Kivun muoto

Itkettää, vituttaa, on ihan saatanan toivoton olo. Haluan pois. Pois elämästäni, pois kaikesta. Pois tästä paskasta tilanteesta.

Unissani minä ja Pete rakastamme toisiamme, näytämme sen, unet ovat täynnä tunteita, jännittäviä, hallitsemattomia, suuria tunteista, ja himoa, ja kaipausta, täyttymystä, hurjaa jotakin, totta. En tahtoisi herätä tähän todellisuuteen.

Yhteisenä viikonloppunamme Pete nukkui ekana päivänä neljään ja toisena kahteen. Kävimme illalla syömässä, sitten elokuvaa kotisohvalla, ihan mukavaa, muttei se johtanut mihinkään. Ei vaikka puhuin aiheesta. Kun tajusin, että voin valvottaa itseäni kipuun asti mutta seksiä ei tapahdu, menin nukkumaan. Aamulla alkoivat kuukautiset. Iltapäivällä Maija tuli kotiin ja minä aloitin itkemisen. Kohta Pete lähtee töihin ja kaikki mahdollisuudet mihinkään ovat ohi, palaamme takaisin siihen, mitä on ollut, tai pahempaan. Peteä ärsyttää toivoton itkuni.

Ketä syyttää? Syyllisten etsiminen on niin turhaa. Jos syytän itseäni, haluan viillellä itseäni, rangaista siitä, että olen niin luotaantyöntävä, tai etten löydä oikeaa tapaa korjata elämäämme tai hyväksyä osaani. Jos syytän Peteä, niin, kyllä minä syytän... Hän ei yritä tehdä tilanteellemme mitään. Itku ja epätoivo ovat luonnollinen tapa reagoida siihen. Jos olisin tässä tilanteessa ulkopuolinen, lohduttaisin minua ja sanoisin juuri noin. On luonnollista ja luvallista itkeä sitä, ettei saa rakastella rakastettunsa kanssa. Että tulee torjutuksi jatkuvasti. Että toinen ei hae apua.

En voi tehdä mitään. Saatanan saatanan saatana.

Entiset jäljet ihollani ovat jo arpeutuneet. On siis mennyt viikkoja siitä, kun viimeksi muistutin itseäni realiteeteista: siitä, että olen paha ja ruma ja väärä ja kuvottava ja sairas, koska haluan seksiä niin että se suistaa minut pois tasapainosta, vaikka tiedän, etten ansaitse seksiä, en ansaitse rakkautta, minun ei kuulu haluta. On aika muistuttaa, muistaa, oppia. Aika piirtää kivulle jälleen muoto. Kilvoitella sietämään, venymään, jaksamaan.

Seksiä!

Melko pian tuon ihastuttavan totuudellisen kirjeen jälkeen tapahtui näin.

Olin ollut viettämässä iltaa - Maija jälleen hoidossa (kaikki tapahtuu aina silloin ja vain silloin, kun Maija on hoidossa. Mutta eihän hoitoon vieminen pitkän päälle voi olla mikään ratkaisu parisuhteen ongelmiimme!) - kaupungilla pikkujouluhumussa. Tulin kotiin nukkumaan huumaantuneen onnellisena nauttimastani huomiosta ja etanolista. Pete oli töissä, pitkän yöputken viimeinen keikka. Aamuyöstä hän tuli kotiin, ryömi viereeni ja alkoi hyväillä ja kuiskailla. Hän sanoi ajatelleensa minua koko kotimatkan, ja sitä, että saamme olla rauhassa - puhui kauniita, melkein yhtä kauniita kuin silloin alussa. Ihan samaahan ei voi odottaakaan, kun taidot ovat niin ruosteessa ja mies niin lukossa. Lykkäsin viime hetkeen sen kertomista, että minulla oli kuukautiset, koska en halunnut hänen lopettavan. Pete halusi minua siitä huolimatta. Onneksi oli pimeää ja minä humalassa, muuten olisi yhteistä jännittämistä ollut liikaa. Olimme ihanan lähellä toisiamme, puhuimme ja suutelimme paljon. Rakastelimme aivan kunniallisen kauan, ennen kuin Peten erektio loppui. Hän oli silminnähden pettynyt, minä taas en ollut, koska en ollut muuta odottanutkaan. Lohdutin ja hyväilin, juttelimme vielä ja Petekin rentoutui taas ja antoi minulle orgasmin. Jouduin sitä tosin pyytämään, mutta mitäpä en joutuisi. Ei se silloin tunnut niin pahalta, kun saa sen, mitä pyytää. Rakastelimme auringonnousuun asti, haukkasimme yhdessä aamupalaa - harvinaisen ruhtinaallista sein - ja painuimme takaisin petiin nukkumaan.

