollani, hänen hengitystään kaulallani. Enemmän kuin itse rakastelua kaipaan sitä tunnetta, että Pete haluaisi läheisyyttäni, kaipaisi sitä. Ja että minä tietäisin sen. Jos tiedän - ja viime aikoina olen saanut tietää, koska olemme puhuneet enemmän - silloin jaksan odottaa. Jos kadotan tuon tiedon, muiston siitä, alan lipsua taaksepäin kohti helvettiä, kadotan suunnan ja eksyn pimeään.

Viimeisen pisaran jälkeen näkyy tulevan vielä monta

Edellisessä päivitykseni viittaus viime kertaan on edelleen viimeisin kerta, kun olemme rakastelleet. Ensi viikolla siitä tulee viisi kuukautta.

Tähänkin voi tottua.

Tänään itkin kateuttani. Pete oli kerran jutellessamme hakenut vertailukohtaa yhdestä tuttavaperheestä, joilla on kuulema myös tosi harvoin seksiä. En tiedä, oliko kommentti tarkoitettu lohduksi minulle vai hänelle itselleen. Tuttavapariskunnan mies vain oli joskus kännissä uskoutunut Petelle aiheesta. Olin pitänyt tuota perhettä sen jälkeen jonkinlaisena kohtalotoverina, merkkinä siitä, ettei ulospäin tosiaankaan voi nähdä, miten pariskunnalla oikeasti menee. Nämäkin ostivat äskettäin omakotitalon, ja lapsi on samanikäinen kuin meillä. Ilmeisesti heillä on siis aikomus pysyä yhdessä seksin puutteesta huolimatta. Ehkä olin salaa miettinyt sitäkin, että jos se noilta onnistuu, ehkäpä minäkin onnistuisin sopeutumaan, nielemään tilanteen, tyytymään, olemaan kiitollinen muista asioista. Ja nyt ne sitten ovat raskaana, onnellisesti. Todistettavasti siinäkin talossa on siis seksiä harrastettu, ainakin kerran! Ja lapsiahan ei noin vain synny, niin että varmasti sitä on tehty useammankin kerran. Petturit! Teillä menee siis sittenkin niin paljon paremmin kuin meillä! Me ollaan oikeasti maailman paskin "tavallinen" perhe (siis sellainen, jossa ei ole väkivaltaa tai muuta sairasta... paitsi että minusta tämä on sairasta).

Viime viikolla perheneuvonnassa tuntui siltä, kuin olisimme saavuttaneet jonkinlaisen yhteisymmärryksen. Pete puhui paljon ja lempeästi, totesi olevansa täysin samaa mieltä muutoksen tarpeesta ja sisällöstä, sanoipa toivovansa lisää lapsiakin, ehdottomasti. Ja tajuavansa siksi, miten tärkeää tämän asian hoitaminen olisi. Hän oli myös halukas toimimaan siihen suuntaan, että asiat etenisivät. Teoriassa. Hän meni jopa lääkäriin, kun olin varannut ajan ja valvonut öitä viikkokaupalla peläten, ettei hän taaskaan menisi. Siellä oli puhuttu näistä, lääkäri oli tehnyt masennus-pikatestin (ei masennusta), puhuttu unirytmistä ja terapian mahdollisuudesta. Lääkäri lupasi selvittää asiaa ja soittaa takaisin. Erektiolääkkeestä oli puhuttu sen verran, että sen vaikutus kuulemma on maksimissaan vasta neljä tuntia ottamisen jälkeen, ja että puolikas annos ei ole riittävä (sitä olemme siis kerran kokeilleet puolitoista vuotta sitten). No, siitähän voi puhua vaikka maailman tappiin. Mies esitteli tätä informaatiota kuin viisasten kiveä. Hiukan epäuskottavaa vedota siihen, että lääkettä on käytetty väärin sillä ainoalla kokeilukerralla, ja että siksi tämä meidän seksielämä menee päin helvettiä kiihtyvällä nopeudella. Ei se vedonnutkaan, mutta semmoinen olo tuli, kaiken tämän kylmyyden ja koskemattomuuden jälkeen. Niin kuin tässä nyt siitä olisi kyse, jos minä kerran olen yli vuoden ajan itkien rukoillut sitä ottamaan lääkettä ja päästämään minut iholleen juuri nyt, tänä iltana, tai huomenna, tai torstaina, jos nyt ei käy, sovitaanko joohan, ja pidetään siitä kiinni sitten myös eikä peruta - ja ei mitään. Ei yhtään mitään.

Kuinka voisin rakastella nyt, vaikka Pete tekisikin aloitteen? Kuinka voisin avata sieluni (se nimittäin sijaitsee reisieni välissä, kun olen rakastunut, ja jos avaan reiteni, Pete pääsee sieluuni), kun läheisyyden jälkeen on lähes varmaa, ettei toista kertaa tule - kukaan ei tiedä, kuinka kauan siihen menee, ei edes pihtari itse.

Perheneuvonnassa selvisi myös, että Petelle aloitteen tekeminen on paitsi vaikeaa, myös jonkinlaisen vainoharhaisen kauhun takana. Vaikkei se ilmenekään pelon tunteena, ainoastaan välinpitämättömän oloisena kylmyytenä. Pete on ennenkin sanonut telkkarin katselustani, ettei halua ehdottaa mitään, kun minulle tv näkyy olevan niin tärkeä. (Tämä on vain keino väistää vastuu omasta tekemättä jättämisestä.) Perheneuvoja kysyi, eikö Pete nyt kumminkin luulisi, että haluaisin mieluummin olla mieheni kanssa kuin katsoa vaikkapa nyt sitten lempisarjaani. Ei, ei kuulema. Niin kiinnostunut olen pseudoelämästäni, noista mielikuvitusolentojen tarinoista, joita katsomalla pakenen hetkeksi sitä, että kotiolot ahdistavat minua unettomuuteen ja hulluuteen. Tämän olen selittänyt Petelle moneen kertaan. Sanoin myös, että joka ikinen ilta olen ollut läsnä ihan sitä varten, että minua saa puhutella ja minulle ehdottaa yhdessäoloa. Siksi minä valvon olohuoneessa, siksi katson televisiota, odotan ja odotan ja hajoan siihen turhaan toivoon ja odotukseen. Ainoa tapa lääkitä tyhjyyttä on keksiä jotain tekemistä itselle, ja se on myös jonkinlainen yritys osoittaa Petelle, että EN odota häneltä liikaa, mitään mihin hän ei jaksaisi venyä vaan ahdistuisi - yritys osoittaa, että pärjään kyllä ja olen itsenäinen. Pete ei osannut vastata, haluaisiko hän, että odottaisin vain sohvalla tekemättä mitään, tv kiinni, olisiko hänen silloin helpompi tulla luo ja ehdottaa jotain, mitä tahansa. Siihen en tietenkään ryhtyisi, koska Pete ei silloinkaan ottaisi vastuuta pahasta olostani ja pettymyksestäni, kun lähtisin taas yksin nukkumaan.

Se ei ihan oikeasti pysty tekemään minkäänlaista aloitetta. Ei minkäänlaista. Saatanan tunnevammainen mötkö. Ei sitä vähää, että tulisi huoneestaan koneensa ääreltä, pyytäisi minua laittamaan television kiinni ja istumaan sohvalla hiljaa yhdessä. Sekä minä että perheneuvoja annoimme hänelle käsikirjoituksen valmiiksi tähän edelläkuvattuun tapahtumaan. Ei. Ei millään.

Pete vetosi siihen, että hän kyllä hengailee liepeillä, mutta minua ei tunnu kiinnostavan, joten hän menee (ilmeisen loukkaantuneena) takaisin koneelleen. Nämä hengailut noudattavat seuraavanlaista kaavaa: Istun katsomassa telkkaria ja neulomassa. Pete tulee huoneestaan, menee hakemaan juotavaa, vilkaisee minuun. Vilkaisen takaisin yhtä lyhyesti, koska en tiedä, aikooko hän puhua minulle vai vain hakea juotavaa. Joskus aikoo, joskus ei. Kuulema näytän usein niin omissa oloissani olevalta, ettei minua tohdi häiritä. Jos hän puhuu minulle, hän jää seisomaan tai istahtaa metrin päähän hetkeksi. Kysyy, mitä huomenna tapahtuu, onko minulla menoja. Vastaan kysymykseen. Sitten hän saattaa katsoa ohjelmaani, kysyä, mikä se on ja kommentoida jotain lyhyesti. sitten hän kertoo, mitä on tekemässä koneellaan, tilaamassa jotain uusia tarvikkeita, ja lähtee takaisin huoneeseensa. Näin käy joka kerta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut hänen yksittäisistä lauseistaan ja katsoisin silmiin. Mitään oikeaa keskustelunavausta tai ehdotusta läsnäoloon tai yhdessäoloon ei tule. Nykyään ei edes ehdotusta yhteisen leffan tai tv-sarjan katsomisesta.

Katson Peten kanssa CSI:tä vain siksi, että se on ainoa kerta viikossa, jolloin meillä on varmasti yhteinen, "läheinen" hetki, ilman että kummankaan tarvitsee tehdä aloitetta. Se on siis valmis rutiini. Juuri sellainen, joita yritin (yksin) rakentaa meille keväällä. En edes pidä CSI:stä, ja useimmiten neulon sen aikana niin keskittyneesti, että putoan juonesta. Tai sitten makaan Peten sylissä ja saan silitystä, ja jälleen putoan juonesta. Tämänkin olen hänelle kertonut: tärkeintä on olla hänen kanssaan yhdessä. Siitä voisi päätellä, etteivät ohjelmat ole minulle tärkeitä, vaan korvikkeita.

