Suljettu ovi

Epätoivo kasvaa päivä päivältä, kun seksiä ei ole. Silloin ei ole myöskään fyysistä eikä henkistä läheisyyttä. Hellä kosketus, hieronta ja suukot ovat päivittäisiä, ja siinä mielessä voi tietysti sanoa, että meillä menee paremmin kuin monilla muilla. No hei, meillä menee myös aika helvetin paljon huonommin kuin monilla muilla. Tuollainen koskettaminen ei kuitenkaan koskaan luo intiimiä, todellista läheisyyttä: se ikään kuin pysähtyy syvän läsnäolon portille ja tyytyy siihen, että portti on suljettu. Sen avaaminen näkyy olevan yhtä vaikeaa joka kerta, ja Pete lyö äkkiä oven kiinni, kun läheisyyden ja jakamisen hetki on ohi. Minulle ainoa tapa olla oikeasti puolisoita toisilleen olisi se, että tuo ovi olisi ainakin raollaan suurimman osan aikaa, ja että siitä olisi lupa kulkea. Tämä tällainen, että joka kerta joutuu koputtamaan, hakkaamaan tai etsimään avaimia, tämä ei vie eteenpäin, vaan aina ollaan samassa pisteessä. Ei päästä koskaan lähemmäs sitä, että Pete voisi nauttia seksistä, laueta kanssani, että voisimme saada lapsia, että minun turvallisuudentunteeni tämän suhteen jatkuvuuden edellytyksistä vahvistuisi.

Viime yönä en saanut unta. Pete oli luvannut toissa viikolla, että ensi viikolla jatkettaisiin iltaharjoituksia sohvalla siitä, mihin viimeksi jäätiin, olisiko siitä kolme neljä viikkoa nyt. Viikko meni, ja tämä. Ei mitään. Herään aamuihin Maijan kanssa yhtä yksin kuin ennenkin. Pete roikkuu koneellaan yöt, tämä on ihan samanlaista kuin edellisessä asunnossa. Tyhjä sängynpuolikas ahdistaa, huutaa minulle: et kelpaa, koneen seura on parempi kuin sinun, ole vain yksin lapsesi kanssa. En pysty nukahtamaan väsymyksestä huolimatta, kello tulee puoli yksi, puoli kaksi, vaellan vessassa ja vettä juomassa, Pete vilkaisee minua koneeltaan vilpittömän näköisenä, että mikä nyt on, ehkä se ei ihan oikeasti tiedä tai huomaa. Minä en jaksa selittää, koska kaikki on jo sanottu. Se kieltää minua menemästä tupakalle, ottaa sen taas henkilökohtaisena loukkauksena, se on se ainoa, mihin se reagoi. Tällä kertaa menin Maijan huoneen kovalle lattialle nukkumaan tavaroitten sekaan. Siellä oli hiljaista ja pimeää, siellä sain olla yksin eikä Maijan (joka nukkuu vielä makuuhuoneessa) läsnäolo muistuttanut minua siitä, että olen pelkkä äiti ja sidottu tähän tilanteeseen, koska niin sanottu puolisoni rakastaa lastani enkä voi erottaa heitä toisistaan. Pete kävi tiuskimassa minulle, kun huomasi etten ollut makuuhuoneessa: ”Mikä sulla nyt TAAS on?” ja kun ei saanut vastausta, häipyi nukkumaan. Minulla ei ole Peten mielestä oikeutta surra tätä tilannetta, sen se näyttää aina kun minulla on paha olo. Vihan ja kyllästymisen. Mutta ratkaisuja se ei ehdota. En pääse pois, olen ansassa, siltä tämä taas tuntuu. Mitään keinoja ei ole, kaikki on kokeiltu mitä yksin voi kokeilla, ja Pete ei tule vastaan.

Se ei sitten koskaan soittanut sille omalle seksuaaliterapeutilleen varatakseen uutta aikaa peruuntuneen tilalle. Koko kevään ja kesän se sitä lupasi ja päivitti muistutuksen omalle tarralapulleen to do -listalle. Muistutin sitä lähes päivittäin, lempeästi, tiukasti, hoputtaen, tarjouduin soittamaan sen puolesta, mutta se sanoi hoitavansa asian itse. Muut asiat se listaltaan hoiti, tätä ei koskaan, ja sitten se vain pudotti sen pois. Tulkitsen, että se luulee, että muutamat seksikerrat kuluneena kesänä ovat merkki siitä, että seksielämämme on alkanut ja tilanne on turvallinen, asia on hoidossa. Mitään hätää ei enää ole, Petellä ei ole mitään epänormaaliutta, sairaudesta puhumattakaan. Kun aiemmin otin asiaa vielä puheeksi, Peten mielestä meidän ainoa ongelmamme oli minun flirttailuni lääkkeiden kanssa, vaikken vielä olekaan alkanut juoda uudestaan. Niin kauan kuin minulla on päihdeongelma, Petellä ei ole mitään ongelmaa. Vaikka miten ottaisin vastuun omasta lääkkeidenkäytöstäni, hän ei suostu näkemään mitään yhteyttä sen ja sen epätoivon välillä, johon kotitilanne minut ajaa. Tai oman käytöksensä osuutta epätoivossani.

Haluaisin lopettaa tupakoinnin, se uuvuttaa ja tukehduttaa minua. Haisen koko ajan pahalta ja tunnen itseni likaiseksi. Mutta juuri tupakka antaa muodon sille kokemukselle, joka minulla on itsestäni, se on tuo sama. Haiseva, likainen, hengetön, sairas, täynnä mustaa ja tahmeaa myrkkyä, sellainen joka ei jaksa rakastaa itseään, jonka lähellä on inhottava olla, jota kukaan ei halua suudella eikä rakastella.