Olin täynnä toivoa, ja uskon, että Petekin oli. Alussa puhuimme niin perheneuvonnassa kuin keskenämmekin, että tämä oli vasta alku, nyt tätä pientä tainta täytyy vaalia rakkaudella,muuten se kuolee. Puhuin sen puolesta, että meillä täytyy olla joka päivä tai ainakin joka toinen päivä tantrahenkisiä hetkiä, jolloin kohtaamme toisemme oikeasti, olemme lähellä rauhassa, hiljaa, kosketamme toisiamme. Pete kannatti ideaa. Sitten se on vain hiipunut ja lopulta jäänyt. Olen monta kertaa ehdottanut yhteistä hetkeä sohvalla (ja luvannut, ettei sen tarvitsisi johtaa seksiin tai edes sisältää alasti olemista) Maijan nukkumaanmenon jälkeen ja tullut aina torjutuksi - joskus tosin niin, että ensin Pete on luvannut, mutta illan tullen sitten perunutkin sanansa. En tiedä, kumpi on pahempaa, se että antaa ymmärtää, vai suora torjunta. Ehkä se turhan toivon herättäminen.

Joka tapauksessa kerta oli syyskuun alun jälkeen ensimmäinen, ja herätti minussa niin paljon uskoa tulevaisuuteen, että lopetin viininlipittelyn iltaisin ja olen nyt ollut kolme viikkoa selvin päin. No en sentään, lääkkeitä napsin normaalisti, mutta ammattilainen, jonka kanssa juttelen, kehotti kärsivällisyyteen: kaikki aikanaan, pienin askelin.

Kuukautisteni pitäisi alkaa tänään tai huomenna. Neljä viikkoa on siis mennyt. Maija on menossa yökylään. Petellä on vapaa vikonloppu. Ainekset suorituspaineisiin, uhkaavaan epätoivoon ja kunnon riitaan ovat kaikki kasassa. Osa minusta haluaisi livistää yksin kaupungille juopottelemaan huomisillaksi, ettei tarvitsisi taas kohdata torjutuksi tulemisen kokemista. Pakeneminen jo ennen tilanteen syntymistä estäisi toiveikkaan odotuksen, että entäpä jos tällä kertaa onnistuisimmekin pääsemään toistemme lähelle.

Rakkaudesta ja uskollisuudesta

Olen viime aikoina märehtinyt avioliittoon vihkimisen kaavaa, erityisesti vihittäviltä kysyttäviä asioita, joihin heidän tulee ilmoittaa tahtomisensa.

Kirkollisten toimitusten kirjassa se parempi muotoilu kysymyksestä kuuluu seuraavasti:

Pappi kysyy morsiamelta:
Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, Vea, tahdotko ottaa Peten aviomieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?
Vastaus:
Tahdon.

Ajattelen, että sitoutuneessa rakkaussuhteessa, jonka juridinen instituutio on avioliitto, tahto osoittaa rakkautta ja uskollisuutta on se asia, jonka vuoksi suhde on olemassa. Ajoittain pitäisi onnistua paitsi tuossa tahtomisessa, myös osoittamisessa. Muuten suhde ainakin minulle lakkaa olemasta parisuhde, rakkaussuhde. Se muuttuu joksikin muuksi. Avioliitto voi toki jatkua, jos niin halutaan, ja monet tuntuvat haluavan.

Usein korostetaan sitä, miten tärkeää luottamuksen kannalta on, ettei puoliso rakastele kenenkään muun kanssa. Tätä pidetään uskollisuutena, ikään kuin se riittäisi. Tästä myös rankaistaan kovemmalla kädellä, julkkisten kohdalla myös raaemmalla mediapyörityksellä, kuin siitä, että laiminlyö rakkauden osoittamista puolisoaan kohtaan.

Minä olen joutunut sukeltamaan niin syvälle, etten ole enää mustasukkainen sanan tavallisimmin ymmärretyssä merkityksessä. Jos minun pitäisi valita, onnistuisiko puolisoni osoittamaan minulle tahtomaansa a) rakkautta vai b) uskollisuutta, valitsisin hetkeäkään epäröimättä vaihtoehdon a). Jos hänellä olisi minulle paljon rakkautta ja hän osoittaisi sitä monin tavoin, hän saisi osoittaa sitä muillekin. Tuolloin uskollisuuden osoitukseksi riittäisi, että hän olisi lojaali perhettämme kohtaan ja rehellinen minulle ja kohtelisi toista naistaan myös kunnioittavasti.

