Puhelinseksiä ja turhautumista

Yhtä ruikutusta tämä elämä. Huomenna alkaa menkat ja se siitä sitten taas. Meillä oli kolmen päivän parisuhdeaika, osa siitä tosin töissä, mutta silti - ei seksiä. Kävimme sentään elokuvissa ja katselimme sen jälkeen videoita kotona yhdessä. Oli yhteinen olo. Silti, kun viimeisenä iltana valvottuani (=odotettuani) tarpeekseni, sanoin Peten selälle, että menen nyt nukkumaan, hyvää yötä, oli vastauksena puolihuolimaton "Jaha".

Kenties hän hahmottaa maailmaa aivan eri mittareilla kuin minä. Kaksinoloaikoina lasken jäljelläolevia tunteja siihen, vieläkö olisi mahdollista sulaa rennoksi toisen syliin. Arvailen - en tiedä - että Pete laskeskelee samalla lailla, mutta kauhuissaan: Vielä 24 tuntia, vielä on aikaa, ei tarvitse vielä kohdata omaa häpeää, yrittää väkisin, aamulla yritän kyllä, lupaan lupaan, viimeistään illalla, jos vain Vea on lämmin ja iloinen ja tekee aloitteen....

Olin haaveillut tapaavani K:n tänään, mutta hänelle tuli este. Niinpä juopottelen. Olen ollut suhteellisen ylpeä oman juomiseni suhteellisestamisesta, mutta nyt se tuntuu turhalta, osalta tätä jatkuvasti rikkoutuvaa hämärää diiliämme siitä, miten elämme. Voi olla, että juomiseni on joskus turnoff Petelle, mutta useimmiten hylkääminen tapahtuu niin, että olen ihan selvinpäin, ja toisaalta taas toissakerta (syyskuun alussa) onnistui ainoastaan viinan voimalla, kun tuhannen kännissä ylitin oman häpeäni ja otin mieheni. (Hän piti siitä ja puhui vielä myöhemminkin.)

K oli kirjoittanut minusta Cityn Vikakertaan aivan suloisen kirjoituksen, josta punastuin sieluani myöten. En silti tiedä, mitä hän ajattelee nyt. On pitänyt välimatkaa. Paitsi että kuluneella viikolla...

Hm. Laittelimme toisillemme eroottisia tekstiviestejä. K tiesi, että olin itsekseni Maijan kanssa, joka nukkui vaunussa. Joskin julkisella paikalla. Puhelimeni soi. "Arvaa mitä mä teen", kuului hengästynyt ääni. Punastuin, arvasin. Olin hämmentynyt, koska olin ihmisten ilmoilla, mutta se oli ihanaa, kiihottavaa jännitystä. K oli autossaan sivutiellä, masturboimassa minun takiani, siksi koska olin hänestä niin ihana. En voinut aktiivisesti osallistua puhelinseksiin edes puheillani saati masturboimalla yhtä aikaa (mitä K ehdotti), mutta kuuntelin korvat hehkuen kuumia sanoja. "Mä ajattelen sun pehmeitä rintoja.... ahhh... Ja sitä että mä nuolen sun ihanaa pillua.... aaah, multa tulee kohta".... sitä oli uskomatonta kuunnella. Tällaista ei ole tapahtunut minulle aiooneihin. Olla tuollaisen suoran ja teeskentelemättömän, avoimen himon kohteena, silti kunnioitettu, ystävä, toveri, keskustelukumppani. En ole vieläkään toipunut.

Ja se suru, etten voi jakaa samanlaista spontaania halun ilmaisemista sen kanssa, jota rakastan.

Meillä on nyt mökötetty pari päivää. Eilen aikaa Maijan hoidosta paluuseen oli kolme tuntia, kun päätin, etten jää odottelemaan viime tingan aloitetta, koska sitä ei ole tullut ennenkään. Yritin hellästi herättää Peteä, joka reagoi laimeasti vaikka oli itse pyytänyt herätystä (edistystä?) ja makoili tämän jälkeen vielä tunnin. Sanoin rauhallisesti (mutta eiköhän hän kuullut kiukun ääneni läpi), että lähden ulos pian riippumatta siitä, onko hän lähdössä vai ei, en jää enää odottamaan. Illalla oli ollut puhetta, että puuhailtaisiin yhdessä ulkoilua ja sellaista (jos ei kerran seksiä ollut järkevää odottaa enää niin paineen alla kuin Maijan viimeisenä hoitopäivänä). Pete jäi nukuumaan, minä livahdin kävelemään pakkaseen. Kyyneleet jäätyivät poskilleni, kun surin elämääni, elämäämme. Kävin kaupassa ja palattuani Pete oli siivonnut keittiön ja kokannut, aloitti keskustelun lempeästi: "Ootsä kiukkunen?" Lepyin hieman ja mutisin myöntävästi. "Hyvä homma Välillä pitää olla kiukkunen niin asiat etenee!" Olin aika iloinen asenteesta, mutta ei siitä mitään seurannut. Nyt Pete on työmatkalla, ja hiljaisuutta on jatkunut pari päivää.

