Jakomielistä

Yritin puhua taas tänään Peten kanssa. Kysyin häneltä, tuntuuko se jotenkin pahalta vai miltä, jos hän ajattelee, että makaisi kanssani sohvalla alastomana peiton alla, kun pieni on mennyt nukkumaan. "Ei, ei pahalta." "No miksei sitä sitten voi tehdä, miksi et suostu siihen?" Hän kierteli, ettei tässä nyt suostumisesta ole kyse - eihän luontevia tilanteita ole viime aikoina ollut. Olin taas kerran kuin puulla päähän lyöty. Selitin, että luontevia tilanteita on ollut joka ikinen ilta, kun olen notkunut olohuoneessa. Kysyin, odottaako hän, että halu olisi valmiiksi voimakas, jotta voisi ylipäätään suostua läheisyyteen. "Ei välttämättä voimakas, mutta voimakkaampi." Muistutin, että nyt mennään yhdeksättä kuukautta ilman tuota intiimiä läheisyyttä. "Ei tarvitse muistuttaa, tiedän kyllä." Kysyin, eikö hän tiedä, että aiheuttaa minulle hirveää kärsimystä. Sanoi tietävänsä. "Mulle tulee jotenkin jakomielinen olo, kun torjut minut järjestelmällisesti ja kuitenkin väität rakastavasi", sanoin. "Se johtuu vaan siitä, ettet tiedä, mitä mun päässä liikkuu ja miten mä koen tämän tilanteen." Pyysin kertomaan, mutta hän ei jaksanut enää puhua aiheesta. Lähdin nukkumaan.

En saanut unta. Nousin kolmen jälkeen ja menin Peten huoneeseen, jossa hän surffaili. Sain kuvailtua oloani muutamalla sanalla, mutta mies oli kyllästynyt aiheeseen. Viha tuntui pahalta reaktiolta. Tulin tähän omalle koneelleni vielä. Hän kävi vielä ennen nukkumaanmenoaan vihaisesti sanomassa, että kielteinen asenteeni torpedoi kaikki hänen yrityksensä. "Sä tiedät, miltä musta tuntuu, kun vähän väliä uhkailet erolla. En tiedä, mitä pitäisi uskoa, kun joka toinen päivä pidät hyvänä ideana, kun käyn juttelemassa ammattiauttajan luona ja me käydään yhdessä perheneuvonnassa, ja joka toinen päivä et usko siihen tai meihin ollenkaan." Myönsin, että tiedän asian ja olin siitä pahoillani. "No mitä sä sitten jatkat sitä. Arvaa miltä tuntuu, kun vähän väliä puhut erilleen muuttamisesta, että hanki oma kämppä ja että ei tästä tuu mitään." En osannut sanoa oikein muuta kuin että tiedän, että semmoinen on uhkaavaa. Ja että en tiedä, miten muuttaisin käytöstäni.

Vihaako se minua salaa itseltäänkin? Kysyin sitä siltä, koska tuntuu, että se vihaa ja rakastaa yhtä aikaa. Ei myöntänyt vihaavansa. Ja kuitenkin lyö kasvoille torjunnallaan, joka päivä. Ja minä annan lyödä.

Vihaanko minä sitä? Tänään ainakin taas rakastin. Sillä on suloiset korvanlehdet, suutelin ja näykin niitä, kun katsoimme telkkaria. Sen vedenvihreät silmät ovat niin kauniit. Se katsoi minua pitkästä aikaa silmiin rauhassa, ennen tätä yöllistä. Ja onnistui silloin vähän lohduttamaankin antamalla tilaa pahalle ololleni. Se sanoi jotain sen suuntaista, että antaa sen surun vain tuntua, ei se ole paha, eletään sen asian kanssa. Minun ei tarvitsisi hävetä pahaa oloani, se sanoi ja silitti minua sylissään.