Tilasin taas uusia kirjoja. Luin Petelle ääneen pätkiä 4000 vastaajan haastatteluihin perustuvasta kirjasta "He's just not up for it any more" - Why men stop having sex and what you can do about it. Hän näpersi koneitaan ja kuunteli minua, jopa kommentoi välillä (tällaisten pikku hetkien takia viime viikkomme ovat olleet tavallista siedettävämpiä). Sieltä opin pari uutta juttua. Ensinnäkin, puuttuva tai viivästynyt orgasmi miehillä ei ole ollenkaan niin harvinainen kuin voisi päätellä siitä, etten ole nähnyt aihetta käsiteltävän lainkaan suomenkielisissä seksikirjoissa. (14% miehistä, jotka olivat lopettaneet seksin puolisonsa kanssa, mainitsi sen syyksi. Vaimoista 28% epäili sen olevan miehensä syynä. Todellinen luku lienee jotain siltä väliltä.) Se on läheisessä yhteydessä erektiohäiriöihin ja esiintyy usein yhtä aikaa. Näistä ongelmista kärsivistä miehistä jopa 20% oli vastannut kyselyssä, etteivät he tunne juuri lainkaan seksuaalista halua. Epäonnistumisen ja häpeän kokemukset aiheuttavat järjestelmällistä seksin ja intiimin läheisyyden välttelyä. Kun sitä, mitä ei saa, vaikka haluaisi, ei sitä varmaan saa sitten halutakaan. Ja sitten ei enää halua.

Toinen kiinnostava asia, joka minun pitäisi jotenkin osata ottaa huomioon (kun vain keksisin, miten ihmeessä) oli se, että monille miehille intiimin läheisyyden välttely on seurausta lohduttomasta menettämisen pelosta. Jos on olemassa riski, että vaimo jättää, vaikkapa sitten seksin loppumisen takia, mies ei halua näyttää tunteitaan lainkaan. Mitä enemmän pelkää, sitä vähemmän näyttää. Ja aiheuttaa itse vääjäämättömästi sen, että vaimo joko lähtee tai on häiritsevän onneton koko ajan. Ainakin Peteä häiritsee kovasti se, että olen onneton tämän asian takia. Hän on vihainen aina, kun itken. Ei lohduta, ei puhu, syyttelee vain. (Vittu, miten vihaan sitä.)

Itkin näitä lastenneuvolassa, kun olen huolissani siitä, että lapsi kärsii kodin ilmapiiristä. Minulle tämä skitsofreeninen tunneilmasto on repivää - siis se, että lapsi saa Peteltä kaiken huomio, hellyyden ja rakkauden, ehdotukset ja ideat, lahjat ja leikit, ja minä en saa mitään. En pääse syliin, en ansaitse läheisyyttä tai huomiota. Ja päälle saan huudot siitä, että olen tyly lapselle ja huono äiti. Neuvolan täti suositteli psykologin tukea, vaikka estelinkin, että minulla on jo hyvä tukiverkko, eikä se auta mitään, ellei mies ole kiinnostunut muuttumaan ja tekemään omaa osuuttaan. Sai se silti minut puhuttua ympäri, menen ylihuomenna juttelemaan psykologin kanssa. Jospa sieltä saisi vaikka tunteenhallintakeinoja arkeen, jotain aseita jaksaa näissä oloissa, jos mitta ei kerran vieläkään ole niin täynnä, että lähtisin.

Pienperheen onnea

Vihaan sitä.

Rakastelimme kerran joskus viime viikon alussa ja silloin jaksoin vielä hehkuttaa sen tärkeyttä ja muistuttaa, että yrittäisimme ylläpitää hommaa mökillä juhannuksena, kun olemme kerrankin kahdestaan. Epäilin tosin ääneen, tulisiko siitä taaskaan mitään, mistä Pete veti pienet herneet nenuun ja tylytti minua epäilyksistäni. Sanoin, että kokemus on osoittanut, ettei mitään kannata odottaa, ettei pettyisi niin. No, eihän siellä mitään seksiin viittaavaakaan tapahtunut. Pete nukkui kellon ympäri eikä tehnyt ensimmäistäkään aloitetta edes kävelylenkille.

Tiistaille olimme sopineet ulkoilureissun Maijan kanssa (nekin pitää sopia erikseen, kun Pete ei muuten lähde ulos paitsi omille asioilleen tai kauppaan). Olin hyvällä tuulella ja koetin saada lähtöä aikaiseksi puhumalla iloisesti ja paljon, hehkuttamalla lähtemistä iltapäivään asti. Lopulta hyökkäsin Peten selkään (se oli tietenkin koneellaan, kuten oli ollut koko päivän) kutittamaan ja riekkumaan: "Nyt lähdetään!" Vastaukseksi tuli tyly ja vihainen "En mää jaksa mihinkään lähteä, olin Maijan kanssa eilen niin paljon, ei huvita nyt mennä minnekään." Ei kääntynyt edes katsomaan, ravisti vain pois kuin iljettävän hyönteisen. Sydämeni putosi jonnekin mahanpohjalle, keuhkoista pusertui ilma. En ollut mitenkään ansainnut tai aiheuttanut tällaista käytöstä, taas tuli ihan puun takaa. Menin alistuneena ripustamaan pyykkiä, täysin vaiennettuna ja hämilläni.

Iltaan mennessä Pete ei ollut sanonut minulle mitään (poislukien pienet käytännön järjestelyjä koskevat kommentit, joita vaihdamme silloinkin, kun meillä on nk. hiljainen kausi, että asiat tulevat hoidetuiksi). Olimme sopineet elokuviin menosta ja Maijalle oli sovittu hoitaja. Kysyin varovasti mahdollisimman neutraalilla ja epäkiinnostuneella äänellä: "Kiinnostaako sua sinne elokuviin lähtö?", koska minun piti lunastaa varatut liput. "No ei kyllä hirveesti kiinnosta", mihin vastasin, että niin olin arvellutkin, ja varasin lipun vain itselleni. Menin elokuviin yksin. Leffa oli hyvä.

Petelle ei ilmeisesti ole mitään arvoa yhdessä vietetyllä ajalla sinänsä, koska hän ei millään tavoin pyri sellaista järjestämään, ei tee ensimmäisäkään aloitetta tai ehdotusta minkään asian tekemiseen yhdessä eikä useimmiten hyväksy minun tekemiäni aloitteita. Lisäksi hän ei pidä kiinni jo sovituista (minun ehdottamistani) asioista. Tiedän kokemuksesta, että jos jokin juttu harvoin on hänen järjestämänsä (kuten hänen sukulaistensa kanssa tekemisissä oleminen), olisi hirvittävä loukkaus, jos minä en haluaisikaan lähteä tai näyttäisin eleelläkään, etten viihdy. (....vitun kusipäää, olen niin vihainen että kiehun....) Leffailta kanssani on niin arvoton asia, että sen voi perua, jos elokuva ei viime hetkellä tunnukaan ihan niin kiinnostavalta, etteikö se saattaisi osoittautua pettymykseksi. Eikä vaihtoehtoista tapaa viettää kahdenkeskistä iltaa tarvitse ehdottaa tilalle.

Jollain kierolla tavalla Petessä tuntuu herättävän vihaa se, että hän tuottaa minulle pettymyksen. Silloinkin, kun yritän olla näyttämättä sitä ja olen niin neutraali kuin suinkin osaan. Jos näytän pettymykseni avoimesti, hän saa siitä riidan aiheen ja voi syytellä minua kaikista petttymyksistä, joita olen hänelle aiheuttanut, ja asioista, jotka olen mokannut tai joissa olen erehtynyt. Vihaan sitä. Vihaan vihaan vihaan. Niin kuin äitienpäivänä, kun hän ei herännyt aamulla ja kävin ostamassa itse itselleni ruusuja: herättyään hän katsoi pöydällä olevaa ruusupuskaa ja minua täyttämässä tiskikonetta ja totesi tylysti: "Jaa, no mun ei sitten vissiin kannata ostaa kukkia." Voi vittu mikä pokka. Sitten voi selittää itselleen, että olisi kyllä ostanut, joskus illalla tai seuraavalla viikolla tai jättänyt ostamatta niin kuin edellisvuonna, mikä oikeus mulla oli pettyä jo etukäteen, kun ihan hyvin olisi saattanut ostaa. Mutta nyt ei kyllä osta ensi vuonnakaan, kun tuo akka on tuollainen, vaativa, kyltymätön, aina vihainen, inhottava hullu, oma vikansa kun ei saa kukkia äitienpäivänä, eihän tuommoiselle kukaan ostaisi.

Nyt se ei ole puhunut minulle neljään päivään eikä koskettanut minua. Tänä aamuna räjähdin lapselle, ärisin sille pienelle puuronsyöjäraukalle, että vihaan sitä ja itseäni ja elämääni. Vaikka se ei ollut tehnyt mitään. Pete nousi sängystä, kävi huutamassa minulle keittiössä, että olen hullu ja törkeä lasta kohtaan - ja meni takaisin nukkumaan! Mikä pokka! Eikö sillä ole pienintäkään vastuuntuntoa siitä, että kotitilanteemme on sietämätön, mahdoton, toistuvan vittumainen aina samalla kaavalla, ja että käyttäytymiseni on siihen nähden loogista? Ei hyväksyttävää, vihaan itseäni ja käytöstäni, mutta tuntuu että hajoan ellen saa huutaa jollekin, eikä minulla ole ketään. Kukaan ei halua tavata minua, ei ehdota tapaamisia, ei pyydä minnekään eikä lähde kanssani minnekään. Lapsi on lapsi, en jaksa sitä, en jaksa ymmärtää jotain niin pientä ja viatonta ja tarvitsevaa, kun minä en saa tarvita ketään enkä mitään eikä minusta tarvitse välittää. Ei minulla ole voimia, en voi antaa sille mitään.

Vittu miten paljon vihaan sitä läskiperseistä laiskaa kusipäätä. Menisi edes töihin niin saataisiin olla lapsen kanssa oikeasti kahdestaaan. Sen jaksaisin. Saatanan sieluton olmi. Kylmiö. Itsekeskeinen zombie, jolle virtuaalitodellisuus on aina elämää parempi vaihtoehto. Lihaksi tullut rangaistus menneistä synneistäni. Kiitti vitusti.