Luin juttua eturauhassyövästä. Siihen annetaan hormonihoitoa, joka lopettaa testosteronin tuotannon. Miehestä tulee hoidon ajaksi eunukki, kyky ja halu seksiin katoavat. Ajattelen sitä ja muita mahdollisia sairauksia, jotka tulevat iän myötä. Minä ja Pete olemme 35-vuotiaita. Jos nyt voisimme aloittaa seksin opettelun, kestäisi ensin monta kuukautta, ennen kuin alkaisin luottaa siihen, ettei tämä lopu, ettei tätä riistetäkään minulta pois yllättäen ja ilman syytä. Sitten saattaisi kestää vuosi tai kaksi (olen optimistinen) että onnistuisimme harjoitusten avulla saamaan Peten laukeamaan minun kanssani. Sitten pitäisi tehdä se toinen lapsi, koska aikaa ei olisi enempää, ja sen jälkeen menisi taas kolme vuotta tällaisessa sekoilussa, ettei läheisyyttä löydy kiireen ja lapsiin keskittymisen takia. Ja taas sama alusta. Olettaen, ettei Pete jotenkin muuttuisi avoimemmaksi, uskaltaisi lähteä tutustumaan itseensä ja omiin kipeisiin juttuihinsa ja jakamaan niitä minun kanssani. Minä en ainakaan ole onnistunut herättämään Petessä kaipuuta tällaiseen syvään läheisyyteen. Eron uhka ei ole sitä synnyttänyt. Mikä sen voisi synnyttää? Vakava sairaus, onnettomuus, vanhempien kuolema? Ehkä. Minulla ei ole keinoja. Mutta jos tämä menisi yllä kuvaamani kuvion mukaisesti, olisi mahdollista, että meillä olisi neljänkympin korvilla muutama hyvä vuosi yhteistä seksielämää, mutta jossa ei ehkä koskaan päästäisi mihinkään eteenpäin, kokeilemaan syvemmälle, niin että olisi edes joskus, hetkittäin, täysin hyvä olla, täysi luottamus siihen, että haluan olla tässä nyt ja aina. Tarkoittaako se sitä, että voisimme mennä naimisiin vasta sitten? Ja sitten alkaisi vanheneminen, sairaudet, kuolema. Ilman että mikään muu kuin lapset olisivat kiinnittäneet meitä toisiimme: syvä vieraus kahden ainutlaatuisen, toisiaan lähellä eläneen yksilön välillä, jotka kumpikin ovat eläneet ihmisiän eristyksissä omien lukkojensa takana. Aivan lohduton näkymä tulevaisuudesta, vanhuudesta. Niin samanlainen kuin miten näen omien vanhempieni elämän. Minun täytyy päästä tästä pois.

Pete on sitä mieltä, että syytän häntä kaikesta. Että minun kanssani ei voi puhua, koska minusta kaikki on aina vain hänen syytään. En tiedä, miksi se tunne on hänellä niin voimakas. Miksi tämä valtataistelu kärjistyy aina syyllisen nimeämiseen? Minä myönnän osasyyllisyyteni, myönnän päihderiippuvuuteni, haen siihen apua kun hän huutaa minua menemään hoitoon. Myönnän, että olen tasapainoton ja ailahteleva. Miksei hän myönnä sitä, mitä niin kipeästi kaipaisin kuulla: että virheistäni huolimatta olen rakas ja minulla on oikeus ikävöidä ja saada rakkautta? Ja ettei hän ole kyennyt sitä minulle antamaan eikä tuohon kyvyttömyyteensä apua hakemaan, ja että TÄMÄ on hänen syytään. Voi miten minua huojentaisi nähdä hänen edes kerran itkevän omaa syyllisyyttään, häpeävän kaikkia laiminlyöntejä ja sitä läheisyyden puutetta, jossa hän minua pitää – tahtomattaan ja neuvottomuuttaan. Ei se olisi voitto, ei se olisi mikään ruoska, jota heiluttaisin hänen päänsä yläpuolella, kun hän olisi kerrankin jäänyt kiinni virheestä, niin kuin hän itse sen näkee. Minulle se olisi kädenojennus, askel lähemmäs, pieni ele sen tajuamiseen, etten olekaan tässä yksin, vaan tässä on kaksi jotka kärsivät ja ikävöivät toistensa luo. Se olisi ainoa mahdollisuus lähteä etsimään tietä.

Perhosen paino

Viime viikolla olin yhtenä iltana niin syvällä omissa ajatuksissani, hyvässä mielessä, että eroottinen oloni ei ollut ulkoisista tekijöistä riippuvainen. Niinpä sanoin Petelle, että aion pitää itsekseni iltasession sohvalla, kun olen nukuttanut Maijan, ja että hän olisi tervetullut mukaan. Uskalsin pyytää, koska en pelännyt torjunnasta tulevaa pahaa mieltä. "Sano heti ei, jos et halua. Mutta jos haluat, niin odota mua täällä olkkarissa." Ei sanonut ei, sanoi ehkä ja hymyili. Illalla sammutimme kaikki valot, riisuimme kaikki vaatteet ja suutelimme pitkään ja ihanasti, kuin joskus ennen. Sitten sohvalle ja kaikkea, Pete antoi minulle kaksi ihanaa orgasmia. Ensimmäinen oli hidas ja syvä ja siitä tuli itku ja valtava läheisyys. Toinen oli nopea ja elektroninen, huusin ja nauroin ilosta. Kaiken jälkeen juttelimme rauhassa ja rentoina vieretysten. Sekin meiltä puuttuu tavallisesti kokonaan, tuo parisuhdetta koossapitävä hämärässä rupattelu, koska nukumme eri aikaan.

Kyselin jatkoa tapahtuneelle parina iltana ja sain kieltävän vastauksen. En ollut yllättynyt. Pete kuitenkin oli tavattoman kiinnostunut voinnistani ja kyseli, olenko pettynyt, huolissani, painaako tämä asia tai jokin muu mieltä. Se tuntui hyvin hoitavalta. Oli helppo olla. Kolmantena päivänä Pete tuli luokseni, kun tein töitä koneella, ja sanoi: "Mä voisin hoidella sut taas illalla tuossa sohvalla. Jos haluat." Olin sanaton hämmästyksestä. Tällaista ei ollut tapahtunut varmaan kahteen vuoteen, ei siis minkäänlaista muistikuvaa, milloin olisi. "Kun mä oon nyt pari kertaa kieltäytynyt sun ehdotuksista, niin ettei sulle tulis torjuttu olo. Mä ainakin haluaisin tehdä sen." Eikä se ole siitä koskaan piitannut, että minulla on torjuttu olo. Tai on ehkä, muttei ole kyennyt tekemään sille mitään muuta kuin tuntemaan syyllisyyttä.

"Ymmärsinkö nyt oikein: sinä lupaat etukäteen jo aamupäivällä, että meillä on illalla seksiä?" "Niin." Sulattelin vähän aikaa asiaa, naama loistaen riemusta. Suostuin, tietenkin. Sitten kyselin varovasti, onko Petellä jotenkin rohkeampi tai luottavaisempi olo, kun hän uskaltaa ehdottaa tällaista, vaikka siinä on se riski, että mieli muuttuisi päivän mittaan. Rennompi olo kuulemma ainakin.

Pitkin päivää sain pieniä riemullisia hepulikohtauksia. Tanssin ympäriinsä ja suukottelin Peteä kaupassa, kuiskailin: "Meilläpä on illalla seksiä, jee!" Vaivaantuneisuuden sijasta Peteäkin nauratti.

Ja sitä oli. Samalla lailla kuin edelliselläkin kerralla, sohvalla nukutuksen jälkeen. Paitsi että nyt sain penetraatiota myös aidolla tavaralla, pitkää ja hidasta soutamista, voi taivas että se oli ihanaa ja miten mulla oli ollut sitä ikävä. Ihan oikeaa rakastelemista oman puolison kanssa. Mieletöntä. Oikein syvää läheisyyttä ei vielä siitä syntynyt, mutta läheisempää kuin kertaakaan kuluneen vuoden mittaan. Oli niin vieras ja outo olo nautinnosta huolimatta: välimatkaa on todella paljon umpeen kurottavaksi, ja luottamuksen rakentuminen vie aikaa. On vaikea antautua täysin, kun on niin tottunut tulemaan torjutuksi, tottunut siihen ettei kelpaa toiselle omana itsenään. Silti, näistäkin huolimatta, olo oli pelkästään hyvä ja lämmin, läheinen ja aivan ihana.

