Suljettu ovi

Epätoivo kasvaa päivä päivältä, kun seksiä ei ole. Silloin ei ole myöskään fyysistä eikä henkistä läheisyyttä. Hellä kosketus, hieronta ja suukot ovat päivittäisiä, ja siinä mielessä voi tietysti sanoa, että meillä menee paremmin kuin monilla muilla. No hei, meillä menee myös aika helvetin paljon huonommin kuin monilla muilla. Tuollainen koskettaminen ei kuitenkaan koskaan luo intiimiä, todellista läheisyyttä: se ikään kuin pysähtyy syvän läsnäolon portille ja tyytyy siihen, että portti on suljettu. Sen avaaminen näkyy olevan yhtä vaikeaa joka kerta, ja Pete lyö äkkiä oven kiinni, kun läheisyyden ja jakamisen hetki on ohi. Minulle ainoa tapa olla oikeasti puolisoita toisilleen olisi se, että tuo ovi olisi ainakin raollaan suurimman osan aikaa, ja että siitä olisi lupa kulkea. Tämä tällainen, että joka kerta joutuu koputtamaan, hakkaamaan tai etsimään avaimia, tämä ei vie eteenpäin, vaan aina ollaan samassa pisteessä. Ei päästä koskaan lähemmäs sitä, että Pete voisi nauttia seksistä, laueta kanssani, että voisimme saada lapsia, että minun turvallisuudentunteeni tämän suhteen jatkuvuuden edellytyksistä vahvistuisi.

Viime yönä en saanut unta. Pete oli luvannut toissa viikolla, että ensi viikolla jatkettaisiin iltaharjoituksia sohvalla siitä, mihin viimeksi jäätiin, olisiko siitä kolme neljä viikkoa nyt. Viikko meni, ja tämä. Ei mitään. Herään aamuihin Maijan kanssa yhtä yksin kuin ennenkin. Pete roikkuu koneellaan yöt, tämä on ihan samanlaista kuin edellisessä asunnossa. Tyhjä sängynpuolikas ahdistaa, huutaa minulle: et kelpaa, koneen seura on parempi kuin sinun, ole vain yksin lapsesi kanssa. En pysty nukahtamaan väsymyksestä huolimatta, kello tulee puoli yksi, puoli kaksi, vaellan vessassa ja vettä juomassa, Pete vilkaisee minua koneeltaan vilpittömän näköisenä, että mikä nyt on, ehkä se ei ihan oikeasti tiedä tai huomaa. Minä en jaksa selittää, koska kaikki on jo sanottu. Se kieltää minua menemästä tupakalle, ottaa sen taas henkilökohtaisena loukkauksena, se on se ainoa, mihin se reagoi. Tällä kertaa menin Maijan huoneen kovalle lattialle nukkumaan tavaroitten sekaan. Siellä oli hiljaista ja pimeää, siellä sain olla yksin eikä Maijan (joka nukkuu vielä makuuhuoneessa) läsnäolo muistuttanut minua siitä, että olen pelkkä äiti ja sidottu tähän tilanteeseen, koska niin sanottu puolisoni rakastaa lastani enkä voi erottaa heitä toisistaan. Pete kävi tiuskimassa minulle, kun huomasi etten ollut makuuhuoneessa: ”Mikä sulla nyt TAAS on?” ja kun ei saanut vastausta, häipyi nukkumaan. Minulla ei ole Peten mielestä oikeutta surra tätä tilannetta, sen se näyttää aina kun minulla on paha olo. Vihan ja kyllästymisen. Mutta ratkaisuja se ei ehdota. En pääse pois, olen ansassa, siltä tämä taas tuntuu. Mitään keinoja ei ole, kaikki on kokeiltu mitä yksin voi kokeilla, ja Pete ei tule vastaan.

Se ei sitten koskaan soittanut sille omalle seksuaaliterapeutilleen varatakseen uutta aikaa peruuntuneen tilalle. Koko kevään ja kesän se sitä lupasi ja päivitti muistutuksen omalle tarralapulleen to do -listalle. Muistutin sitä lähes päivittäin, lempeästi, tiukasti, hoputtaen, tarjouduin soittamaan sen puolesta, mutta se sanoi hoitavansa asian itse. Muut asiat se listaltaan hoiti, tätä ei koskaan, ja sitten se vain pudotti sen pois. Tulkitsen, että se luulee, että muutamat seksikerrat kuluneena kesänä ovat merkki siitä, että seksielämämme on alkanut ja tilanne on turvallinen, asia on hoidossa. Mitään hätää ei enää ole, Petellä ei ole mitään epänormaaliutta, sairaudesta puhumattakaan. Kun aiemmin otin asiaa vielä puheeksi, Peten mielestä meidän ainoa ongelmamme oli minun flirttailuni lääkkeiden kanssa, vaikken vielä olekaan alkanut juoda uudestaan. Niin kauan kuin minulla on päihdeongelma, Petellä ei ole mitään ongelmaa. Vaikka miten ottaisin vastuun omasta lääkkeidenkäytöstäni, hän ei suostu näkemään mitään yhteyttä sen ja sen epätoivon välillä, johon kotitilanne minut ajaa. Tai oman käytöksensä osuutta epätoivossani.