Suostumisesta ja katkeruuden välttämisen mahdollisuudesta

Tänään olen taas itkenyt aamun. Tällä kertaa ilman syyllisyyttä tai syyttelyä. Itkuni on purkanut surua, luopumisen tunteita, epätoivoa tulevaisuuden suhteen, alistuneisuutta, suostumisen yrittämistä, uudelleen yrittämistäkin.

Kertaan hieman tilannettamme niiden lukijoiden kyseenalaiseksi iloksi, jotka saattavat uusina tänne eksyä. Löysin itselleni uuden keskustelupalstan, parisuhde.fi, jonne kävin vuodattamassa ahdistustani ja mainostamassa blogiani. Tämän tekstini sisältö on osin samaa kuin sinne kirjoitin. (Palsta ei näytä erityisen vilkkaalta, joten siitäkään ei liene minulle apua. Blääh.)

Miehelläni on seksuaalinen toimintahäiriö. Tämä on tämänhetkinen tulkintani ongelmiemme ytimestä. Hän ei laukea koskaan toisen kanssa, ei ole lauennut entistenkään tyttöystäviensä kanssa. Ainoastaan yksin ja silloinkin saaminen kestää kuulema kauan, kolmesta vartista tuntiin. Meillä on seksiä hyvin harvoin, nykyistä tilannetta on jatkunut kohta kaksi vuotta, lapsen syntymästä asti. Välillä on ollut monen kuukauden taukoja. Toivoa loi tänä keväänä ollut monen viikon jakso, jolloin rakastelimme monta kertaa, siis jopa kerran pari viikossa säännöllisesti usean viikon ajan.

Mieheni on hyvin epävarma eikä tee lainkaan aloitteita, ei seksuaalisia eikä juuri muitakaan. Hän on mukava ja lupsakka ja tarvittaessa itsepäinen ja tulinenkin. Rakastan häntä. Mutta koska hänen seksuaalinen itsetuntonsa on niin pahasti miinuksella, ymmärrän tavallaan sitä, että hän suuntaa kiinnostuksensa mieluummin sellaisiin asioihin, joissa tuntee onnistumisen iloa kuin siihen, joka on aina tuottanut melkein pelkkää häpeää ja epäonnistumista.

Perheeseemme kuuluu lapseni, josta on tullut ajan kanssa yhteinen, koskapa erosin lapsen isästä jo raskausaikana. Mieheni on lapselleni ihan täysi isä kaikessa muussa mielessä paitsi biologisesti. Vaakakupissa ovat siis toisaalta perhe, parisuhde ja rakkaus, ja toisaalta seksuaalisuuden toteuttaminen. Tuntuu päättömältä edes harkita perheen hajottamista moisen takia, mutta seksuaalisuus on niin vahva voima! Aivan kuin joutuisin joka päivä amputoimaan itsestäni jotain uudestaan ja uudestaan, perheen takia. Turhaudun, katkeroidun, vihaan itseäni ja miestäni ja elämää. Haluaisin antaa lapselleni mallin hyvästä parisuhteesta, koska sellainen puuttui itseltäni lapsena. Meillä ei osoitettu hellyyttä ja rakkautta, mutta nykyisessä perheessäni osoitetaan. Uskon, että lapsi huomaa silti ajan kanssa, että jokin mättää ja pahasti. Ja tiedän, etteivät parisuhdeongelmat kuulu lapsille - pelkään vain, että ne heijastuvat joka tapauksessa hänen elämäänsä, ellei jotain muutosta tapahdu. Niin katkera minusta on tulossa.

Olen yrittänyt kaikkeni, en keksi enää mitään. Lääkkeet, lääkärit ja seksiterapeutit on mietitty ja tsekattu, rahaa niihin ei ole eikä kunnallisella puolella pidetä ongelmaamme ongelmana: "Kokeilkaa nyt ensin niitä erektiolääkkeitä" - mutta kun en voi toisen puolesta kokeilla, ja jos toinen ei ota vaikka on luvannut ja luvannut, en voi tehdä mitään. Seksileluja ja erilaisia voiteita on laatikollinen, puniaset pitsialusvaatteet ja sukkanauhat lojuvat kaapissa käyttämättöminä - ostin toiveikkuuden puuskassa, mutta nihkeä ilmapiiri ja maahan poljettu itsetunto ovat estäneet edes yrittämästä niiden käyttöä: en kestäisi sitä "Rakas en mä nyt jaksa, mitä sä nyt siinä, pue päälles". Minulla oli vähän aikaa rakastaja, ja se tietenkin korjasi omaa itsetuntoani tilapäisesti, mutta ei parisuhdetta, kuinka olisi voinutkaan. En usko, että se on mikään ratkaisu. Olen yrittänyt paeta pahaa oloani viinalla ja lääkkeillä ja purkaa turhautumista liikunnalla. Molemmat toimivat hetkellisesti ja liikunta nostaa mielialaa ja itsetuntoa - mutta yllätys yllätys: ei korjaa parisuhdetta! Olen tehnyt lukemattomia aloitteita vaikka millä tavoin ja tullut torjutuksi mitä erilaisimmilla syillä ja tekosyillä. Turhauttavinta on se, kun monien tekosyiden jälkeen tulee jokin oikea syy: väsymys, sairaus, lapsen sairastuminen, kuukautiset (joka ei minulle olisi mikään syy olla ilman seksiä, mutta antaa miehelle taas viikon armonaikaa). Lakkasin viime syksynä tekemästä aloitteita, mutta viime aikoina olen taas joskus tehnyt jotain, ainakin puhun nyt asiasta säännöllisesti ja muistutan, että meillä on iso ja vakava parisuhdeongelma.

Viikko sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa puhumaan ääneen konkreettisista keinoista saada lisää lapsia, sillä toivomme niitä kyllä. Puhuimme ihan asiallisesti koti-inseminaatiosta, jossa mieheni hoitelisi itsensä omassa rauhassaan ja toisi minulle lapsentekotarpeet muumimukissa, ovulaatiotestillä mitattuna sopivana hetkenä. Tai sitten klinikalle. Mutta seksiongelmaahan se ei ratkaise. Nyt vain harkitsen ensimmäistä kertaa sitä, että jäisin ja sitoutuisin tosissani tähän suhteeseen, vaikkei ongelma ikinä ratkeaisi.

Viime lauantaina meillä oli seksiä kolmen viikon tauon jälkeen. (Sen jälkeen ei taas sitten ole ollutkaan, eikä läheisyyttäkään suuremmalti, mutta olemme olleet hyvillä mielin ja elämä on ollut aika tavallista.) Yritin kädet kipeinä kolmisen varttia ja välillä otin suihin niin kauan kuin jaksoin. Lopulta tunnelma alkoi olla vaivautunut ja erektio loppui, kun mies alkoi huomata väsymykseni. Hetki oli kuitenkin läheinen ja pitkä turhautuminen purkautui itkuna. Rakkaudesta puhuttiin molemmin puolin. Sanoin hänelle, että tuntuu kauhealta ajatella, etten saisi enää koskaan elämässäni nähdä miehen nautintoa. Siihen todennäköisyyteen minun kai pitäisi sitoutua, jos aion tässä suhteessa olla. Se lohdutti vähän, kun mieheni sanoi, että minussa ei ole mitään vikaa, vaan hän on epänormaali. Pyysin, että hakisimme apua vielä jostakin, ja hän suhtautui myönteisesti. Mutta niin on käynyt ennenkin, eikä mitään ole tapahtunut. En usko sanoihin, vaan tekoihin.

Tiedän ja luotan, että minä ja lapsi olemme parasta, mitä hänelle on ikinä tapahtunut. Hän on myös sanonut toistuvasti, ettei seksi ole tuntunut niin hyvältä kenenkään muun kanssa kuin minun. Kuinka surkeaa sen on täytynytkään olla.

Olen surffaillut aamun etsien tietoa alentuneesta kosketusherkkyydestä, hypoestesia näkyy olevan termi. Se ei kuitenkaan vaikuta olevan mikään lääketieteellinen vaiva sinänsä, vaan joidenkin kiputilojen ja lääkkeiden sivuoire. Mietin silti, onkohan olemassa jotain aineita, jotka lisäisivät kosketusherkkyyttä. Iltiksessä kerrotaan uudesta huumeesta, joka kuvauksen mukaan lisäisi seksuaalista halukkuutta. Luulisi jotain laillisiakin versioita keksityn.

Ostin seksikaupasta liukuvoidetta, joka hieman lämmittää, siinä on chiliä, mutta siitä ei ole ollut apua, joskaan ei haittaakaan. Jotain tehokkaampaa? Alkoholia mieheni ei ole koskaan käyttänyt, vaikka sitäkin olen häneltä pyytänyt siinä toivossa, että se poistaisi edes vähän estoja ja herkistäisi. On luvannut kokeilla, muttei ole toteuttanut lupaustaan.

Olen pohtinut mahdollisuutta päättää jäädä tällaiseen tilanteeseen ja suostua siihen, että se ei ehkä koskaan tule muuttumaan. Katkeroituminen tuntuu väsitämättömältä. Kuinka siltä voi välttyä? Ilman oman seksuaalisuuden tukahduttamista? Kysymys on varmaan tuttu sellaisille, joiden kumppanilla on jokin sairaus tai vamma, jonka takia seksiä ei ole. Raskaalta tämä tuntuu siksikin, että meillähän mitään todettua sairautta tai vammaa ei ole, vaan mies on terve.

"Auttakaa puutteessa olevia pyhiä..." (Room. 12:13)

Meillä oli monta hyvää vikkoa. Monta viikkoa sitten.

Silloin, kun menee hyvin, ei tule kirjoitettua. Silloin pitää elää ja nauttia hyvistä hetkistä. Mutta totta on, että välillä siis menee hyvinkin. Tämä on pääasiassa ruikutusblogi; mitäpä se ketään kiinnostaisi, jos kertoisin, että mieheni on ystävällinen ja kohtalaisen huomioiva, aika laiska mutta halii ja suukottaa paljon, ottaa joskus jopa itse puheeksi tunne-elämän asioita (mutta enimmäkseen ei) ja rakastelee kanssani kerran pari viikossa riittävän hyvin, jotta yhteyden tunne välillämme uusiutuu ja vahvistuu. Tällaista meillä oli hyvinä viikkoina.