Kaikki tämän kesän seksuaaliset kohtaamiset yhteenlaskettuina olemme keskimäärin jossain sellaisissa lukemissa, joissa näin kauan yhdessä olleet parit ovat. Ei sillä, että uskoisin kertojen laskemiseen. Teen sitä silti, koska suhteemme on ollut niin kauan niin sairas - mieleni on kääntynyt kyttäämään merkkejä tunnelman vaihteluista, syistä ja seurauksista, määristä ja normaaliudesta.

En ymmärrä, mitä oikein on tapahtunut. Miten tämä säilytetään? Olenko tehnyt jotain oikein? Jos olen, haluaisin oppia toistamaan sitä. Onko Pete muuttunut, oivaltanut jotain? Nyt en ole hädissäni, olen tässä vain ja otan vastaan, mitä tulee. Enkä ahdistu ihan heti.

Katsoin ulkona, kun pieni valkea perhonen laskeutui keltaiseen, hapsuiseen nurmikkokukkaan (tiedätehän ne harvennetun, pienen voikukan näköiset, joita tähän aikaan kasvaa). Kukka nyökkyi perhosen painosta. Tai sen siiveniskujen synnyttämän ilmavirran paineesta. Yhtä kaikki, hirveän pieni ja kevyt asia liikutti toista samanlaista. Hento kontakti aiheutti liikkeen, vaikkei olisi uskonut. Minusta tuntuu samalta. Jotain on tapahtunut. Rukoilen perhosefektiä, myrskyä, muutosta.

Lomalla

Lomalle jäätyäni romahdin. Parisuhdetyhjiö, jota ei voinut enää kompensoida työssä onnistumisella, imaisi sisäänsä kaiken hyvän ja kauniin. Tartuin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen partaterään ja piirtelin vähän. Pete on keksinyt sille osuvan termin "naarmuttaminen" - sitä se on. Viillän kevyellä kädellä, en kohtisuoralla terällä. Jälki on nirhaumaa, ei juuri avohaavaa. Se paranee nopeasti eikä jätä arpia. Kipu on yhtä kaikki tasaista särkyä ja helpottaa pahaa oloa, säteilee vaatteiden alla punaista, kirvelevää lohtuaan. Kävin päivystyksessä itkemässä ja sain pamireseptin, vaikka olin ollut jo vuoden kuivilla niistä. Inhoan sitä. Mutten tiedä, inhoanko elämääni enemmän.

"Jos ihmistä haluaa todella auttaa, on mentävä mukaan hänen helvettiinsä", sanoi joku pseudoviisas. Mitä lienee tarkoittanut. Minä alan päästä sisään Peten helvettiin. En pysty enää laukeamaan kuin harvoin. Pete sanoi joskus, että sen on vaikea saada usein edes pornon avulla, koska se ajattelee, ettei kukaan noista naisista haluaisi olla sen kanssa. No, minusta tuntuu, ettei kukaan haluaisi olla minun kanssani. Niin vastenmieliseksi olen itselleni muuttunut. Ennen pystyin purkamaan seksuaalista turhautumistani väkivaltaisilla joukkopano- tai raiskausfantasioilla, ellei millään muilla mielikuvilla onnistunut. Nyt olen omissa fantasioissanikin miehille niin yhdentekevä, ettei niissä kukaan vaivautuisi näkemään sitä vaivaa, että pahoinpitelisi minua ja saisi siitä nautintoa.

Viimeisen käyntinsä omalla ammattiauttajallaan Pete peruutti sairastumisen takia. Se oli huhtikuussa. Uutta vastaanottoaikaa hän ei lupauksistaan huolimatta ole varannut. Laskin, että hän ehti käydä siellä neljästi, kerran kuussa joulusta asti. Tarjouduin maksamaan hänelle yksityisen seksuaaliterapian, jossa käyntejä olisi 2-4 kertaa kuussa. Pete ei vastannut, oli vihainen. Tai en tiedä, mikä oli, ei se puhu minulle. Molemminpuolista se on; olen ollut koko päivän ihan lukossa väsymyksestä, vihasta ja ahdistuksesta.



Pyysin taas viikko sitten lupaa etsiä itselleni seksisuhteen. Ei herunut. Ajatus on Petestä hyvin ahdistava, eikä hän suostu miettimään, miksi se on niin ehdottoman tärkeää hänelle. "Onko sulla jo joku oikein katsottuna, kun noin kyselet", se tivasi. Silti sen perustelut jokapäiväiselle kieltäytymiselleen ovat sen mielestä päteviä ja uskottavia. Huhtikuussa sairaana. Sitten remontti ja muutto. Minun työni aiheuttamat uudelleenjärjestelyt kotirutiineissa. Keskeneräisen remontin asettaminen etusijalle. Töitä. Väsynyt töistä. Ja uusimpana se, että kun minä olin väsynyt töistäni, olin kuulema kotona poissaoleva enkä ollut hänestä kiinnostunut. Vika ei ole koskaan hänessä. Jos yritän puhua tästä, millä tahansa tavalla, Pete menee lukkoon ja kun saa lopulta suunsa auki, pystyy selittämään vain, että menee aivan voimattomaksi syytösteni edessä - sen, miten kaikki on aina hänen syytään.

Tilanteen epätoivoisuuden takia kykyni ajatella sivusuhdetta realistisena helpotuksena omaan olooni on yhä heikompi. Ajatus pelkästä panosta jonkun satunnaisen kanssa - tai edes mukavan kesäromanssin kanssa - ei korjaa minussa sitä, mikä on rikki: sitä, ettei kukaan halua minua. Minua itseäni, sellaisena kuin olen. Armon ja rakkauden hengessä. Ja miksi kukaan ulkopuolinen haluaisikaan: akti jäisi väistämättä pinnalliseksi, ellen itse rakastaisi tuota toista edes sanan jossakin merkityksessä. En usko, että voisin tulla rakastelluksi, rakastetuksi, sillä tavoin että itse olisin siinä vain seksin takia. Ja jos voisinkin, se ei muuttaisi sitä, ettei minua halua se, joka minua väittää rakastavansa. Edes sellaisen miehen löytäminen, jota voisin aidosti kunnioittaa ja joka haluaisi minua, olisi jo hyvin vaikea yhtälö. Ja jos taas löytäisin jonkun, jonka kanssa rakastelu olisi totta ja hyvää ja jossa vallitsisi tuo kunnioitus ja välittäminen - rakkaus - niin siinähän olisikin jo riittävät perusteet parisuhteen vaihtamiseen. Paitsi etten usko, että parisuhdetta tai ihmistä ylipäätään voi "vaihtaa". Luulen, että Pete tietää tämän viimeisimmän mahdollisuuden, ja siksi ei voi sallia, että etsisin itselleni sivusuhteen. Uskon, että Peten suljetussa maailmassa on taju oman rakkauden osoittamisen vaillinaisuudesta ja siitä seuraava aito kauhu: entä jos minä löydän jonkun, joka rakastuu minuun, osoittaa minulle lempeyttä ja huomiota, ja jolle seksi on helpompaa? Silloin tietenkin jättäisin hänet.