Meidän perheessämme nämä roolit ovat jakautuneet pitkän prosessin aikana. Pete osoittaa minulle uskollisuutta, koska ajatus vieraan naisen kanssa rakastelusta halvaannuttaa häntä vielä enemmän kuin minun kanssani. Se, ettei hän pysty osoittamaan rakkauttaan minulle sillä luonnollisimmalla, mutta kenties vaikeimmalla tavalla, saa hänet niin lukkoon, että muukin rakkauden osoittaminen hiipuu. Arki muuttuu tiuskimiseksi, kun lasken päiviä, viikkoja ja kuukausia viime kerrasta, ja uskon Petenkin laskevan. Pete on minua kohtaan useimmiten lojaali ja rehellinen, mutta ellei hän ajan kanssa ala avautua enempää, ellei hän päästä lähemmäs, on se minulle osoitus uskollisuuden puutteesta. Ja rakkauden. Tai kyvyttömyydestä osoittaa niitä.

Minä osoitan rakkautta. Pete on antanut minulle kiitosta siitä, että olen lempeä ja kärsivällinen. Uskollisuutta en ole jaksanut osoittaa, koska elämä ilman rakkautta oman rakastetun rinnalla on ollut niin tukahduttavaa, että olen ollut kuin nurkkaan ajettu metsähiiri, kauhuissaan väärässä paikassa, liian suurten ja uhkaavien asioiden ympäröimä, mielessä vain kaksi kysymystä: "Miten ihmeessä jouduin tähän? Kuinka pääsen tästä pois?"

K on antanut minulle iloa ja toivoa, tunteen siitä, että olen elossa taas, että voin vaikuttaa omaan elämääni. Hän on saanut minut tuntemaan, että olen haluttava ja kaunis nainen ja samalla ihan normaali, fiksu ja kunnioitettava ihminen. (Epäilemättä olisin aika äkkiä löytänyt jonkun pinnallisen mulkun, joka olisi halunnut vain panna minua tai jopa antaa minullekin, mutta seksi on liian tärkeä asia jaettavaksi ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä. En halua enää koskaan sänkyyn kenenkään kanssa, jolle en ole kokonainen ihminen.) K:n ansioista olen saanut sellaista itseluottamusta, että kotona eivät seinät kaadu päälle ihan niin nopeasti ja raskaasti kuin ennen. Pete on lopultakin, ainakin kertaluontoisesti, tajunnut voivansa menettää minut, ellei elämämme muutu. Sen kirjeen jälkeiset viikot ovat olleet hyviä - sanoisin, että hyvä alku kohti oikeasti hyvää suhdetta.

Toistaiseksi - ja tämä on nähtävä siinä kontekstissa, että olen hyvin kauan ollut todella epätoivoinen ja kokeillut kaikkea, mitä suinkin olen keksinyt - se, että minä järjestin itselleni rakastajan, on ollut vain siunaukseksi parisuhteellemme. Se on puhkaissut tulehtuneen tilanteen, ajanut meidät puhumaan toisillemme, saanut Peten tekemään aloitteen seksiin (yhden kerran, mutta se on enemmän kuin ei mitään!). Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen olen jaksanut uskoa suhteemme tulevaisuuteen; siihen, että olemme yhdessä ensi vuonna, viiden vuoden päästä, että saamme lisää lapsia, että pääsemme eteenpäin, haluamme olla yhdessä kauan, eikä vain toistaiseksi.

Pete voisi minusta lähettää ruusuja kiitokseksi K:lle. Tai ostaa niitä minulle!

Rakastajaprojekti

Niin, se ilmoitus tuotti sitten tulosta.

Perheneuvonnassa oli jo pitkään ollut aika takkuista, vaikka olo helpottuikin joka käynnin jälkeen vähäksi aikaa. Myöhemmin kävi ilmi, että Pete oli jo jonkin aikaa tiennyt deitti-ilmoituksestani ja seuraillut tilannettani.