Ensimmäinen kerta iholla moneen kuukauteen tapahtui yhteisymmärryksessä: ei suorituspaineita. Valot pois ja sohvalle, peitto päälle, alasti mönkimään ja juttelemaan. Kummankin käsitys oli, että kestää aikansa, ennen kuin kadotettu läheisyys rakentuu, luottamus toisen sylissä olemiseen ja siihen, että siinä on lupa oikeasti olla vahvistuu. Silti tilanne johti välittömästi seksiin, koska Pete olikin ihan heti valmis. (Ja miksei olisi ollut, kuukausitolkulla ilman, terve nuori mies - näin olisin ajatellut vielä joskus, silloin kun ajattelin, että on olemassa sellaisia asioita kuin "miehet yleensä". Nyt en siihen usko, en sitäkään vähää kuin joskus.)

Rakastelimme niin, että minä olin päällä - se asento on Petelle ilmeisesti helpompi ja hän pystyy rentoutumaan paremmin, kun voi keskittyä omaan nautintoonsa ja "pelkkään seksiin". Muissa asennoissa hän tavallisesti jossain vaiheessa putoaa tilanteesta, joku lihas kramppaa ja sitten ei voikaan keskittyä. Ilmeisesti silloin mieleen tulevat ne samat ajatukset kuin aina ennenkin: "Ei tämä taaskaan onnistu, pitihän se arvata"... ja sitten yhdyntä onkin ohi. Onnistuneimmillaan (tai oletan, että Petekin nauttii seksistämme jonkin verran) rakastelumme on silloin, kun Pete pysyy rentoutuneena mahdollisimman kauan. Mutta koskaan ei ole vielä käynyt niin, etteikö coitus muuttuisi koitokseksi. Olen silloin poikkeuksetta hellä, avoin ja "mikäs tässä, jatketaan toiste" -henkinen ja pidän tarkkaan huolen siitä, etten ole alentuva, säälivä tai pettynyt. Itseni takia en olekaan niin pettynyt, vaan siksi, koska uskon,e ttä jos Pete nauttisi seksistä, hän haluaisi sitä useammin, ja se taas vahvistaisi sitä yhteyttä, jota ilman rakkaussuhde haipuu haaleaksi kämppishengaamiseksi ja kireäksi nahisteluksi. Ja jota nyt on taas jatkunut ainakin kuusi viikkoa.

Mutta palataan naistenpäivän yöhön. Yhdyntä tuntui minusta hurjan hyvältä, olin jo unohtanut, ettei sitä korvaa oikein mikään muu seksissä, vaikka toki ilmankin tulee toimeen, jos on pakko. Ja pelkkää yhdyntää en tosiaan haluaisi tai jaksaisi pitkään.

Pitkä välimuistelo: Yksi entinen heila oli sitä mieltä, että hänen saatuaan minun kuului halutessani hoidella itseni yksin, koska "jokainen on vastuussa omista orgasmeistaan". Minusta se oli loukkaavaa, ja selitinkin hänelle, että koska meillä on erilainen anatomia, hän voi saada orgasmin minun ruumistani "käyttämällä", mutta minä en, ellei hän aktiivisesti toimi sen hyväksi. Hänen mielestään kuvaukseni seksistämme oli törkeä. Mutta hän olikin estynyt amerikkalainen, ja muutaman kuukauden seurustelun jälkeen minulle alkoi selvitä, että hänen entiset tyttöystävänsä olivat aina teeskennelleet orgasmeja (eli "saaneet" ne yhdynnässä yhtä aikaa hänen kanssaan, "normaalilla tavalla", kuten hän kuvaili), joten hän ei voinut tietää, millä lailla nainen oikeasti laukeaa tai ei laukea. Minun hyväilemiseni käsin oli hänelle ylimääräinen vaiva ja jonkinlainen nöyryytys, joka osoitti hänelle, että hän oli huono rakastaja. Huhhuh. Sitä miestä ei ole ikävä. Paitsi sen takia, kun hän kerran loppuriitojemme yhteydessä huusi minulle, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut mielipiteistäni, vaan deittaili minua vain siksi, koska olin niin söpö ja seksuaalisesti vapautunut. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta tyytyväisyyteni em. kommenttiin täytyy nähdä siinä valossa, että olen aina ajatellut viehättäväni miehiä ensisijaisesti älynlahjojeni ja sosiaalisten taitojeni takia. Olen ylipainoinen ja hiukan merkillisen näköinen, ei ulkonäössäni ehkä mitään vikaa ole, mutta ... no, kaunis en ole. En.

Toisaalta, kun ottaa huomioon, miten paljon itse nautin miehestä, joka näyttää oman nautintonsa, mietin usein, päteekö se toisin päin vai onko tämäkin asia yksilöllinen. (No tietenkin on.) Mutta mistä sen voisi tietää etukäteen, kun alkaa tapailla toista? Että jos meillä synkkaa muuten hyvin, niin sitooko meitä toisiimme lujemmin se, että saan räjähtäviä orgasmeja hänen käsittelyssään? Vai onko hän vaivautunut? Säikähtääkö hän sitä yletöntä antautumisen ja kontrollin menettämisen tilaa, johon pyrin ja jonka tahtoisin jakaa? Asiaa mutkistaa entisestään se, että joidenkin miesten kanssa minulla on ollut yllä kuvatun kaltaista seksiä molemmin puolin, mutta päivänvalossa mies on ollut viileä ja vaikeaselkoinen - totuuden nimissä on sanottava, että on niitäkin, joiden kanssa ei vain ole oikein löytynyt puhuttavaa sängyn ulkopuolella, ja olen itse kyllästynyt.

Mutta miksi, oi miksi!!! miksi minä haluan lähelle, ja toinen ei? Petelle vain riittää vähempi. Jos läheisyyttä on, kiva homma, mutta jos ei ole, siihen ei tarvitse pyrkiä tai sen eteen nähdä vaivaa. Minulle yhteiset tuntikausien suutelusessiot silloin alussa aloittivat sellaisen kiintymisen kierteen, ettei loppua näy vaikka näinkin hankalaa on ollut. Sitä seurasi mielettömän latautunut seksi, Peten taitavat kädet kaikkialla minussa ("Oikeestaan rinnat ei ole mulle sillä lailla kovin erogeenista aluetta", muistan mutisseeni ensimmäisenä yönä ja peruneeni lausuntoni hyvin pian - "...tai siis ennen oo ollu..."), oh, Maijan odottaminen ja vartalon ja mielen muutokset, Peten hellä tuki ihmetellessäni itseäni ja koko elämää ("Voi miten naisellinen sä olet"), Maijan syntymän hurja voima, kuin portti josta synnyin toiseen todellisuuteen, ja Pete mukana koko ajan, kipeä toipumisaika, itkut ja valvomiset, imettäminen ja symbioosi... ja vähitellen palautuminen omaksi itseksi, muuttuneena mutta jo yksilönä jälleen. On sen täytynyt olla hurjaa kasvun aikaa Petellekin. Meidät on kiinnitetty toisiimme niin monin tavoin. En voi ymmärtää, miksi Pete ei tarvitse tämän kiintymyksen uusintamista ja vahvistamista.

Love is like bread, it needs to be made, every day again and again

kirjoittaa Ursula Le Guin Taivaan työkalussa.

Naistenpäivän yönä, erektion loppumisen jälkeen (Pete ei muuten vieläkään ole halunnut kokeilla erektiolääkettä, mikä yllätys.) nyhjäsimme rentoina sylikkäin, minä hurjan kiihottuneena, tietenkin. Hengähdystauon jälkeen Pete otti minut käsittelyyn ja äkkiä oli poissa kaikki se pelko, että olisin seksuaalisen itsetunnon romahtamisen myötä menettänyt omankin kykyni rentoutua ja nauttia. Nytkin alkaa haluttaa järjettömästi, kun ajattelen Peten herkkiä ja taitavia käsiä ja loistavaa ajoittamisen tajua - mistä kohtaa sivellään ja kuinka kauan, ja sitten painetaan kovempaa, ja taas vaihtuu juuri kun meinaan tulla, ja pieni tauko, paine kasvaa lähes sietämättömäksi, voihkin ja kiemurtelen, mutta Pete pitää minut tiukasti otteessaan, määrää ja käskee nautintoani, päättää puolestani, milloin saan laueta, ja minusta tuntuu että tikahdun siihen hurmioon että saan olla toisen kontrollissa ja menettää omani täysin, haluaisin olla tässä aina, jäädä ikuisesti tähän hetkeen, ja kuiskin sitä Petelle, ettei tämä koskaan loppuisi, ja sitten laukean, puren tyynyä kaikin voimin ettei Maija kuulisi huutoani, selkäni nousee kaarelle, silmissä muistenee ja irtoan ruumiistani, leijun hitaasti kattoon ja katon läpi taivaalle ja kuulen sumun läpi Peten tyytyväisen, hiljaisen naurun, ja minä säpsähtelen, sitä jatkuu ja jatkuu ja Pete kontrolloi sitäkin, painaa välillä vähän vielä, hipaisee vielä vaikka olen jo melkein yliherkkä, uikutan kuin b-luokan pornotähti ja hitaasti leijun taivaalta alas, lihakset tyyntyvät, tunnen taas oman ihoni ympärilläni, sen lämmön, ja näen Peten hymyilevät kasvot, alan itkeä hiljaa ja yhä rajummin, kietoudun Peteen ja itken, itken pois kuukausien turhautumista ja ikävää ja täyttymätöntä rakkautta ja puutteen synnyttämää vihaa, kuiskin rakkauttani ja Pete puristaa minua lujasti.

En sano, että seksin pitäisi aina olla sellaista. En usko, että se voisikaan. Mutta jos se on joskus ollut, eikö sen muista? Eikö sitä kaipaa - eikö jokainen, jos on sen kokenut, pyri siihen uudelleen, tai ainakin sinne päin?