Tämä kaikki on ollut Petellekin niin rankkaa, etten usko, että hän pystyisi enää kenties koskaan uskomaan itseensä rakastajana riittävästi muodostaakseen uuden parisuhteen. Tai sitten hän löytäisi jonkun itsensä kaltaisen, varautuneen ja omaa ruumistaan inhoavan naisen, jolle seksin puuttuminen on yhtä suuri helpotus kuin se olisi Petelle: ei tarvitsisi koskaan kohdata omaa häpeäänsä ja epäonnistumistaan, ei jakaa herkkyyttä ja vaarallista läheisyyttä toisen ihmisen kanssa. Ei hän sitä nytkään tee, mutta nyt minä olen paarmana siitä kiusaamassa jatkuvasti.

Kaksi yllättävää epäluottamuslausetta Pete minulle paljasti. Toinen oli se, ettei hän voi olla varma, olenko ollut jonkun muun kanssa tänä aikana. Tiesin, ettei hän ole päässyt yli siitä, kun petin häntä, mutta ei hän ole sitä mitenkään halunnut myöskään käsitellä. Mutta tämä oli yllätys. Oli helpotus saada sanoa kirkkain mielin, että olen ollut hänelle uskollinen yli vuoden ajan - koko sen ajan, jolloin meillä ei ole ollut ollenkaan seksiä. Ja että minusta se on täysin kohtuutonta ja että minulla olisi ollut kaikki oikeus mennä jonkun toisen kanssa. "Mutta mä en voi olla susta koskaan sataprosenttisen varma." Pystyin sanomaan rauhallisen lempeästi, ettei kukaan voi koskaan olla kenestäkään. On vain luotettava toiseen, otettava riski. "Minä olen ollut sulle uskollinen, ja se on totta. Minulla on puhdas omatunto ja rauha sen asian kanssa. Jos et silti luota minuun, sulla on iso ongelma, ja ainoa, joka sille voi tehdä jotain, olet sinä itse. Minä voin auttaa puhumalla ja kuuntelemalla. Mutta jos et vakuutu siitä, että sanon olleeni uskollinen, en voi tehdä mitään." Toinen huoli, jonka se paljasti, oli pelko siitä, että rupean uudestaan juomaan viinaa. Vuoden raittiuden (poislukien yksi baarikännäys joululomalla) jälkeen luulisi pelon jo vähän hellittäneen. Jos nämä pelot ovat niin halvaannuttavia, että niiden varjolla voi työntää vastuun intiimiyden ja eroottisuuden puuttumisesta minulle... No, nyt tuntuu taas hyvin vahvasti, ettei sitä kiinnosta yhtään korjata tätä suhdetta.

Pete riitelee rakentavammin kuin ennen, puhuu asioistaan hieman enemmän kuin ennen, osoittaa läheisyyttä enemmän. Jotain on siis muuttunut kevään ja kesän mittaan.

Meillä on ollut kolme seksuaalista tilannetta. Yksi oli kesäkuussa, kun masturboin ja Pete tuli viereeni ja hyväili minua käsin. Olin pelosta jäykkänä, en käsittänyt, miten tässä ollaan vuoden tauon jälkeen. Juuri mitään ei puhuttu, eikä tapahtuneesta puhuttu jälkeenpäin. Toinen oli aamupano peiton alla pari viikkoa sen jälkeen, kun huomasin Petellä erektion ja nousin päälle. Se loppui lyhyeen, kun Maija tuli keskeyttämään. Se ei ilmeisesti tuntunut miltään, koska Pete ei sanonut siitä mitään. Kolmas ja intiimein oli mökillä, kun pidin Peteä oikein hyvänä tunnin ajan ja yritin kaikin keinoin saada hänet laukeamaan. Pete kuiski sanoja, joita ei muuten sanota, ja sen sielu oli hetken minulle raollaan. Tunnin yrittämisen jälkeen luovutimme. Pyysin miestä tyydyttämään minut, sillä halusin kovasti, mutta se kieltäytyi, koska oli väsynyt. Minusta se oli törkeää ja ihan äärettömän haavoittavaa sen jälkeen, kun olimme lopultakin olleet hetken toisiamme lähellä. Vai olimmeko? Ehkä Pete on niin jumissa oman laukeasmisensa kanssa, ettei sillä riitä mitään kiinnostusta minua kohtaan. Se ei ole edes nähnyt pilluani yli vuoteen, saati osoittanut mitään mielenkiintoa sitä kohtaan.

Minusta tuntuu, että olen syvimmältä olemukseltani viallinen. Saastainen, kelvoton. Se paikka, jossa minun seksuaalisuuteni ydin - pakottava tarve päästä yhteyteen toisen ihmisen kanssa - on huono, iljettävä ja turha. Tänään ajattelin ensimmäistä kertaa, että haluaisin satuttaa itseäni sinne. Rangaista siitä, ettei haluni mene pois, vaikkei minunlaisellani ole oikeutta haluta.

Näinkö mielisairaudet syntyvät? Hitaasti, kaltoinkohtelua ja laiminlyöntejä toistaen?

Tänään on lomani viimeinen päivä. Se oli siinä sitten tältä kesältä.

Itsekasvatusta

Olen kevään ajan käynyt kurssia, joka on tarkoitettu parisuhdekurssiksi, mutta oikeastaan käsittelee itsensä kanssa olemista. Siitä käsin sitten rakentuvat suhteet omiin vanhempiin, lapsiin, puolisoon ja ystäviin. Pitkästä aikaa on tuntunut siltä, että olen saanut elämääni uutta valoa. En vielä tiedä, ovatko kurssin ajatukset päteviä, mutta kukaan ei käske uskomaan sokeasti. Ne kuulostavat (minulle) ihan uusilta ja hyvin järkeenkäyviltä, ja haluan testata niitä käytännössä.

1. Parisuhteessa on enemmän ja syvempiä vaiheita kuin olen ennen oppinut. Esimerkiksi valtataistelu oli minulle uusi asia sellaisena juttuna, joka on välttämätön ja joka voidaan käydä läpi, kohti uutta. Ei siis pelkästään uhkaava tai sairas suhteen "piirre". En vielä tiedä, mutta luulen, että tämä meidän kotitilanteemme on tuota valtataistelua. Jotenkin omat rajat ovat eri tavoin uhattuina, olemiselle omana itsenään ei ole tilaa, ja se saa meidät lukkoon.

2. Ihminen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Tuo toinen ei tässä tapauksessa tahdo minulle mitään pahaa (vaan hyvää), ei ole vaarallisen sairas tai päihdeongelmainen, ei väkivaltainen tai mitenkään kelvoton. Se on mukava, tavallinen ihminen, jolla on pyrkimys hyvyyteen. Ja kuten tavallisilla ihmisillä, sillä on omat ongelmansa tuon pyrkimyksen toteuttamisessa. Niinpä en voi syyttää sitä omista tunteistani. Ne nousevat minusta, ovat minun mielessäni, ja minun on niiden kanssa opittava elämään. Silloinkin, kun niiden aiheena on tuo toinen ja hänen tekemisensä, tai tekemättä jättämisensä. Tuolla toisella ei ole velvollisuutta eikä edes mahdollisuutta vapauttaa minua omista vaikeista tunteistani.