Kirjoittelin muutaman ehdokkaan kanssa ja tapasinkin pari, mutta sitten löytyi sopivan tuntuinen ihminen, K. Perheellinen, suunnilleen ikäiseni mies, joka sinnittelee pitkässä, riitelyntäyteisessä liitossaan lasten takia ja miettii jatkuvasti kotoaan muuttamista. K on olemukseltaan tarmokas, tehokas ja valoisa, silti rauhallinen. Aika erilainen minuun verrattuna: itse stressaan helposti, en saa valmiiksi, en jaksa, en tee. Hän nauraa ja puhuu paljon. Joskus liikaakin itsestään. Saan kyllä suunvuoron ja hän kuuntelee. Mutta herkkänä ihmisenä toivoisin häneltä joskus enemmän aktiivista halua saada kuulla juuri minun ajatuksiani. Vai onko se vain itsekeskeisyyttäni - no tietenkin se sitäkin on, minulla on niin vähän aikuiskontakteja ja omaa aikaa, että hyvän kuuntelijan löydettyäni vuodatan tunteitani ja ajatuksiani kuin Pankakoski. K:lla on hyvä itseluottamus, parempi kuin minulla. Minulla taas ehkä syvempi itsetuntemus. Hän on mukavan näköinen ja tyylikäs, kantaa vartalonsa kauniisti, liikkuu sulavasti. Hän haluaa minua ja minä häntä. Kunnioitamme toistemme perheitä, ne ovat kummallekin ykkösasia. Emme puhu pahaa toistemme puolisoista. Paljon juttelemme myös lapsista. En usko, että haluaisin parisuhdetta hänen kanssaan, vaikka olisin vapaa, niin erilainen hän on. Näin ollen en ole huomannut itsessäni mitään ihastumisen merkkejä alun hullaantumisen mentyä ohi.

K ja minä olimme tapailleet viikon ajan, kun tilanne kotona alkoi mennä mahdottomaksi. Pete ei puhunut minulle, ei koskenut minuun, ei tehnyt mitään yhdessä, oli täysin lukossa. Itkin melkein koko ajan, kun olin kotona. Viikonloppuna tilanne kärjistyi. Maija oli hoidossa, minä join itseäni määrätietoiseen humalaan ystävien seurassa baarissa. Loppuillasta kotona jatkoin vielä sekoiluani, kunnes sammuin. Aamulla löysin Peten kirjoittaman kirjeen, oikean, pitkän kirjeen, ja heti sen nähtyäni minussa syttyi riemu. Aivan aiheellinen, kuten sitten kävi ilmi. Pete oli kirjeessä miettinyt paljon, purki vihaansa ja mustasukkaisuuttaan pettämisprojektistani, kertoi lopultakin, että oli tiennyt jo jonkin aikaa ja osannut lukea merkkejä. Hän eritteli tilannettamme yllättävän taitavasti, ja vaikka kiukkua ja kiivautta riitti, oli perussävy rakentava. Pete sanoi suoraan, ettei hänkään ole tyytyväinen nykytilanteeseemme, vaan että se ahdistaa häntä päivittäin. Hän sanoi rakastavansa minua, haluavansa elää kanssani. Olin niin onnellinen ja huojentunut. Menin kirjeen kanssa takaisin sänkyyn kasvot hehkuen. Puhuimme monta tuntia, itkimme sylikkäin. Katselimme silmiin ja suutelimme. Pete sanoi minulle rakkauden sanoja, spontaaneja ja itsensä kuuloisia.

Käsittelimme rakastajajuttuani vain hyvin ylimalkaisesti. Ymmärsin niin, että Pete odottaa minun olevan jatkossa hänelle uskollinen. Tähän mennessä tapahtuneesta hän ei halunnut tietää enempää. Siinä oli viisautta, sillä onhan jo järjestelmällinen pyrkimys rakastajan hankkimiseksi pettämistä, ja itse akti vain pieni osa sitä kokonaistilannetta, että on kauan ollut valmis hankkiutumaan vieraaseen sänkyyn.

K on kuitenkin hyvä mies ja hänen seuransa on minulle tärkeää. Sanoin Petelle pian yllä kerrotun jälkeen, että haluaisin pitää K:n elämässäni ja aion pitää häneen yhteyttä ainakin tekstiviesteillä. En muista, mitä hän vastasi. Kai se oli selvää, ettei hän voi estää minua tapaamasta ihmistä, jonka seura on minulle tärkeää. Olen tehnyt sen nyt huomaavaisesti. Juuri meni melkein kaksi viikkoa, ettemme puhuneet edes puhelimessa, kun kotiasiat menivät kummallakin edelle ja aikataulut ristiin. Sitten K ja minä kävimme kahvilla, oli huojentavaa purkaa sydäntään ja kuulla toisen viisaat ja ymmärtävät kommentit.

Rakkausviikonloppu

On tapahtunut paljon, ja hyvin vähän. Kerron aikajärjestyksessä tärkeimpiä.