Sen jälkeen meillä oli hyvää seksiä monta kertaa monen viikon aikana. Minulle riittäisi kerta viikossa, jos se olisi Peten puolelta paras kompromissi, johon se pystyy. Sillä pidettäisiin jo läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta yllä. Mutta tällainen, tämä, en löydä sanoja - tuollaisen seksin jälkeen, ja siis useamman kerran, jopa niin että sitä voisi kutsua säännölliseksi seksielämäksi - että tämän jälkeen taas melkein kahden kuukauden tauko eikä mitään näyttöä tulevasta, miten se on mahdollista? Jollain tavoin olen vahvoilla, kun tunnen itseni, haluni, tarpeeni ja uskallan nauttia, mutta kun suurin nautintoni on kohtaaminen, seksuaalinen yhteys, joka on rakkaudessa äärettömän keskeistä, ja se vaatii antautumista, avoimuutta haavoittumisen uhallakin. Siksi olen heikoilla. Haluan antautua ja antaa, mutta toinen ei huoli. Ei ota, ei tahdo, ei välitä, ei anna itse, ei antaudu - uskon, että ei osaa tai uskalla, haluan uskoa niin.

En yleensä koskaan rukoile omin sanoin, minusta se on vaivaannuttavaa. Mutta nyt haluan, ja sitä paitsi nimimerkin takaa se ei tunnu niin tekopyhältä. Rukoilkaa kanssani.

Ehdotus häärukoukseksi

Universumin Luoja, elämän Antaja, Rakkaus,
opeta meitä rakastamaan.
Viillä kirurgintarkasti siitä, mistä täytyy.
Pois puudutus ja väärä tuudittelu, "ei mitään hätää".
On hätä, ihan hirveä hätä.
Murjo meitä muuttumaan.
Piiskaa kipurajalle ja sen yli, jos on tarpeen.
Pakota katsomaan tarkasti, näkemään virheet.
Nöyryytä häpeän tuolle puolen.

Anna armon, täydellisen hyväksymisen, häikäistä meidät valollaan.
Aja meidät intohimon reunalle, pakota hyppäämään vapauteen.
Luovuttamaan kontrolli.
Luottamaan toisiimme, luottamaan sinuun.
Pakota antautumaan orgastiselle rakkaudelle,
tarvitsemaan toisiamme,
sanomaan ja näyttämään sen toisillemme.

Liitä meidät yhteen,
meidät yksinäiset, erilliset, rikkinäiset, vihaiset, koteloituneet ja kaipaavat.
Heitä meidät toistemme syliin, käsittelyyn,
hetkeksi sisäkkäin lepäämään,
hengähtämään unio mysticassa, sinussa,
olemisen ytimessä.
Ilman sitä, ilman rakkautta, ilman sinua emme jaksa arjessa,
etäisessä harmaassa haaleudessa,
mitäänsanomattomassa tyhjyydessä.

Sinä tulit lihaksi. Me olemme lihaa.
Sinä olet meissä. Me olemme sinussa.
Tule olevaksi meidän kauttamme,
synny ja synnytä,
armahda meitä,
päästä meidät pahasta,
rakasta meitä, meissä.

Aamen.

Rutiiniuudistus

Kävimme perheneuvonnassa. Paljon itkua ja puhetta ja hyviä päätöksiä. No, niitä on tehty ennenkin... Mutta se, että olin rauhallisesti, en siis riidan yhteydessä, puhunut Petelle erileen muuttamisesta, oli saanut hänet ottamaan tosissaan sen, että minä ihan oikeasti kärsin siitä, millaista elämämme on. Hän sanoi suoraan, että haluaa muutosta, itsensä takia, meidän takia, ei vain minun takiani. Ja on valmis tekemään töitä muutoksen eteen.

Olin tehnyt jo ennen perheneuvontaa pari lappusta, joihin olin listannut ajatuksiani. Toinen koski sitä, kun Pete on muutaman kerran riidellessä sanonut: "Mitä sinä nyt muka niin hirveästi olet meidän eteen tehnyt" (ja kyllä minä olenkin, siitä en ota yhtään syyllisyyttä ettenkö olisi tarpeeksi yrittänyt!) ja toinen oli idealista, mitä tälle meidän perhe-elämällemme ja parisuhteellemme voisi tehdä. Jälkimmäinen oli mukana perheneuvonnassa ja sen pohjalta syntyi paljon toivoa ja suunnitelmia.

Tuhkakeskiviikosta alkoi paastonaika, ja ajattelimme molemmat, että se olisi sopiva seitsemän viikon jakso kokeilla järjestelmällistä rutiinien uudistamista yhdessä neuvoteltujen ja ylöskirjattujen viikkosuunnitelmien tuella. Suunnitelmien, joihin kirjataan etukäteen molempien työt ja opinnot, omat vapaa-ajat, jolloin toinen ottaa Maijan hoitovastuun, ja yhteiset ajat, etenkin rakkaushetket, joita sovittiin pidettäväksi kolmesti viikossa. Rakkaushetkien sisältönä on olla yhdessä olohuoneen sohvalla, hämärässä peiton alla, toistemme iholla, Maijan nukkumaanmenon jälkeen, TV kiinni. Toiminta olisi sitten ihan sitä, miltä kulloinkin tuntuu. Vaikka vain juttelua ja sylikkäin oloa.

Minä haluan yrittää sitä, etten joisi alkoholia koko paastonaikana. En uskaltanut luvata sitä, koska en uskonut, että onnistuisin. Enkä onnistunutkaan. Eilen join kolme olutta illalla kotona Maijan nukkumaanmenon jälkeen, kun Pete oli töissä. Mutta yritän edelleen. Vähempikin on parempi kuin enempi. Pete myös suostui siihen (ja ihan aktiivisen halukkaasti vielä), että ottaisimme yhteyttä seksuaaliterapeuttiin ja hän menisi sinne juttelemaan, nyt ainakin aluksi ihan yksinään. Tyyppi on lomalla nyt viikon, mutta sen jälkeen on tarkoitus soittaa hänelle ja varata aika.

Viikkosuunnitelmaan kirjataan myös ulkoilua koko perheellä ja kaikenlaisia yhteyttä rakentavia rutiineja (sauna, ystävien tapaaminen, ruuduttomat illat), joista pyritään pitämään kiinni. Minä lupasin vähentää televisiota ja Pete surffailua. Hän suunnitteli myös, että tekisi enemmän töitä työhuoneellaan ja olisi sitten kotona enemmän oikeasti läsnä.

Heti ensimmäinen rakkausilta peruuntui, koska Peten työmatka venyi odotettua myöhemmäksi ja minun piti päästä nukkumaan. Puhuimme asiasta käsittääkseni ihan yhteisymmärryksessä, siis että molemmat olivat tosissaan tähdänneet siihen, että läheisyyden opettelu alkaisi sinä iltana, ja molemmat myös halunneet sitä. Niinpä se voitaisiin siirtää toiseen iltaan. Vähän silti hirvitti, kun rikottuja lupauksia ja hyviä aikomuksia on nähty niin usein ennenkin. Pete lohdutti minua, ettei ole koskaan ennen ollut niin tosissaan näissä hyvissä aikomuksissamme: tällä kertaa hän haluaa kaikkea tätä itsensä takia, siksi että ollessaan osa sitä, mitä kutsutaan meiksi, myös hän itse on enemmän, ja ilman meitä hän olisi yksin niin paljon vähemmän, onneton, hukassa. Siksi meitä täytyy hoitaa.

Tässä on ollut töitä ja reissuja, mutta tänään on toinen tämän viikon rakkausilta suunnitelmamme mukaan. Odotan sitä ja toivon, että se toteutuu. Miten voikin olla läheisyys niin vaikeaa, että se pitää kirjata viikkosuunnitelmaan... Mutta kun mikään muu ei ole auttanut! Jospa tämä auttaisi.

Kaiken kaikkiaan Pete on ollut koko viikon aivan uskomaton. Hän on herännyt aiemmin, ulkoillut yhdessä minun ja Maijan kanssa (ja kahdestaan Maijan kanssa!), tehnyt ruokaa, siivonnut, ollut hellä ja läheinen, kertonut ajatuksistaan ja tunteistaan, ehdottanut pieniä asioita. Kysyin häneltä hieman arkana, että tuntuuko tämä hänestä teeskentelyltä minun takiani, koska pelkäsin, että tämä loppuu pian ja palaamme entiseen. Hän on nimittäin ollut kuin eri ihminen. Pete sanoi, ettei hän mielestään ole eri ihminen vaikka toimiikin eri tavalla. Että kaiken, minkä hän on tehnyt tällä viikolla, hän on tehnyt omasta halustaan, omana itsenään. Ja että siihen on vaikuttanut sekin, että minä olen ollut hyväntuulinen ja ilmaissut onnellisuuttani niin suoraan - se on palkitsevaa ja rohkaisee tekemään hyviä juttuja.

Nyt rupean kirjoittamaan alkavan viikon suunnitelmaa.

Negatiivista

Pete kävi aamulla lääkärissä. Labratuloksissa ei löytynyt mitään poikkeavaa. Mitään ei siis ole tehtävissä. On pysähtynyt olo.

Minä jätän sen.

En tietenkään jätä. Minähän rakastan sitä. Mutta valitsemalla jäämisen valitsen elämän, jossa en saa rakastella kenenkään kanssa, vaikka olen terve ja nuori ja parisuhteessa.

Minä vihaan sitä.