En haluaisi nukkua Peten vieressä. Koskettamattomuus sattuu, ja nukun levottomasti. Kun se valvoo, kuulen sen askelet ja mietin unenkin läpi, miksei se halua tulla lähelleni. Kun se aamuyöstä tulee, nukun huonosti, koska se vie niin paljon tilaa ja tönii minua unissaan. Minä myös kuorsaan, ja Pete herättää minut usein sen takia. Se - sekin - saa minut tuntemaan itseni iljettäväksi ja hyvin haavoittuvaksi, enhän voi sille mitään ja olen aivan avuton, kun olen unessa. Olen pyytänyt, että nukkuisimme erillämme, mutta Pete on ehdotuksestani hyvin loukkaantunut. Hänelle yhdessä nukkuminen on ne muutamat tunnit luovuttamattoman tärkeää. Niinpä suostun siihen.

Nyt menen nukkumaan. Sohvalle. Kolmen tunnin päästä herään ensimmäiseen työpäivääni. Pelkään sitä, pelkään kauheasti koko elämää.

Kynnyksellä

Viime ovulaation aikaan olin ihan sekaisin. Siitä on nyt kolme viikkoa, seuraava lähestyy ja pelkään sitä. Olen alkanut huomata ovulaationi ajankohdan, sillä olen oikeastaan ensimmäistä kertaa aikuisiällä ihan luonnollisessa tilassa, ilman hormoneja tai muuta kemiaa.

Pete oli työmatkalla, minä lapsen kanssa kotona kahdestaan. Silloin taisi olla kovat pakkaset, ja siitäkin syystä ulos lähteminen oli vaikeaa. Sitä se on ollut aina, mutta nykyään siihen liittyy aina tuskainen olo siitä, ettemme koskaan käy ulkona perheeltään (näillä lumilla ei olla käyty kertaakaan - viimeinen yhteinen kävelylenkki oli syksyllä ennen lumentuloa. Mitä ihmeen elämää tämmöinen on?). Yksinäistä hiihtelyä se on kun pikku ipanan kanssa keskenään pyörii tuolla mitään tekemättä, eikä ole ketään, kenen kanssa jutella.

Eikä tämä johdu siitä, että miehellä olisi niin paljon töitä. Päin vastoin. Hänellä oli tuskin lainkaan duunia tammi-helmikuussa, mutta sen sijaan, että siitä olisi ollut meille yhteiseksi lomaksi, Pete oli niin kuin ennenkin. Kai se masentaa, ettei ole töitä. Tajuan sen. Mutta yhtä kaikki tässä pikku kämpässä toistensa jaloissa pyöriminen on parhaimmillaankin vain siedettävää, mitä parisuhteeseen tulee - siis jatkuva yhdessäolo ilman läheisyyttä, läsnäoloa, sitä tunnetta, että toinen on kiinnostunut. Maija toki antaa ilon hetkiä molemmille.

Jokainen ovulaatio muistuttaa minua fyysisesti siitä, että niitä on taas yksi vähemmän - yksi mahdollisuus vähemmän saada enää toista lasta. Ilman lääkkeitä tai hormoneja olen hyvin kiihottunut usean päivän ajan. Se saa minut järjettömän raivostuneeksi. Häpeän tilaani, vihaan sitä, vihaan itseäni ja omaa kelpaamattomuuttani, mutten silti voi mitään sille, että olen koko ajan kiimassa kuin kissa keväällä. Se on ihan hirveää.