Haluaisin lopettaa tupakoinnin, se uuvuttaa ja tukehduttaa minua. Haisen koko ajan pahalta ja tunnen itseni likaiseksi. Mutta juuri tupakka antaa muodon sille kokemukselle, joka minulla on itsestäni, se on tuo sama. Haiseva, likainen, hengetön, sairas, täynnä mustaa ja tahmeaa myrkkyä, sellainen joka ei jaksa rakastaa itseään, jonka lähellä on inhottava olla, jota kukaan ei halua suudella eikä rakastella.

Luin juttua eturauhassyövästä. Siihen annetaan hormonihoitoa, joka lopettaa testosteronin tuotannon. Miehestä tulee hoidon ajaksi eunukki, kyky ja halu seksiin katoavat. Ajattelen sitä ja muita mahdollisia sairauksia, jotka tulevat iän myötä. Minä ja Pete olemme 35-vuotiaita. Jos nyt voisimme aloittaa seksin opettelun, kestäisi ensin monta kuukautta, ennen kuin alkaisin luottaa siihen, ettei tämä lopu, ettei tätä riistetäkään minulta pois yllättäen ja ilman syytä. Sitten saattaisi kestää vuosi tai kaksi (olen optimistinen) että onnistuisimme harjoitusten avulla saamaan Peten laukeamaan minun kanssani. Sitten pitäisi tehdä se toinen lapsi, koska aikaa ei olisi enempää, ja sen jälkeen menisi taas kolme vuotta tällaisessa sekoilussa, ettei läheisyyttä löydy kiireen ja lapsiin keskittymisen takia. Ja taas sama alusta. Olettaen, ettei Pete jotenkin muuttuisi avoimemmaksi, uskaltaisi lähteä tutustumaan itseensä ja omiin kipeisiin juttuihinsa ja jakamaan niitä minun kanssani. Minä en ainakaan ole onnistunut herättämään Petessä kaipuuta tällaiseen syvään läheisyyteen. Eron uhka ei ole sitä synnyttänyt. Mikä sen voisi synnyttää? Vakava sairaus, onnettomuus, vanhempien kuolema? Ehkä. Minulla ei ole keinoja. Mutta jos tämä menisi yllä kuvaamani kuvion mukaisesti, olisi mahdollista, että meillä olisi neljänkympin korvilla muutama hyvä vuosi yhteistä seksielämää, mutta jossa ei ehkä koskaan päästäisi mihinkään eteenpäin, kokeilemaan syvemmälle, niin että olisi edes joskus, hetkittäin, täysin hyvä olla, täysi luottamus siihen, että haluan olla tässä nyt ja aina. Tarkoittaako se sitä, että voisimme mennä naimisiin vasta sitten? Ja sitten alkaisi vanheneminen, sairaudet, kuolema. Ilman että mikään muu kuin lapset olisivat kiinnittäneet meitä toisiimme: syvä vieraus kahden ainutlaatuisen, toisiaan lähellä eläneen yksilön välillä, jotka kumpikin ovat eläneet ihmisiän eristyksissä omien lukkojensa takana. Aivan lohduton näkymä tulevaisuudesta, vanhuudesta. Niin samanlainen kuin miten näen omien vanhempieni elämän. Minun täytyy päästä tästä pois.

Pete on sitä mieltä, että syytän häntä kaikesta. Että minun kanssani ei voi puhua, koska minusta kaikki on aina vain hänen syytään. En tiedä, miksi se tunne on hänellä niin voimakas. Miksi tämä valtataistelu kärjistyy aina syyllisen nimeämiseen? Minä myönnän osasyyllisyyteni, myönnän päihderiippuvuuteni, haen siihen apua kun hän huutaa minua menemään hoitoon. Myönnän, että olen tasapainoton ja ailahteleva. Miksei hän myönnä sitä, mitä niin kipeästi kaipaisin kuulla: että virheistäni huolimatta olen rakas ja minulla on oikeus ikävöidä ja saada rakkautta? Ja ettei hän ole kyennyt sitä minulle antamaan eikä tuohon kyvyttömyyteensä apua hakemaan, ja että TÄMÄ on hänen syytään. Voi miten minua huojentaisi nähdä hänen edes kerran itkevän omaa syyllisyyttään, häpeävän kaikkia laiminlyöntejä ja sitä läheisyyden puutetta, jossa hän minua pitää – tahtomattaan ja neuvottomuuttaan. Ei se olisi voitto, ei se olisi mikään ruoska, jota heiluttaisin hänen päänsä yläpuolella, kun hän olisi kerrankin jäänyt kiinni virheestä, niin kuin hän itse sen näkee. Minulle se olisi kädenojennus, askel lähemmäs, pieni ele sen tajuamiseen, etten olekaan tässä yksin, vaan tässä on kaksi jotka kärsivät ja ikävöivät toistensa luo. Se olisi ainoa mahdollisuus lähteä etsimään tietä.