Se on siis ihmisenä tuollainen. Miehenä. Fyysisesti Petessä virtaavat siis ihan samat aineet kuin siinäkin ystävän heilassa, jonka kanssa ystävä kertoi rakastelevansa joka päivä. Joka päivä! Ei sellaista olekaan! Okei, ne on olleet yhdessä vasta vuoden ja ovat siis rakastuneita, mutta... Ei meilläkään ole niin paljon vielä yhteistä elämää kertynyt. Maija tuli kuvioihin niin alussa, että tutustuminen on vielä kesken, eikä sille ole aikaa, ellei sitä järjestä. Minä en järjestä enää mitään. En ole joulun jälkeen yrittänyt enää järjestää meille kahdenkeskisiä hetkiä, koska Pete ei ollut hommassa ennenkään mukana kuin äärettömän passiivisena osapuolena, joka joko suostui pitkin hampain tai sitten ei suostunut (siis edes läheisyyteen) ollenkaan, ja josta piti tikulla kaivaa se myönnytys, että tämä tuntuu hänestäkin hyvältä ja tätä pitäisi olla enemmän. Petelle on tuntunut sopivan ihan hyvin. Meillä on mennyt viime aikoina ihan hyvin, kun en ole vaatinut, pyytänyt enkä odottanut mitään. (Tai olen minä niitä labratuloksia odottanut.)

Minä jätän sen.

Kävelin äsken ulkona, itkin ja mietin. Pete voisi muuttaa vanhaan asuntoonsa. Se on sen sukulaisten omistusasunto, jossa se asui ilmaiseksi ennen kuin tavattiin. Vuokralaiset voisi varmaan irtisanoa. Minä ja Maija pärjättäisiin kyllä tukien avulla, minähän nytkin maksan vuokran. Pete ottaisi Maijan varmaan välillä hoitoon, ehkä yöksikin. Voisin yrittää muodostaa oikean parisuhteen jonkun vapaan ihmisen kanssa eikä tarvitsisi sekoilla varattujen rakastajien ja aseksuaalisten heilojen välissä. Tai ainakin voisin harrastaa irtosuhteita, kun olisin oikeasti sinkku. Saisin elämääni jotain rytmiä, jotain omaa, joka ei perustu siihen, että odotan toiselta jonkinlaista osallisuutta, osallistumista. Tekisin itse omaa elämääni koskevat ratkaisut, sen sijaan, että nyt yritän luovia ja sopeutua ja sovitella yhteiselämän ratkaisuja yksin.

Minä olen yksin. Silti, minä olen. Olen joku, jokin, yksinkin. Eikö minussa ole kuitenkin jokin ydin, vaikka häilyvä ja muuttuvakin, niin kuitenkin jokin minuus, koskematon, tavoittamaton? Vaikka en koskaan jakaisi sitä kenenkään kanssa? Vaikka en koskaan enää rakastelisi kenenkään kanssa, en kohtaisi toista sillä syvimmällä tavalla, jolla toisen voi kohdata, enkö silti olisi itse? Eivätkö yksinäiset ihmiset ole itse? Jollakin tavoin ajattelen, etteivät ole, todella. Kaikki aktuaalinen elämä on kohtaamista. Voiko elää kohtaamisessa yksin, voiko kohdata vain itsensä? Voiko Jumala kohdata minut, vaikkei kukaan ihminen kohtaisi, enkä minä ketään? Olenko olemassa ilman toisia?

Olen yrittänyt sopeutua tähän ainaiseen nukkumiseen, passiiviseen odottamiseen, surffailuun ja syömiseen vetämällä kemioita, puuduttamalla itseni. Televisio auttaa siihen myös. Pseudoelämää, toisten tarinoita omien puutteessa. Tämä ei ole minua, tämä en ole minä. Lääkeriippuvainen, joo, mutta sen kanssa olen elänyt niin kauan, että sen kanssa pärjään ja voin elää suhteellisen normaalia elämää. Siitä olen ennenkin päässyt pitkiksi ajoiksi eroon. Mutta viinan litkiminen sellaisen ahdistuksen sietämiseksi, joka ei muutu ja johon ei silti voi sopeutua, jota voi vain yrittää kestää - se ei ole minua. Minua on se, että asioille tehdään jotain. Ennemmin tai myöhemmin, vaikka melodramaattisen juopottelun jälkeen, pyyhitään turvonneet silmät, vedetään buranat nassuun ja painutaan ulos, liikkeelle, soitetaan apua, otetaan selvää, puhutaan, toimitaan. Halki, poikki ja pinoon.

Jos jään Peten vierelle, Pete vetää minut mukanaan hiljaiseen hämärään, pseudoelämään oman elämän sisällä, puudutukseen kemioilla tai ilman. En voi väittää olevani mikään vitun päivänsäde, mutta pimeys vie hengen multakin, peikkokulta. Hautaudu keskenäsi, saatanan zombi.

Minä sanoin sille jo vuosi sitten, kun se ei mennyt minun sille varaamaani lääkäriin, että ennemmin tai myöhemmin minä jätän sen, ellei tämä seksihässäkkä etene. En vaatinut siltä nk. onnistunutta suoritusta, enkä vaadi vieläkään. Oli aika, jolloin jaksoin vaatia suostumista. Nyt sekin tuntuu matelemiselta toisen jaloissa. Nyt se ei enää riitä, nyt vaatisin jo aktiivista halua, jos vaatisin mitään.

Luulin, että rakastajaprojekti olisi herätellyt sitä. Ehkä se herättikin sen verran, että se raahautui lääkäriin. Lääkäri oli käskenyt vain käyttää niitä vuosi sitten määrättyjä erektiolääkkeitä. Siinähän käytät, saatana. En kai minä voi niitä vetää. Olen ehdottanut jopa sitä, että Pete ottaisi lääkkeen yöllä yksinään, katsoisi pornoa ja runkkaisi, kokeilisi, tuntuuko olo yhtään vahvemmalta, nautinnollisemmalta, helpommalta, kuin uskaltautuminen kohtaamiseen minun kanssani. Tietääkseni se ei ole sitä tehnyt. Ei ole ainakaan puhunut. Vaikka ei se mistään puhu, näistä asioista, omasta aloitteestaan.

Minä jätän sen. Ennemmin tai myöhemmin. En vielä, en ihan vielä. Voiko odottaa toivomatta? Olla vain? Yritän keskittyä nyt tekemään omia juttujani, sitä missä olen hyvä. Kuvia, sanoja, ajatuksia. Pitämään itsestäni huolta. Koska olen minä silti, minä olen senkin jälkeen, jos jätän sen, minun on oltava, vaikka sitten vain Maijan takia. Ja itsenikin. Kai minulla itsellänikin on jotain väliä. Ja ellen tiedä, mitä se on, voisin alkuun vaikka yrittää omistaa elämäni sen selvittämiselle.

Labratuloksia odotellessa

Muutaman viikon on mennyt paremmin. Tavallaan. Olemme riidelleet ja mököttäneet vähemmän ja tehneet asioita yhdessä kenties ripauksen verran enemmän.

Pete löysi puhelmiestani muutaman viestin K:lta, joita en ollut muistanut poistaa ajoissa. Sitä sitten selviteltiin. Loukkaantunein hän oli siitä, että olin puuhaillut jotain hänelle kertomatta. Aika pian tämän jälkeen K:n kotona tuli samankaltainen tilanne. He kasailevat nyt ymmärtääkseni aineksia liittonsa jatkamiseen. Emme pidä toistaiseksi yhteyttä. En haluaisi menettää häntä kokonaan. Ehkä myöhemmin keväällä, kun elämä asettuu. Tai jos.

Tämän seurauksena Pete ilmeisesti vähän heräsi, ainakin hetkeksi, ja lupasi mennä labraan kokeisiin. Sanoin, etten usko, ennen kuin näen, mikä on hänen kohdallaan ainoa realistinen suhtautumistapa. Minkä tahansa toivominen tai odottaminen johtaa vain pettymyksiin. Hän meni sinne ja nyt odotellaan tuloksia. Lääkäriaika on varattuna ja hän on luvannut puhua siellä kaikista näistä asioista. Siellä hän saa kuulla myös koetulokset. Toivon sydämeni pohjasta, että jotakin löytyy. Jotakin, mitä voi hoitaa. Ja olen aivan kauhuissani, että Pete olisikin täysin terve ja vain sisimmältä olemukseltaan laiska, saamaton, laiminlyövä, aseksuaalinen, apaattinen ja itsekäs.

Kävin Maijan kanssa tänään perhekerhossa. Maijan hoitoon täytyy saada jotain muutosta. Lapsiparka kasvaa kieroon kahdestaan minun kanssani, kun en tällaisina kausina meinaa jaksaa sen kanssa. Lapsi leikki verrattain itsenäisesti toisten lasten kanssa, ja minä sain huokaista. Itkeskelin ja tuijottelin ikkunoista ulos. Lähtemätön ensivaikutelma muihin äiteihin. En ole yhtään semmoinen äitihahmo. Lasten lelut ja leikit ovat mielestäni tylsiä ja ärsyttäviä. Lapsuuteen perinteisesti liittyvä kuvamaailma nalleineen ja pastelliväreineen on epäesteettisyydessään luotaantyöntävä.

Muut äidit keskustelivat jostain nukkeaskarteluistaan. Minä haluaisin vain omia ystäviä, oikeita aikuiskontakteja. Ei minulla ole mitään yhteistä jonkun kanssa vai siksi, että olemme molemmat äitejä. Eräs äideistä antoi minulle numeronsa, jotta voisin viedä Maijan joskus heille hoitoon. Heidän perheessään on kaksosten takia säännöllistä hoitoapua ja hän sanoi, että yksi lapsi lisää menisi ihan hyvin siinä sivussa. Hän oli niin lämmin ja ystävällinen, että minua itketti taas. (Olen itkenyt koko päivän. Se väsyttää hitosti.) Tunsin kauhua ajatellessani kaksosperheitä. Tunsin myös pohjatonta riittämättömyyttä siitä, etten osaa olla elämäni kanssa sovussa, vaikka minulla on vain yksi lapsi, terve ja suloinen tyttö, jonka kanssa voi keskustella ja kommunikoida yhä paremmin.

Joskus koskemattomuuden ja seksittömyyden sietäminen käy ylivoimaiseksi. Vaikka meillä onkin ollut suhteellisen mukavaa viime aikoina, menetin eilen hermoni Peten nukkumiseen. Hänellä on ollut vähän töitä ja siten paljon aikaa kotona. Sen ajan, mitä hän ei käytä Maijan kanssa olemiseen, hän puuhailee omiaan. On hän minunkin kanssani välillä ollut. Mutta se mikä Petelle tuntuu olevat todiste siitä, että nyt on kaikki aika hyvin ja voi huokaista, on minulle vain hento oljenkorsi, lupaus jostain tulevasta, joka on vielä hirvittävän kaukana.