Vihaan mököttämistä. Kuitenkin sellaisissa epätoivon tiloissa, joissa nyt taas mennään, se tuntuu oikeasti yhdeltä mahdolliselta keinolta, kun kaikki keinot ovat lopussa. Haluaisin jaksaa olla urhea, itseriittoinen, itsenäinen. Mököttää rauhassa, viileänä ja oman elämäni hoitavana, tasapainoisena. Hieman koominen ajatus, mutta yritän silti. Haluaisin jaksaa odottaa kysymystä "Kauanko aiot vielä jatkaa tätä?" jotta saisin sanoa vastauksen, jota olen hautonut jo viikkotolkulla.

"Siihen saakka, kunnes teet kanssani sopimuksen. Sinä joko a) suostut ottamaan lääkkeitä ja yrittämään rakastelua kanssani vähintään kolme kertaa ja/tai b) lupaat varata lääkäriajan, pidät lupauksesi, ja puhut siellä suoraan 1. haluttomuudestasi, 2. erektio-ongelmastasi ja 3. siitä, ettet laukea muuten kuin yksin - ja että haluat asiassa apua ja hoitoa ihan jo siksi, että emme voi saada lisää lapsia, ellei tilanne parane." Pitäisiköhän kirjoittaa paperi jo etukäteen ja vaatia allekirjoitusta.

Olen siis siirtynyt uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan pahan akselille. Lahjoin Peteä ehdottamalla yhteä iltana, että jokaisesta kerrasta, jonka se ottaa erektiolääkkeen ja kokeilee intiimiä läheisyyttä kanssani, lopetan tupakoinnin kahdeksi viikoksi. Sopimukseen ei sisälly vaatimusta seksin onnistumisesta tai edes seksistä, vain rauhallisesta ja rennosta läheisyydestä. Pete kuittasi ehdotukseniu leikinlaskulla, vaikka inhoaa tupakointiani ja tietää, että voin sen halutessani lopettaa milloin vain.

Pete rakastaa minua. En epäile sitä. Hänen kykynsä ottaa vastaan rakkautta tai pitää itseään riittävän merkittävänä olentona, jotta toiselle olisi hänen rakkaudellaan väliä, on häiriintynyt. Uskon myös, että hänellä on jotain kosketushäiriöitä. Hän kaipaa hyvin vähän läheisyyttä ja hellyyttä. Tämä tosin on muuttunut alkuajoista. Toivon, että hänellä on jokin sairaus tms., joka selittäisi, miksi hän on sellainen kuin on. Mutta vituttaa äärettömästi, että tässä mennään pitkälti toista vuotta ilman, että hän olisi tehnyt elettäkään asian selvittämiseksi.

Olin jo saamassa siististi kiinni selvemmästä olemisesta ja olin ylpeä ja iloinen, mutta tänään ja eilen juon ihan vittuillakseni. Ei oikeastaan edes huvittanut, haluan vain ärsyttää Peteä. Toivon, että hän sanoo minulle jotain päihdeprojektistani ja siitä, mitä olen hänelle siitä puhunut. Silloin saan sanoa takaisin, ettei hänkään ole pitänyt mitään lupauksiaan, joten se lienee ihan sama, miten minä elän omaa elämääni. Viime keväänä hän lupasi mennä testosteronikokeisiin, olin jo varannut ajan labraan, mutta hän ei koskaan mennyt. Syksyllä hän puhui lääkäristä ja varasi jotain aikoja, ja olin mielettömän täynnä toivoa. Ajan kanssa on käynyt ilmi, että hän käy vain juttelemassa sairaanhoitajan kanssa ylipainosta ja verenpaineesta ja yrittää hitaasti laihduttaa. Mitään lääkäriä ei ole eikä tule, eikä hän ole sairaanhoitajallekaan puhunut seksistämme mitään. Minua ei nyt oikein vakuuta tuo hänen yrityksensä sen eteen, että seksielämämme korjaantuisi.