Onnistuin purkamaan pahaa oloani hieman kirjoittamalla pitkiä kirjeitä läheisimmille ystävilleni ja saamalla heiltä myötätuntoa. Masturboin joka välissä, aina kun pikkuinen oli nukkumassa. Mikään ei silti tuntunut riittävän. (Toivuttuani synnytyksestä huomasin, että olen saanut sen myötä "lahjaksi" kyvyn saada moninkertaisia orgasmeja. Pystyn siis lauettuani jatkamaan hyväilemistä ilman tarvetta lepovaiheeseen, laukeamaan uudestaan ja uudestaan. Joka kerta rentoudun syvemmin, laukean jotenkin sisempää. Saatan tehdä sen kuusikin kertaa peräkkäin. Mitä tälläkin lahjalla tekee. Jossain toisessa ajassa ja elämässä olisin pitänyt tätä hienona ja ihmeellisenä asiana ja iloinnut sen jakamisesta rakastettuni kanssa, joka mitä luultavimmin olisi myös rakastanut uutta ominaisuuttani. Nyt miestäni ei kiinnosta edes ensimmäinen orgasmini, miksi sitten kuudes. Tämä on minussa siis hävettävää, iljettävää ja turhaa.) Itkin aina sen jälkeen, koska kaipaan niin kovasti oikeaa rakastelemista.

Olin lapselle ilkeä ja kärsimätön. Onneksi onnistuin välillä selittämään tilannetta hiukan, kun olin rauhallisempi - tai silloin, kun pelkästään itkin enkä ollut raivoissani. Selitin, että minulla on paha olla, koska kaipaan Peteä niin kovasti. Tämän pieni tuntui ymmärtävän. Mutta kyllä se pikku raukka kasvaa ihan kieroon. Tärkein syy, miksi vielä jatkan tätä sietämätöntä paskaa Peten taholta on juuri se, että Pete tarjoaa tasapainoisen aikuisen mallin Maijalle. On kaameaa tuntea olevansa yksin vastuussa täysin avuttoman olennon mielenterveydestä ja tajuta olevansa tähän tehtävään kykenemätön. Toinen aikuinen tätä vastuuta jakamassa huojentaa mieltä ja on silminnähden hyvä asia. Mitäpä siinä painaa kolmen vuoden ajan puutteessa riutunut, katkera ämmä, jonka "naama on koko ajan norsunvitulla", kuten rakas puolisoni tässä yhtenä päivänä totesi. Niin, en minäkään minua haluaisi. En ainakaan enää. Siihen voikin sitten hyvällä omallatunnolla Petekin oman haluttomuutensa ripustaa. (Vaikka ei se niin tee, kyllä minä sen tiedän. Ottaa se siitä itsekin vastuuta, ainakin ajatuksen tasolla.)

En meinaa kestää tuon lapsen tarvitsevuutta tällaisina aikoina. Minusta pitäisi riittää ammennettavaksi loputtomiin kärsivällisyyttä, rakkautta ja syliä, kun itse olen ihan tyhjä ja koko ajan miinuksilla kaiken sen suhteen, mitä ihminen tarvitsee ollakseen emotionaalisesti ehjä.

Palaan työelämään ensi viikolla. Olen huojentunut, että pääsen pois tästä kuviosta. Maija pääsee hoitoon ja näkee muunkinlaisia kasvattajia. Pete on myös luvannut ottaa enemmän vastuuta kotielämästä, koskapa hänellä on vähemmän töitä kuin minulla. Olen vannottanut sitä, että sen on ihan oikeasti pakko viedä Maijaa hoitoon eli herätä aamuisin. En jaksa sitä, että ensin herään, ruokin ja puen lapsen, vien sen hoitoon ja aloitan työt, kun äijä vaan vetää sikeitä, jotta saa välttämättömät yksinäiset tuntinsa öisin ja katsoa videoitaan kaikessa rauhassa. Sitten mahdollisesti Pete hakee sen hoidosta ja ilta menee niin kuin tähänkin asti. Enkä saa koskaan nukkua rauhassa.

Pyysin Peteltä joulunpyhinä, että se heräisi edes joskus aamulla tammi-helmikuussa, koska työkiireitä ei kerran ollut. Se lupasi. Ei herännyt. En saanut yhtä ainutta aamua nukkua pitkään. En ole saanut moneen kuukauteen. On ironista, että ennen, kun join viinaa, sain nukkua krapulaani pois uesinkin. Useimmiten tosin silloinkin heräsin hoitamaan Maijaa. Nyt, kun en ole juonut enää aikoihin, ei mies viitsi edes kiitollisuudesta antaa minun nukkua aamulla, saati rakkaudesta. Niin, kyllä se hymähtää myöntävästi, kun kerjään siltä vastausta siihen kysymykseen. Ei se sitä itse sano.