En oikein usko, että pääsen koskaan toteuttamaan omaa seksuaalisuuttani tässä ihmissuhteessa. Haluaisin antautua, mutta mitä jos toinen ei ota vastaan? Minun avoimuudestani ei seuraa sitä etteikö toinen olisi ihan lukossa. Enkä siis ole tehnyt aloitteita loppusyksyn jälkeen enkä muutenkaan puhu enää seksistä kovin paljon.Siltä varalta, että liika avoimuus olisi Peten mielestä päällekäyvää ja ahdistavaa.

Näen unia kokovartalohieronnasta, jonka annan Petelle (kenen tahansa luulisi haluavan sellaista ja nauttivan siitä!) ja joka voihkii tyytyväisenä. Unia pystypanoista paikoissa, joissa voi jäädä kiiinni, hurjista laukeamisista, raskaudesta, unia sanoista ja katseista - kaikesta Peten kanssa. Unissa ajattelen, että nyt lopultakin tämä etenee, nyt ei huolta enää, me päästään vielä lähemmäs, meidän ei tarvitse erota! Olen hirmu huojentunut ja sitten herään ja tajuan, ettei mikään ole muuttunut.

Perheneuvojan mielestä minulla olisi lupa uskoa, että olen kaunis ja ihana nainen ja että seksuaalisuuteni on voimavara, hyvä ja tärkeä asia. Sanoin, etten usko tähän itsensärakastamisjuttuun ainoana autuaaksitekevänä. Ei perkele joku rasvatukkainen peräkylän finninaama, joka ei osaa jutella luontevasti kenenkään kanssa, ei sille voi riittää se, että riittää että rakastat itseäsi. Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Jos Pete ei ole kuukausiin koskettanut pilluani, edes katsonut sitä, saati hyväillyt, silitellyt, hellinyt, niin mitä muuta siinä voi tuntea kuin että olen jotenkin saastainen ja iljettävä? Ei seksuaalisuuteni ainakaan siitä päätellen mikään hyvä ja kaunis asia ole. Ja ettette pääse sanomaan,e ttä mitäs itse olet tehnyt asian eteen, niin kyllä minä aina joskus ohimennen sipaisen hellästi Peten nivusia samalla kun hyväilen pyllyä ja muutenkin. En ole nähnyt enkä tuntenut hänellä erektiota moneen kuukauteen.

Muistan, kuinka alussa, kun Pete sai minut ihan kuumaksi koko ajan (ja tunne oli molemminpuolinen), pohdin ystävälleni ääneen, onko aivan hullua valita toinen pääasiassa seksin perusteella, kun ei vielä oikein tunne toista. Lopettelin silloin suhdetta, jossa seksi ei ollut alun alkaenkaan toiminut, mutta jonka olin uskonut rakkaudella korjaantuvan. Alan vähitellen uskoa, että tämä kaikki on Jumalan saatanallista leikkiä ja että olisi pitänyt uskoa lapsuuden pietistisiä saarnoja seksin turmiollisuudesta ja sen tukahduttamisen autuudesta.

Vittu. Vittu vittu vittu. Tänään itkin kuin namua ilman jäänyt lapsi, pohjattoman pettyneenä, täysin itsekkästi: "Haluan jonkun toisen miehen, paremman miehen. Haluaaaan.... En halua tällaista elämää...."

Kertokaa mielipiteitänne. Rukoilkaa puolestamme, jos olette sitä lajia, joka rukoilee.

Acedia et tristia

Epätoivo on nyt muutaman päivän ollut sitä luokkaa, että jo pelkkä fyysinen paha olo vaatii kemioita korjaukseen. Rintaa painaa ja puristaa, hengitys ei meinaa kulkea. Eilen itku tuli vasta viinipullon jälkimmäisellä puoliskolla ja helpotti vähän. Auttoi siinä elokuvakin, aihepiiriltään osuva. Kirjoitin yöllä pitkän kirjeen Petelle ja jätin sen avatun päiväkirjani kanssa hänelle. Pyysin häntä lukemaan merkintöjäni vuoden takaa tähän päivään. Kysymykset ovat jo silloin olleet samoja, ovat yhä, ja yhä ilman vastausta. Jos vain tietäisin, mitä kysyn väärin. Tai miten lopettaa kysyminen. Kaikki on jo sanottu moneen kertaan, mutta se ei riitä.

En saanut mitään kommenttia kirjeeseeni tai siihen, oliko hän lukenut sen.

Pete on tänään ollut Maijan kanssa koko päivän. Olen saanut nukkua ja olla yksin. Siitä olen huojentunut. Tein pitkästä aikaa kuvan. Siitä tuli suuri ja voimakas. Osaan vielä piirtää, sen huomaaminen vei hetkeksi ahdistuksen sivummalle.

On vaikeaa olla Maijan kanssa. Hän on iloinen ja aktiivinen ja vaatisi minuakin olemaan. Tuntuu kuin mieleni olisi kahtia: toinen puoli yrittää reagoida Maijan tarpeisiin ja syyllistyy epäonnistumisesta, toinen miettii kuumeisesti suhdetta Peteen ja on niin rikki, että toisen puolen toimintakyky lähenee nollaa. Alan olla huolissani Maijasta. Onneksi Pete hoitaa häntä. Maijan kanssa kahdestaan on usein helpompaa kuin koko perheenä: on vaikeaa vuoronperään näyttää hellyyttä Maijalle ja olla näyttämättä sitä toisilleen.

Anonyymin kysymykseen kosketuksesta: en tiedä, onko Pete vain oppinut olemaan niin totaalisen yksin, että hän on kuolettanut kosketuksen kaipuunsa. Ennen hän rakasti koskettaa minua, siksi luulen, että kyse on jostain muusta. Minä olen jatkuvasti lähes pahoinvoiva tällaisina kausina, kun hän ei kosketa minua päiväkausiin ollenkaan. Voisin kai kerjätä, ehkä hän koskettaisi, mutta jäisin sisältä vielä tyhjemmäksi, sillä kosketuksen viesti puuttuisi, se viesti, että haluan antaa sinulle lahjan, lohduttaa sinua omalla ruumiillani, ihan itse haluan antaa sinulle tämän kosketuksen, jotta sinulla olisi parempi olla. Olen miettinyt, onko kyse ylpeydestäni, kun en nöyrry kerjäämään. En usko. Luulen, että kyse on erottelukyvystäni: kerjätty kosketus on vain kuori. Silloin toinen antaa vain palasen kuortaan, ei itseään, sisintään.

Huomaan, etten oikein usko Jumalaan. (Helvetin huono mäihä ammatinvalinnan kannalta.) En koe rakkautta, huolenpitoa, merkitystä, valoa. Edes etäisesti, sen poissaolona, sen ikävöimistä. Siihen olen kyllä tottunut. Olen kadoksissa itseltäni, kadoksissa Jumalalta. Kadonnut. Kadotettu. Kysymys synnistä ja syyllisyydestä ei puhu minulle siitä, tai siitä puhuminen ei koske kokemustani. Siksi myöskään julistus armosta, syyllisyyden keventäjänä, syntisen pelastajana, ei osu kohteeseensa. Tämä pimeys ei ole pelkkää syyllisyyttä omista teoista tai tekemättä jättämisistä. Se on pohjatonta, jatkuvaa häpeää omasta riittämättömyydestä, kyvyttömyydestä, olemassaolosta. Sen vaihtoehdon ajatteleminen, ettei olisikaan mitään universumin ytimestä säteilevää metafyysistä valoa, jossa "me elämme, liikumme ja olemme" ja joka nyt vain on minulta kätkössä, niin, sekään ei oikeastaan tunnu miltään. Tai se tuntuu tältä samalta epätoivolta ja kauhulta.

Filosofisena, rationaalisena valintana ateismi on yhtä kiinnostava kuin jumalausko samoin perustein. Ontto, hajuton, vastaukseton. Ateisti, jota universumin Jumalattomuus ei uhkaa, vaan joka kokee siitä huolimatta merkityksellisyyttä, näkee valon jatkumon, on mielestäni sisäistänyt uskon ytimen: heittäytymisen tuntemattoman varaan, elämän valitsemisen siitä huolimatta, ettei mitään takeita ole. Jeesusta lainatakseni: "Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta".

Sille, jonka Jumala kuolee, on kyse toisenlaisista asioista. Ähättelevä materialisti ei hänestä saa jälkiviisaudelleen vastakaikua tai uutta liittolaista. Jumalansa haudalla itkevää ei lohduta edes Esko Valtaojan lempeä agnostisismi, jonka elämän mielekkyys rakentuu uteliaisuudesta - utelias mieli taas edellyttää lähtökohdan, jonka mukaan tulossa on kiinnostavia asioita, kiehtovia ja kauniita, ihmeellisiä ja tosia. Noissakin on jo läsnä se Jumala, johon olen uskonut.

Ja uskonnon ammattilaisten uskonnollinen puhe, uskovien monisanaisuus. Miten ne uskaltavat? Miten ne uskaltavat päästellä suustaan armoa ja pelastusta, Jeesusta ja Jumalaa, loputtomia rukouksia, Jumalan tahtoa, ajatuksia ja sanomisia, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen? Kuin lukisivat mahtipontisia runoja, romanttista patriotismia, mieltäylentäviä sanoja yhteisöllisyydestä, rakkaudesta, totuudesta? Kai tälläkin on vielä jotain merkitystä: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä käytä väärin Herran, sinun Jumalasi nimeä." Eikö niitä pelota näiden sanojen edessä? Omat sanani vähenevät, kun ajattelen kaikkea sitä väärinkäyttöä, mitä olen nähnyt, kuullut ja tehnyt. Vähenevät olemattomiin, lakkaavat. En uskalla sanoa enää mitään.