3. En ole koskaan elänyt näitä vaiheita läpi edellisissä parisuhteissani. Tuo on ainoa, joka ei ole häipynyt tai nakattu pihalle näiden kysymysten noustessa pintaan. Enkä puhu nyt seksistä. Sitä on ennen yleensä riittänyt, mutta olen alkanut vähän miettiä sitäkin, mikä sen rooli kommunikaatiossa ja ymmärtämisessä on - ja on ollut. Kuinka paljon sillä on ennen paikattu muuta läheisyyden ja ymmärtämisen puutetta? Väistelty hankalia asioita? Eipä silti, tämä monen vuoden selibaatti on minusta edelleen aika hardcore keino todellisen läheisyyden oppimiseen. Toisaalta eräs tuttuni on kokenut samaa, ja kun aika oli kypsä miehen kohdalla ja nainen löysi itselleen ihan ikiomaa itsenäisyyttä, jotain loksahti ja nyt heillä on enemmän ja parempaa kuin koskaan ennen: luottamus, sitoutuminen, läheisyys, ilo, vapaus ja rakkaus. Ja tiedän, että tuon miehen lapsuudessa on samankaltaista murhetta kuin omani. Se voisi aiheuttaa vaikeutta olla lähellä.

4. Kurssilla opetellaan tekniikka oman sisäisen keskustelun käymiseen, "sisäisten äänien" kuunteluun. Minulla on aina ollut vahva tuomitseva ääni (ei mitenkään hallusinatorinen), joka kommentoi tekemisiäni ja uuvuttaa. Keskustelun kautta tuodaan tuo ääni päivänvaloon, mutta etsitään myös "sisäistä lasta" ja "viisasta kasvattajaa", jonkinlaista puolustuksen puheenvuoroa. Lisäksi opetellaan tunnistamaan lapsuudessa opittuja sopeutumiskeinoja, joilla ihminen yhä yrittää reagoida sisäisen arvostelijan kritiikkiin. Keskustelujen ideana on niinkin radikaali ajatus, että ihmisessä itsessään on olemassa viisaus omien tunteiden kanssa tasapainoon pääsemiseen. Vain tällainen sisältä kumpuava oivaltaminen on kestävää, se on ihmisen omaa ydintä. Minusta tämä kuulostaa niin hyvältä, että haluan uskoa sen olevan totta, ja tehdä töitä löytääkseni tien pois tunnemyrskyistä, ulkoaohjautuvasta reagoinnista, omaan elämään.

Olen alkanut pitää mahdollisina omalle kohdalleni sellaisia asioita kuin aito anteeksiantaminen, luopuminen ilman katkeroitumista, toisen aito kuunteleminen, ilo, rauha, itsenäisyys ja rakkaus, joka ei ole riippuvuutta. Samalla jokseenkin kaikki romanttisen rakkauden kuvasto on alkanut näyttää silmissäni riippuvuudelta.

Laitan tähän tänään käymäni sisäisen keskustelun selittämään, mistä tässä työskentelyssä on kyse.

Aihe
Imen itseeni Peten vihamieliset tunteet, tai ne, joita kuvittelen hänen tuntevan. Kuvittelulle jää paljon tilaa, kun hän on puhumatta päiväkausia.

Tosiasiat ja havainnot
Olimme olleet sairaana koko perhe ja sisällä monta päivää. Minä aloin jo tervehtyä ja kaipasin Peten seuraa. Pete vain nukkui ja oli poissaoleva kun heräsi. Hän näpersi konettaan ja soittimiaan. Itkin ja yritin puhua. Hän huusi, ettei ollut kiinnostunut syytöksistäni tai tunteistani. ”Enkö mä sais ikinä olla sairas? Jätä minut rauhaan.” Nyt mykkäkoulua on jatkunut kaksi päivää eikä loppua näy. Saan raivareita Maijalle.

Ajatukseni ja tulkintani
Suhteemme oli jo kääntymässä parempaan. Nyt valumme takaisin siihen perhehelvettiin, joka oli arkea. Kaikki läheisyys kanssani on Petelle hirveän ponnistuksen takana, hän pystyy siihen vain kunnossa, ei väsyneenä tai sairaana – mitä on suurin osa arjesta. Eniten hän haluaa vain olla yksin. Hän toivoo, että olisin vain asumassa samassa kämpässä, mutten häiritsisi. Kaikki tunteeni häiritsevät Peteä. Hän haluaisi, ettei niitä olisi.

Kehon tuntemukset
Itkettää koko ajan. Raivostuttaa, kasvot ovat punaiset ja sydän hakkaa. Haluaisin repiä ja rikkoa tavaroita, lyödä ja satuttaa jotain. On vaikea hengittää, vaikea nukkua öisin.

Tunteeni
Olen väsynyt ja kyllästynyt tuntemaan itseni jatkuvasti torjutuksi. Minulla on oikeus saada rakkautta omalta puolisoltani! Pintaan nousee kaunaa ja kasautunutta turhautumista kaikista Peten laiminlyönneistä. Olen raivoissani. Vihaan Peteä. Minussa ei ole rakkautta Maijalle, olen niin täynnä vihaa. Tunnen siitä syyllisyyttä ja vihaan myös itseäni. Minusta tuntuu, että hajoan sisältä – toivon, että lakkaisin olemasta, koska on niin vaikea kestää sitä, että olen olemassa tällaisena - siis etten voi sille mitään enkä siten saa koskaan tulla rakastetuksi.

Sisäinen arvostelijani
- Pete ei rakasta sinua. Et ole rakkauden arvoinen.
- Seisoisit omilla jaloillasi, aikuinen ihminen. Velvollisuutesi on olla hellä ja kärsivällinen lapsellesi. Olet äiti, kokoa nyt itsesi herrajumala!
- Jos mokaat tämän äitiydenkin, et saa edes Maijasta sitä omaa, rakasta ihmistä, jota kaipaat. Se lähtee ja jättää sinut heti kun ymmärtää ja voi.
- Mikä siinä nyt on niin kamalaa, että olet muutaman päivän yksin? Anna toisen mököttää, jos se on sen tapa sairastaa. Ei se ole sinulta pois.
- Ei sinulla ole oikeutta hyvään parisuhteeseen. Sellainen on mukavia ja terveitä ihmisiä varten. Sinä et ole mukava vaan hullu ja ilkeä kusipää.
- Turhaan kuvittelet, että jotkut kurssit ja oppaat saisivat sinut muuttumaan. Tai teidän suhteen. Olet niin tasapainoton ja vaativa, ettei sinusta tule koskaan rakkauden arvoista.
- Jos on niin vaikeaa, mikset eroa? Oma vikasi kun roikut siinä vielä, älä valita.
- Ole hiljaa saatanan hullu! Kukaan ei halua kuulla tuota kaikkea paskaa, se ei kiinnosta ketään!