Olen mustasukkainen Peten ja Maijan välisestä rakkaudesta. Tottakai pientä suloista tyttöä on helpompi rakastaa kuin hankalaa ja nalkuttavaa, jatkuvasti itkevää kusipäätä. Ja tottakai ihanaa isiä on helpompi rakastaa kuin sitä hullua äitiä, joka yrittää tehdä omia juttujaan ja huutaa, ettei saa olla rauhassa. Mutta se ei ole minun syyni, että minulla on niin paha olla! En voi mitään sille, että tarvitsen rakkautta! En voi mitään sille tunteelle, että tunnen itseni joka ikinen päivä hylätyksi, yksinäiseksi, turhaksi, rumaksi, hulluksi ja arvottomaksi!

Saatana kun joku tulis ja tappais. Loppuisi tämä kituminen. Ei Maijakaan tarvitse tällaista äitiä. Olen huonompi äiti kuin omani, joka on kontrollifriikki kylmiö. Se sentään sai käytännön asiat hoidettua. Tuon pennun olisi parempi vaikka orpokodissa. Mutta eihän se sinne joutuisi, jos minä häipyisin kuvioista, koska sillä on niin paljon rakastavia aikuisia - ja miksei olisi, se on kaunis ja täydellisen ihana. Minä itse asiassa olen ainoa ylimääräinen tässä kuviossa. Kaikilla olisi helpompaa, jos lakkaisin olemasta.

Olen niin hirveän pettynyt, niin pohjattoman murheellinen siitä, että tämä äitiysloma ja hoitovapaa meni näin. Nyt se on ohi. Mitään hyviä muistoja ei juuri jäänyt, pääosin pelkkää tilapäisyyden ja turvattomuuden tunnetta. Hätää siitä, että perhe hajoaa hetkenä minä hyvänsä. Hätää siitä, etten saa apua, koska tuskani ei saisi olla olemassa - että on pakko pärjätä yksin, vaikkei voimia olisi, saati keinoja. Nämä melkein kolme vuotta ovat kasanneet mieleeni ja ruumiiseeni pakotettua, yksinäistä itsenäisyyttä, sellaista kovaa ja haurasta, ja yhä lujemmaksi kivettyvää käsitystä siitä, että minulle ei ole tarkoitettu hyvää parisuhdetta, ei rakkautta, koska olen jotenkin perustavanlaatuisella tavalla viallinen. Nyt se loppuu, aika, ja menen toisten ihmisten pariin. Pelkään sitä, ja odotan. En tiedä, kuinka teen työtäni, kun herkkyyteni on tummunut kyynisyydeksi ja empatiani vahingoniloksi ja kateudeksi riippuen siitä, meneekö toisilla huonommin vai paremmin kuin itselläni.

Kunpa tietäisin, miksi näin kävi. Jos minulla olisi jonkinlainen käsitys siitä, mitä olen tehnyt niin hirvittävän väärin, että ansaitsen tällaisen elämän, voisin ottaa opikseni ja kenties korjata jotakin. Ehkä jopa pyrkiä siihen, ettei näin tapahtuisi enää minulle. Jopa löytää keinoja, jos tietäisin, mistä etsiä. Nyt, kaiken tämän jälkeen, minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan. Ja vaikka olisin tehnyt mitä, minusta tämä rangaistus on kohtuuton. Mitään opetusarvoa sillä ei ole, sillä en tajua mitään. En ole oppinut mitään. Ja se jatkuu. Jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Ja minä annan sen jatkua. Tällä hetkellä asennoidun sillä tavalla, että me emme Peten kanssa rakastele koko tänä vuonna. Pidän sitä todennäköisimpänä vaihtoehtona. Silti olen tässä. Minähän sen valitsen. Mutta en tiedä, missä kunnossa olen ensi jouluna.