Alkusyksystä laitoin nettiin seuranhakuilmoituksen, jossa selitin elämäntilannettani ja etsin rakastajaa. Selitin aikeestani punkkupullon äärellä ystävälleni keittiössä, emmekä tietenkään olleet tarpeeksi hiljaa. Pete oli kuullut keskustelun ja löytänyt ilmoitukseni nopeasti. Hän ei kuitenkaan pitkään aikaan kertonut minulle tietävänsä.

Syksymmällä meillä oli kahdenkeskinen rakkausviikonloppu, joka meni lopulta känniseksi huutamiseksi kadulla (minä olin kännissä, molemmat huusivat). Olin odottanut viikonlopulta paljon (=edes yksi vaikka kesken jäävä pano plus yksi orgasmi minulle, siis läheisyyttä ja varovaista sillanrakentamista) ja Pete ottanut erektiolääkkeet mukaan - hän ei ollut vielä siihen mennessäkään kokeillut niitä. Sanon nyt "hän", koska minusta se ei todellakaan ole kiinni, etteikö yhteisiä mahdollisuuksia testata lääkkeen tehoa tai aloitteita ja ehdotuksia minun puoleltani olisi tullut. Koska lääkkeen vaikutusaika on toista vuorokautta, pyysin häntä ottamaan sellaisen jo viikonlopun alkaessa - silloin fysiikka olisi "itsestään" mukana tilanteessa, jos otollinen tunnelma syntyisi spontaanisti.

Pete lykkäsi ja lykkäsi lääkkeen ottamista, kunnes viimeisenä iltana sairastui. Ihan oikea flunssa ja kuumettakin, ei siinä mitään. Ei ole ensimmäinen kerta, kun sarja tekosyitä, välttelyä ja lykkäämistä saa jatkeekseen jonkin oikean, hyväksyttävän syyn. Sairastuuhan sitä ihminen aina silloin tällöin, tai on väsynyt, tai on perheriita, tai lapsen tilanne vaatii kaiken huomion. Kuukautiset jos mikä on hyvä syy, saa viikoksi luvallisen tauon suorituspaineista, vaikka naiselle seksi silloin sopisikin. Tai siis, naisellakin on siis jo luvattoman huono seksuaalinen itseluottamus, mistä seuraa, että kuukautisten aikana on vanhatestamentillisen saastainen fiilis. Sen poistamiseen ei oma tahdonvoima riitä. Siihen auttaisi vain himokas rakastaja, joka sanoisi, että olet vertavuotavanakin maailman kiihottavin ja haluttavin nainen, anna kun pidän sinua hyvänä, ja orgasmi sitä paitsi lievittää kuukautiskipujasi. Niin, kuukautisetkin minulla oli reissun aikana. Nukuin huonosti nuhaisen mieheni vieressä ja sotkin lakanani, mitä on tapahtunut hyvin harvoin sitten teinivuosien. Yhdistettynä kaikkeen muuhun epäonnistumiseen se tuntui pohjattoman nöyryttävältä. Pesin lakanaa käsin, itkin ja kiroilin, häpesin itseäni, iljettävyyttäni, vastenmielisyyttäni, rumuuttani.

Minulla on muuten tämän selibaatin seurauksena ollut aika paljon sellaisia tuntemuksia, että olen jotenkin likainen. Usein tuntuu, että haisen pahalta. Ylipaino ja raskausarvet saavat tolkuttomat mittasuhteet, vihaan ruumistani, jossa tunnen olevani vankina. Peilistä näen kuvottavan läskin, jota kukaan ei halua. Tukka on aina muka rasvainen, vaikka pesen sen joka päivä. Huonoina päivinä tuntuu, että tihkun jotain vastenmielistä eritettä, kuin antiferomonia, jotain äitihikeä, joka tekee naisesta pelkän äidin. Saatan joskus käydä kaksikin kertaa päivässä suihkussa ja ajelen karvojani paljon tehokkaammin kuin oikeasti jaksaisin tai haluaisin.

Sillä reissulla ei sitten ollut seksiä. Oli hidasta toipua niin raskaasta pahasta olosta. Maijan aurinkoisuus ja uudet touhut toivat onneksi parisuhteen tilalle muuta ajateltavaa. Hauras läheisyys ja keskinäinen leikinlasku palautui arkeemme. Myöhemmin Pete pyysi minua eräänä iltana koneelleen katsomaan. Hän näytti reissukuvia. "Kato, oltiin me onnellisiakin siellä. Kyllä siinä matkassa oli myös mukavia hetkiä ja paljon hyvää", hän lohdutti vetoavasti. Myönsin, sain lohtua. Hiukan.