Sopeutumiskeinoni (reaktiot sisäisen arvostelijan kritiikkiin)
Raivo. Itseviha. Eli taas kerran vissiin se introjisointi, kaiken imeminen osaksi omaa tunnemaailmaa. Itku. Miellyttäminen: yritän jäädyttää kaikki tunteeni, olen hiljaa ja ilmeetön. Nämä vuorottelevat.

Sisäinen lapseni
- Maijalle: jätä minut rauhaan, senkin vaihdokas! Et saa rakkautta, kun en minäkään saa!
- Haluaisin syliin, alastomalle iholle. En Peten, vaan jonkun toisen, jonkun ihanan ja ehjän ja aikuisen.
- Petelle: mene pois tästä kodista! Älä satuta enää! En halua nähdä sinua täällä, en kuunnella poissaolosi ääniä!
- Haluaisin hengittää syvään, vapaasti. Olla iloinen. Yhdessä jonkun kanssa, joka rakastaisi minua.
- Haluan olla Maijan kanssa sylikkäin, nauraa ja suukotella.
- Haluan elää! En halua tätä tunteetonta tyhjyyttä.

Viisas kasvattajani
- Sinä suret nyt myös näitä kahta vuotta tässä vanhassa kodissa, uuden kynnyksellä. Ne ovat olleet täynnä murhetta ja pettymystä ja torjuntaa. Olet ollut hirveän yksin. Se on totta. Sure vain.
- Anna nyt hyvä ihminen joku osa syystä olosuhteillekin. Sairaus ja sisällä kökkiminen nuuduttaa kenet tahansa.
- Etkö kuitenkin tähtää ihan ikiomaan tasapainoon? Pyri siihen silti, vaikka Pete olisikin omalla tavallaan sairas. Sillä on oma tiensä kuljettavana, et voi kulkea sitä sen puolesta.
- Olet pitkään painanut omia parisuhdetarpeitasi varjoon tämän itsekasvatuksen takia. Etsi rakentavia keinoja ilmaista niitä Petelle. Koeta samalla pitää omasta itsestäsi kiinni, ettet menisi rikki, kun tulet taas torjutuksi. Torjunta on Peten oma suojautumiskeino, se ei kohdistu henkilökohtaisesti sinuun vaan kaikkeen hänen elämässään. Läheisyys, kumppanuus, jakaminen ja seksi eivät ole parisuhteessa vääriä ja kiellettyjä tarpeita, vaan hyviä ja oikeita.
- Et ole sen huonompi kuin kukaan muukaan. Olet kasvattanut kauniin ja terveen tyttären, olet älykäs, hauska ja tunteellinen. Pyrit hyvyyteen ja totuuteen. Kyllä se riittää luvaksi olemassaoloon. Olet Jumalan luoma, et vähempää kuin muut. Sinulla on arvo, se ei riipu siitä osaako Pete arvostaa sinua vai ei.
- Harva on niin ihmeellisellä tavalla rakkauden arvoinen, että ”ansaitsee” jotenkin enemmän kuin muut. Parisuhteeseen kuuluu seksi ja läheisyys, myös henkinen. Myös huonoon ja keskeneräiseen parisuhteeseen. On kuulunut sinunkin elämässäsi ennen, ja silloin olit vielä enemmän kesken kuin nyt. Rakastelu on lepotauko vaatimusten keskellä, hetki jossa saa olla hyväksytty, vaikka on keskeneräinen. Olet elossa, kun suret sen puuttumista.
- Katso sitä lasta, näe ja tartu kiinni hyviin hetkiin. Roiku kiinni siinä, missä olet onnistunut, ja rakenna siitä. Sulje Pete pois, jos et muuten jaksa. Maija on tärkeämpi kuin Pete.
- Tämä ei ratkea sinun voimillasi eikä taidoillasi. Olet yrittänyt niin paljon. Armahda jo itseäsi. Keskity omaan toipumiseesi, anna Peten olla.
- Etsi edelleen keinoja elää omaa elämääsi, jos kerran valitset sitoutumisen ajatuksen. Pete ei muutu ehkä kuukausiin, ei ehkä vuosiin. Ethän halua elää puolikuolleena siinä rinnalla?
- Tapaa muita ihmisiä. Puhu muiden kasvavien kanssa. Luo, rakenna, remontoi, tee työtä. Rakasta lastasi. Mene ulos, hengitä, etsi itsellesi uutta tapaa olla yksin Maijan kanssa.

Aikomukseni, toiveeni ja tarpeeni
- Tänään siivoan ja leivon.
- Yritän illalla soittaa viisaalle kollegalle, joka viimeksi antoi uusia ajatuksia.
- Huomenna tapaan ystäviä.
- Sitten ostan asunnon ja sitoudun rohkeasti tähän elämään näin. Elämään ilman seksiä ja syvää läheisyyttä tämän kipeän ja lukossa olevan miehen kanssa, jota rakastan ja joka on lapselleni paras mahdollinen isä.
- Jatkan luopumista, sen opettelemista etten voi pakottaa maailmaani enkä toisia ihmisiä. Ja nimenomaan sen opettelemista, että luopumisen on tapahduttava aidosti, katkeroitumatta.

Vau. Katsokaa nyt, mikä tunneskaala. Epätoivon syöveristä valoon ja toimintaan. Toimii, ainakin paperilla!

Jakomielistä

Yritin puhua taas tänään Peten kanssa. Kysyin häneltä, tuntuuko se jotenkin pahalta vai miltä, jos hän ajattelee, että makaisi kanssani sohvalla alastomana peiton alla, kun pieni on mennyt nukkumaan. "Ei, ei pahalta." "No miksei sitä sitten voi tehdä, miksi et suostu siihen?" Hän kierteli, ettei tässä nyt suostumisesta ole kyse - eihän luontevia tilanteita ole viime aikoina ollut. Olin taas kerran kuin puulla päähän lyöty. Selitin, että luontevia tilanteita on ollut joka ikinen ilta, kun olen notkunut olohuoneessa. Kysyin, odottaako hän, että halu olisi valmiiksi voimakas, jotta voisi ylipäätään suostua läheisyyteen. "Ei välttämättä voimakas, mutta voimakkaampi." Muistutin, että nyt mennään yhdeksättä kuukautta ilman tuota intiimiä läheisyyttä. "Ei tarvitse muistuttaa, tiedän kyllä." Kysyin, eikö hän tiedä, että aiheuttaa minulle hirveää kärsimystä. Sanoi tietävänsä. "Mulle tulee jotenkin jakomielinen olo, kun torjut minut järjestelmällisesti ja kuitenkin väität rakastavasi", sanoin. "Se johtuu vaan siitä, ettet tiedä, mitä mun päässä liikkuu ja miten mä koen tämän tilanteen." Pyysin kertomaan, mutta hän ei jaksanut enää puhua aiheesta. Lähdin nukkumaan.

