Kivun muoto

Itkettää, vituttaa, on ihan saatanan toivoton olo. Haluan pois. Pois elämästäni, pois kaikesta. Pois tästä paskasta tilanteesta.

Unissani minä ja Pete rakastamme toisiamme, näytämme sen, unet ovat täynnä tunteita, jännittäviä, hallitsemattomia, suuria tunteista, ja himoa, ja kaipausta, täyttymystä, hurjaa jotakin, totta. En tahtoisi herätä tähän todellisuuteen.

Yhteisenä viikonloppunamme Pete nukkui ekana päivänä neljään ja toisena kahteen. Kävimme illalla syömässä, sitten elokuvaa kotisohvalla, ihan mukavaa, muttei se johtanut mihinkään. Ei vaikka puhuin aiheesta. Kun tajusin, että voin valvottaa itseäni kipuun asti mutta seksiä ei tapahdu, menin nukkumaan. Aamulla alkoivat kuukautiset. Iltapäivällä Maija tuli kotiin ja minä aloitin itkemisen. Kohta Pete lähtee töihin ja kaikki mahdollisuudet mihinkään ovat ohi, palaamme takaisin siihen, mitä on ollut, tai pahempaan. Peteä ärsyttää toivoton itkuni.

Ketä syyttää? Syyllisten etsiminen on niin turhaa. Jos syytän itseäni, haluan viillellä itseäni, rangaista siitä, että olen niin luotaantyöntävä, tai etten löydä oikeaa tapaa korjata elämäämme tai hyväksyä osaani. Jos syytän Peteä, niin, kyllä minä syytän... Hän ei yritä tehdä tilanteellemme mitään. Itku ja epätoivo ovat luonnollinen tapa reagoida siihen. Jos olisin tässä tilanteessa ulkopuolinen, lohduttaisin minua ja sanoisin juuri noin. On luonnollista ja luvallista itkeä sitä, ettei saa rakastella rakastettunsa kanssa. Että tulee torjutuksi jatkuvasti. Että toinen ei hae apua.

En voi tehdä mitään. Saatanan saatanan saatana.

Entiset jäljet ihollani ovat jo arpeutuneet. On siis mennyt viikkoja siitä, kun viimeksi muistutin itseäni realiteeteista: siitä, että olen paha ja ruma ja väärä ja kuvottava ja sairas, koska haluan seksiä niin että se suistaa minut pois tasapainosta, vaikka tiedän, etten ansaitse seksiä, en ansaitse rakkautta, minun ei kuulu haluta. On aika muistuttaa, muistaa, oppia. Aika piirtää kivulle jälleen muoto. Kilvoitella sietämään, venymään, jaksamaan.