"Päiväni haipuvat pois,
tyhjiin valuvat kaikki minun aikeeni,
kaikki sydämeni toiveet.
Te väitätte yötä päiväksi,
sanotte, että valo on lähellä,
vaikka on aivan pimeää.

Minullako toivoa?
Kotini on tuonela, pimeyteen minä sijaan vuoteeni.
Hautaani minä tervehdin: "Sinä olet isäni!"
Madoille sanon: "Äitini, sisareni!"
Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni?
Se vaipuu minun kanssani tuonelaan.
Yhdessä katoamme maan tomuun."
(Job 17:11-16)

Puhelinseksiä ja turhautumista

Yhtä ruikutusta tämä elämä. Huomenna alkaa menkat ja se siitä sitten taas. Meillä oli kolmen päivän parisuhdeaika, osa siitä tosin töissä, mutta silti - ei seksiä. Kävimme sentään elokuvissa ja katselimme sen jälkeen videoita kotona yhdessä. Oli yhteinen olo. Silti, kun viimeisenä iltana valvottuani (=odotettuani) tarpeekseni, sanoin Peten selälle, että menen nyt nukkumaan, hyvää yötä, oli vastauksena puolihuolimaton "Jaha".

Kenties hän hahmottaa maailmaa aivan eri mittareilla kuin minä. Kaksinoloaikoina lasken jäljelläolevia tunteja siihen, vieläkö olisi mahdollista sulaa rennoksi toisen syliin. Arvailen - en tiedä - että Pete laskeskelee samalla lailla, mutta kauhuissaan: Vielä 24 tuntia, vielä on aikaa, ei tarvitse vielä kohdata omaa häpeää, yrittää väkisin, aamulla yritän kyllä, lupaan lupaan, viimeistään illalla, jos vain Vea on lämmin ja iloinen ja tekee aloitteen....

Olin haaveillut tapaavani K:n tänään, mutta hänelle tuli este. Niinpä juopottelen. Olen ollut suhteellisen ylpeä oman juomiseni suhteellisestamisesta, mutta nyt se tuntuu turhalta, osalta tätä jatkuvasti rikkoutuvaa hämärää diiliämme siitä, miten elämme. Voi olla, että juomiseni on joskus turnoff Petelle, mutta useimmiten hylkääminen tapahtuu niin, että olen ihan selvinpäin, ja toisaalta taas toissakerta (syyskuun alussa) onnistui ainoastaan viinan voimalla, kun tuhannen kännissä ylitin oman häpeäni ja otin mieheni. (Hän piti siitä ja puhui vielä myöhemminkin.)

K oli kirjoittanut minusta Cityn Vikakertaan aivan suloisen kirjoituksen, josta punastuin sieluani myöten. En silti tiedä, mitä hän ajattelee nyt. On pitänyt välimatkaa. Paitsi että kuluneella viikolla...

Hm. Laittelimme toisillemme eroottisia tekstiviestejä. K tiesi, että olin itsekseni Maijan kanssa, joka nukkui vaunussa. Joskin julkisella paikalla. Puhelimeni soi. "Arvaa mitä mä teen", kuului hengästynyt ääni. Punastuin, arvasin. Olin hämmentynyt, koska olin ihmisten ilmoilla, mutta se oli ihanaa, kiihottavaa jännitystä. K oli autossaan sivutiellä, masturboimassa minun takiani, siksi koska olin hänestä niin ihana. En voinut aktiivisesti osallistua puhelinseksiin edes puheillani saati masturboimalla yhtä aikaa (mitä K ehdotti), mutta kuuntelin korvat hehkuen kuumia sanoja. "Mä ajattelen sun pehmeitä rintoja.... ahhh... Ja sitä että mä nuolen sun ihanaa pillua.... aaah, multa tulee kohta".... sitä oli uskomatonta kuunnella. Tällaista ei ole tapahtunut minulle aiooneihin. Olla tuollaisen suoran ja teeskentelemättömän, avoimen himon kohteena, silti kunnioitettu, ystävä, toveri, keskustelukumppani. En ole vieläkään toipunut.

Ja se suru, etten voi jakaa samanlaista spontaania halun ilmaisemista sen kanssa, jota rakastan.

Meillä on nyt mökötetty pari päivää. Eilen aikaa Maijan hoidosta paluuseen oli kolme tuntia, kun päätin, etten jää odottelemaan viime tingan aloitetta, koska sitä ei ole tullut ennenkään. Yritin hellästi herättää Peteä, joka reagoi laimeasti vaikka oli itse pyytänyt herätystä (edistystä?) ja makoili tämän jälkeen vielä tunnin. Sanoin rauhallisesti (mutta eiköhän hän kuullut kiukun ääneni läpi), että lähden ulos pian riippumatta siitä, onko hän lähdössä vai ei, en jää enää odottamaan. Illalla oli ollut puhetta, että puuhailtaisiin yhdessä ulkoilua ja sellaista (jos ei kerran seksiä ollut järkevää odottaa enää niin paineen alla kuin Maijan viimeisenä hoitopäivänä). Pete jäi nukuumaan, minä livahdin kävelemään pakkaseen. Kyyneleet jäätyivät poskilleni, kun surin elämääni, elämäämme. Kävin kaupassa ja palattuani Pete oli siivonnut keittiön ja kokannut, aloitti keskustelun lempeästi: "Ootsä kiukkunen?" Lepyin hieman ja mutisin myöntävästi. "Hyvä homma Välillä pitää olla kiukkunen niin asiat etenee!" Olin aika iloinen asenteesta, mutta ei siitä mitään seurannut. Nyt Pete on työmatkalla, ja hiljaisuutta on jatkunut pari päivää.

Vihaan mököttämistä. Kuitenkin sellaisissa epätoivon tiloissa, joissa nyt taas mennään, se tuntuu oikeasti yhdeltä mahdolliselta keinolta, kun kaikki keinot ovat lopussa. Haluaisin jaksaa olla urhea, itseriittoinen, itsenäinen. Mököttää rauhassa, viileänä ja oman elämäni hoitavana, tasapainoisena. Hieman koominen ajatus, mutta yritän silti. Haluaisin jaksaa odottaa kysymystä "Kauanko aiot vielä jatkaa tätä?" jotta saisin sanoa vastauksen, jota olen hautonut jo viikkotolkulla.

"Siihen saakka, kunnes teet kanssani sopimuksen. Sinä joko a) suostut ottamaan lääkkeitä ja yrittämään rakastelua kanssani vähintään kolme kertaa ja/tai b) lupaat varata lääkäriajan, pidät lupauksesi, ja puhut siellä suoraan 1. haluttomuudestasi, 2. erektio-ongelmastasi ja 3. siitä, ettet laukea muuten kuin yksin - ja että haluat asiassa apua ja hoitoa ihan jo siksi, että emme voi saada lisää lapsia, ellei tilanne parane." Pitäisiköhän kirjoittaa paperi jo etukäteen ja vaatia allekirjoitusta.

Olen siis siirtynyt uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan pahan akselille. Lahjoin Peteä ehdottamalla yhteä iltana, että jokaisesta kerrasta, jonka se ottaa erektiolääkkeen ja kokeilee intiimiä läheisyyttä kanssani, lopetan tupakoinnin kahdeksi viikoksi. Sopimukseen ei sisälly vaatimusta seksin onnistumisesta tai edes seksistä, vain rauhallisesta ja rennosta läheisyydestä. Pete kuittasi ehdotukseniu leikinlaskulla, vaikka inhoaa tupakointiani ja tietää, että voin sen halutessani lopettaa milloin vain.

Pete rakastaa minua. En epäile sitä. Hänen kykynsä ottaa vastaan rakkautta tai pitää itseään riittävän merkittävänä olentona, jotta toiselle olisi hänen rakkaudellaan väliä, on häiriintynyt. Uskon myös, että hänellä on jotain kosketushäiriöitä. Hän kaipaa hyvin vähän läheisyyttä ja hellyyttä. Tämä tosin on muuttunut alkuajoista. Toivon, että hänellä on jokin sairaus tms., joka selittäisi, miksi hän on sellainen kuin on. Mutta vituttaa äärettömästi, että tässä mennään pitkälti toista vuotta ilman, että hän olisi tehnyt elettäkään asian selvittämiseksi.

Olin jo saamassa siististi kiinni selvemmästä olemisesta ja olin ylpeä ja iloinen, mutta tänään ja eilen juon ihan vittuillakseni. Ei oikeastaan edes huvittanut, haluan vain ärsyttää Peteä. Toivon, että hän sanoo minulle jotain päihdeprojektistani ja siitä, mitä olen hänelle siitä puhunut. Silloin saan sanoa takaisin, ettei hänkään ole pitänyt mitään lupauksiaan, joten se lienee ihan sama, miten minä elän omaa elämääni. Viime keväänä hän lupasi mennä testosteronikokeisiin, olin jo varannut ajan labraan, mutta hän ei koskaan mennyt. Syksyllä hän puhui lääkäristä ja varasi jotain aikoja, ja olin mielettömän täynnä toivoa. Ajan kanssa on käynyt ilmi, että hän käy vain juttelemassa sairaanhoitajan kanssa ylipainosta ja verenpaineesta ja yrittää hitaasti laihduttaa. Mitään lääkäriä ei ole eikä tule, eikä hän ole sairaanhoitajallekaan puhunut seksistämme mitään. Minua ei nyt oikein vakuuta tuo hänen yrityksensä sen eteen, että seksielämämme korjaantuisi.

Saisko vähän huomioo pliiz!?

Käykää nyt hyvät ihmiset lukemassa blogiani! Menee ihan hukkaan koko ekshibitionismi! Sama ois kirjoittaa päiväkirjaa!

Eikö tässä ole kaikki kivat herkut: seksiä, päihteitä, elämää ja kuolemaa, uskontoa, suoruutta ja vielä hyvää suomeakin.

Turhaudun, kun mua ei lueta! Missä kaikki entiset lukijani/tukijani ovat? Tarvitsen sitä, että olen teille olemassa - että ymmärrätte minua, kuulette, vastaatte, autatte.