En saanut unta. Nousin kolmen jälkeen ja menin Peten huoneeseen, jossa hän surffaili. Sain kuvailtua oloani muutamalla sanalla, mutta mies oli kyllästynyt aiheeseen. Viha tuntui pahalta reaktiolta. Tulin tähän omalle koneelleni vielä. Hän kävi vielä ennen nukkumaanmenoaan vihaisesti sanomassa, että kielteinen asenteeni torpedoi kaikki hänen yrityksensä. "Sä tiedät, miltä musta tuntuu, kun vähän väliä uhkailet erolla. En tiedä, mitä pitäisi uskoa, kun joka toinen päivä pidät hyvänä ideana, kun käyn juttelemassa ammattiauttajan luona ja me käydään yhdessä perheneuvonnassa, ja joka toinen päivä et usko siihen tai meihin ollenkaan." Myönsin, että tiedän asian ja olin siitä pahoillani. "No mitä sä sitten jatkat sitä. Arvaa miltä tuntuu, kun vähän väliä puhut erilleen muuttamisesta, että hanki oma kämppä ja että ei tästä tuu mitään." En osannut sanoa oikein muuta kuin että tiedän, että semmoinen on uhkaavaa. Ja että en tiedä, miten muuttaisin käytöstäni.

Vihaako se minua salaa itseltäänkin? Kysyin sitä siltä, koska tuntuu, että se vihaa ja rakastaa yhtä aikaa. Ei myöntänyt vihaavansa. Ja kuitenkin lyö kasvoille torjunnallaan, joka päivä. Ja minä annan lyödä.

Vihaanko minä sitä? Tänään ainakin taas rakastin. Sillä on suloiset korvanlehdet, suutelin ja näykin niitä, kun katsoimme telkkaria. Sen vedenvihreät silmät ovat niin kauniit. Se katsoi minua pitkästä aikaa silmiin rauhassa, ennen tätä yöllistä. Ja onnistui silloin vähän lohduttamaankin antamalla tilaa pahalle ololleni. Se sanoi jotain sen suuntaista, että antaa sen surun vain tuntua, ei se ole paha, eletään sen asian kanssa. Minun ei tarvitsisi hävetä pahaa oloani, se sanoi ja silitti minua sylissään.

En haluaisi nukkua Peten vieressä. Koskettamattomuus sattuu, ja nukun levottomasti. Kun se valvoo, kuulen sen askelet ja mietin unenkin läpi, miksei se halua tulla lähelleni. Kun se aamuyöstä tulee, nukun huonosti, koska se vie niin paljon tilaa ja tönii minua unissaan. Minä myös kuorsaan, ja Pete herättää minut usein sen takia. Se - sekin - saa minut tuntemaan itseni iljettäväksi ja hyvin haavoittuvaksi, enhän voi sille mitään ja olen aivan avuton, kun olen unessa. Olen pyytänyt, että nukkuisimme erillämme, mutta Pete on ehdotuksestani hyvin loukkaantunut. Hänelle yhdessä nukkuminen on ne muutamat tunnit luovuttamattoman tärkeää. Niinpä suostun siihen.

Nyt menen nukkumaan. Sohvalle. Kolmen tunnin päästä herään ensimmäiseen työpäivääni. Pelkään sitä, pelkään kauheasti koko elämää.

Kynnyksellä

Viime ovulaation aikaan olin ihan sekaisin. Siitä on nyt kolme viikkoa, seuraava lähestyy ja pelkään sitä. Olen alkanut huomata ovulaationi ajankohdan, sillä olen oikeastaan ensimmäistä kertaa aikuisiällä ihan luonnollisessa tilassa, ilman hormoneja tai muuta kemiaa.

Pete oli työmatkalla, minä lapsen kanssa kotona kahdestaan. Silloin taisi olla kovat pakkaset, ja siitäkin syystä ulos lähteminen oli vaikeaa. Sitä se on ollut aina, mutta nykyään siihen liittyy aina tuskainen olo siitä, ettemme koskaan käy ulkona perheeltään (näillä lumilla ei olla käyty kertaakaan - viimeinen yhteinen kävelylenkki oli syksyllä ennen lumentuloa. Mitä ihmeen elämää tämmöinen on?). Yksinäistä hiihtelyä se on kun pikku ipanan kanssa keskenään pyörii tuolla mitään tekemättä, eikä ole ketään, kenen kanssa jutella.

Eikä tämä johdu siitä, että miehellä olisi niin paljon töitä. Päin vastoin. Hänellä oli tuskin lainkaan duunia tammi-helmikuussa, mutta sen sijaan, että siitä olisi ollut meille yhteiseksi lomaksi, Pete oli niin kuin ennenkin. Kai se masentaa, ettei ole töitä. Tajuan sen. Mutta yhtä kaikki tässä pikku kämpässä toistensa jaloissa pyöriminen on parhaimmillaankin vain siedettävää, mitä parisuhteeseen tulee - siis jatkuva yhdessäolo ilman läheisyyttä, läsnäoloa, sitä tunnetta, että toinen on kiinnostunut. Maija toki antaa ilon hetkiä molemmille.

Jokainen ovulaatio muistuttaa minua fyysisesti siitä, että niitä on taas yksi vähemmän - yksi mahdollisuus vähemmän saada enää toista lasta. Ilman lääkkeitä tai hormoneja olen hyvin kiihottunut usean päivän ajan. Se saa minut järjettömän raivostuneeksi. Häpeän tilaani, vihaan sitä, vihaan itseäni ja omaa kelpaamattomuuttani, mutten silti voi mitään sille, että olen koko ajan kiimassa kuin kissa keväällä. Se on ihan hirveää.

Onnistuin purkamaan pahaa oloani hieman kirjoittamalla pitkiä kirjeitä läheisimmille ystävilleni ja saamalla heiltä myötätuntoa. Masturboin joka välissä, aina kun pikkuinen oli nukkumassa. Mikään ei silti tuntunut riittävän. (Toivuttuani synnytyksestä huomasin, että olen saanut sen myötä "lahjaksi" kyvyn saada moninkertaisia orgasmeja. Pystyn siis lauettuani jatkamaan hyväilemistä ilman tarvetta lepovaiheeseen, laukeamaan uudestaan ja uudestaan. Joka kerta rentoudun syvemmin, laukean jotenkin sisempää. Saatan tehdä sen kuusikin kertaa peräkkäin. Mitä tälläkin lahjalla tekee. Jossain toisessa ajassa ja elämässä olisin pitänyt tätä hienona ja ihmeellisenä asiana ja iloinnut sen jakamisesta rakastettuni kanssa, joka mitä luultavimmin olisi myös rakastanut uutta ominaisuuttani. Nyt miestäni ei kiinnosta edes ensimmäinen orgasmini, miksi sitten kuudes. Tämä on minussa siis hävettävää, iljettävää ja turhaa.) Itkin aina sen jälkeen, koska kaipaan niin kovasti oikeaa rakastelemista.

Olin lapselle ilkeä ja kärsimätön. Onneksi onnistuin välillä selittämään tilannetta hiukan, kun olin rauhallisempi - tai silloin, kun pelkästään itkin enkä ollut raivoissani. Selitin, että minulla on paha olla, koska kaipaan Peteä niin kovasti. Tämän pieni tuntui ymmärtävän. Mutta kyllä se pikku raukka kasvaa ihan kieroon. Tärkein syy, miksi vielä jatkan tätä sietämätöntä paskaa Peten taholta on juuri se, että Pete tarjoaa tasapainoisen aikuisen mallin Maijalle. On kaameaa tuntea olevansa yksin vastuussa täysin avuttoman olennon mielenterveydestä ja tajuta olevansa tähän tehtävään kykenemätön. Toinen aikuinen tätä vastuuta jakamassa huojentaa mieltä ja on silminnähden hyvä asia. Mitäpä siinä painaa kolmen vuoden ajan puutteessa riutunut, katkera ämmä, jonka "naama on koko ajan norsunvitulla", kuten rakas puolisoni tässä yhtenä päivänä totesi. Niin, en minäkään minua haluaisi. En ainakaan enää. Siihen voikin sitten hyvällä omallatunnolla Petekin oman haluttomuutensa ripustaa. (Vaikka ei se niin tee, kyllä minä sen tiedän. Ottaa se siitä itsekin vastuuta, ainakin ajatuksen tasolla.)

En meinaa kestää tuon lapsen tarvitsevuutta tällaisina aikoina. Minusta pitäisi riittää ammennettavaksi loputtomiin kärsivällisyyttä, rakkautta ja syliä, kun itse olen ihan tyhjä ja koko ajan miinuksilla kaiken sen suhteen, mitä ihminen tarvitsee ollakseen emotionaalisesti ehjä.

Palaan työelämään ensi viikolla. Olen huojentunut, että pääsen pois tästä kuviosta. Maija pääsee hoitoon ja näkee muunkinlaisia kasvattajia. Pete on myös luvannut ottaa enemmän vastuuta kotielämästä, koskapa hänellä on vähemmän töitä kuin minulla. Olen vannottanut sitä, että sen on ihan oikeasti pakko viedä Maijaa hoitoon eli herätä aamuisin. En jaksa sitä, että ensin herään, ruokin ja puen lapsen, vien sen hoitoon ja aloitan työt, kun äijä vaan vetää sikeitä, jotta saa välttämättömät yksinäiset tuntinsa öisin ja katsoa videoitaan kaikessa rauhassa. Sitten mahdollisesti Pete hakee sen hoidosta ja ilta menee niin kuin tähänkin asti. Enkä saa koskaan nukkua rauhassa.

Pyysin Peteltä joulunpyhinä, että se heräisi edes joskus aamulla tammi-helmikuussa, koska työkiireitä ei kerran ollut. Se lupasi. Ei herännyt. En saanut yhtä ainutta aamua nukkua pitkään. En ole saanut moneen kuukauteen. On ironista, että ennen, kun join viinaa, sain nukkua krapulaani pois uesinkin. Useimmiten tosin silloinkin heräsin hoitamaan Maijaa. Nyt, kun en ole juonut enää aikoihin, ei mies viitsi edes kiitollisuudesta antaa minun nukkua aamulla, saati rakkaudesta. Niin, kyllä se hymähtää myöntävästi, kun kerjään siltä vastausta siihen kysymykseen. Ei se sitä itse sano.

Olen mustasukkainen Peten ja Maijan välisestä rakkaudesta. Tottakai pientä suloista tyttöä on helpompi rakastaa kuin hankalaa ja nalkuttavaa, jatkuvasti itkevää kusipäätä. Ja tottakai ihanaa isiä on helpompi rakastaa kuin sitä hullua äitiä, joka yrittää tehdä omia juttujaan ja huutaa, ettei saa olla rauhassa. Mutta se ei ole minun syyni, että minulla on niin paha olla! En voi mitään sille, että tarvitsen rakkautta! En voi mitään sille tunteelle, että tunnen itseni joka ikinen päivä hylätyksi, yksinäiseksi, turhaksi, rumaksi, hulluksi ja arvottomaksi!

Saatana kun joku tulis ja tappais. Loppuisi tämä kituminen. Ei Maijakaan tarvitse tällaista äitiä. Olen huonompi äiti kuin omani, joka on kontrollifriikki kylmiö. Se sentään sai käytännön asiat hoidettua. Tuon pennun olisi parempi vaikka orpokodissa. Mutta eihän se sinne joutuisi, jos minä häipyisin kuvioista, koska sillä on niin paljon rakastavia aikuisia - ja miksei olisi, se on kaunis ja täydellisen ihana. Minä itse asiassa olen ainoa ylimääräinen tässä kuviossa. Kaikilla olisi helpompaa, jos lakkaisin olemasta.

Olen niin hirveän pettynyt, niin pohjattoman murheellinen siitä, että tämä äitiysloma ja hoitovapaa meni näin. Nyt se on ohi. Mitään hyviä muistoja ei juuri jäänyt, pääosin pelkkää tilapäisyyden ja turvattomuuden tunnetta. Hätää siitä, että perhe hajoaa hetkenä minä hyvänsä. Hätää siitä, etten saa apua, koska tuskani ei saisi olla olemassa - että on pakko pärjätä yksin, vaikkei voimia olisi, saati keinoja. Nämä melkein kolme vuotta ovat kasanneet mieleeni ja ruumiiseeni pakotettua, yksinäistä itsenäisyyttä, sellaista kovaa ja haurasta, ja yhä lujemmaksi kivettyvää käsitystä siitä, että minulle ei ole tarkoitettu hyvää parisuhdetta, ei rakkautta, koska olen jotenkin perustavanlaatuisella tavalla viallinen. Nyt se loppuu, aika, ja menen toisten ihmisten pariin. Pelkään sitä, ja odotan. En tiedä, kuinka teen työtäni, kun herkkyyteni on tummunut kyynisyydeksi ja empatiani vahingoniloksi ja kateudeksi riippuen siitä, meneekö toisilla huonommin vai paremmin kuin itselläni.

Kunpa tietäisin, miksi näin kävi. Jos minulla olisi jonkinlainen käsitys siitä, mitä olen tehnyt niin hirvittävän väärin, että ansaitsen tällaisen elämän, voisin ottaa opikseni ja kenties korjata jotakin. Ehkä jopa pyrkiä siihen, ettei näin tapahtuisi enää minulle. Jopa löytää keinoja, jos tietäisin, mistä etsiä. Nyt, kaiken tämän jälkeen, minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan. Ja vaikka olisin tehnyt mitä, minusta tämä rangaistus on kohtuuton. Mitään opetusarvoa sillä ei ole, sillä en tajua mitään. En ole oppinut mitään. Ja se jatkuu. Jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Ja minä annan sen jatkua. Tällä hetkellä asennoidun sillä tavalla, että me emme Peten kanssa rakastele koko tänä vuonna. Pidän sitä todennäköisimpänä vaihtoehtona. Silti olen tässä. Minähän sen valitsen. Mutta en tiedä, missä kunnossa olen ensi jouluna.