Jakomielistä

Yritin puhua taas tänään Peten kanssa. Kysyin häneltä, tuntuuko se jotenkin pahalta vai miltä, jos hän ajattelee, että makaisi kanssani sohvalla alastomana peiton alla, kun pieni on mennyt nukkumaan. "Ei, ei pahalta." "No miksei sitä sitten voi tehdä, miksi et suostu siihen?" Hän kierteli, ettei tässä nyt suostumisesta ole kyse - eihän luontevia tilanteita ole viime aikoina ollut. Olin taas kerran kuin puulla päähän lyöty. Selitin, että luontevia tilanteita on ollut joka ikinen ilta, kun olen notkunut olohuoneessa. Kysyin, odottaako hän, että halu olisi valmiiksi voimakas, jotta voisi ylipäätään suostua läheisyyteen. "Ei välttämättä voimakas, mutta voimakkaampi." Muistutin, että nyt mennään yhdeksättä kuukautta ilman tuota intiimiä läheisyyttä. "Ei tarvitse muistuttaa, tiedän kyllä." Kysyin, eikö hän tiedä, että aiheuttaa minulle hirveää kärsimystä. Sanoi tietävänsä. "Mulle tulee jotenkin jakomielinen olo, kun torjut minut järjestelmällisesti ja kuitenkin väität rakastavasi", sanoin. "Se johtuu vaan siitä, ettet tiedä, mitä mun päässä liikkuu ja miten mä koen tämän tilanteen." Pyysin kertomaan, mutta hän ei jaksanut enää puhua aiheesta. Lähdin nukkumaan.

En saanut unta. Nousin kolmen jälkeen ja menin Peten huoneeseen, jossa hän surffaili. Sain kuvailtua oloani muutamalla sanalla, mutta mies oli kyllästynyt aiheeseen. Viha tuntui pahalta reaktiolta. Tulin tähän omalle koneelleni vielä. Hän kävi vielä ennen nukkumaanmenoaan vihaisesti sanomassa, että kielteinen asenteeni torpedoi kaikki hänen yrityksensä. "Sä tiedät, miltä musta tuntuu, kun vähän väliä uhkailet erolla. En tiedä, mitä pitäisi uskoa, kun joka toinen päivä pidät hyvänä ideana, kun käyn juttelemassa ammattiauttajan luona ja me käydään yhdessä perheneuvonnassa, ja joka toinen päivä et usko siihen tai meihin ollenkaan." Myönsin, että tiedän asian ja olin siitä pahoillani. "No mitä sä sitten jatkat sitä. Arvaa miltä tuntuu, kun vähän väliä puhut erilleen muuttamisesta, että hanki oma kämppä ja että ei tästä tuu mitään." En osannut sanoa oikein muuta kuin että tiedän, että semmoinen on uhkaavaa. Ja että en tiedä, miten muuttaisin käytöstäni.

Vihaako se minua salaa itseltäänkin? Kysyin sitä siltä, koska tuntuu, että se vihaa ja rakastaa yhtä aikaa. Ei myöntänyt vihaavansa. Ja kuitenkin lyö kasvoille torjunnallaan, joka päivä. Ja minä annan lyödä.

Vihaanko minä sitä? Tänään ainakin taas rakastin. Sillä on suloiset korvanlehdet, suutelin ja näykin niitä, kun katsoimme telkkaria. Sen vedenvihreät silmät ovat niin kauniit. Se katsoi minua pitkästä aikaa silmiin rauhassa, ennen tätä yöllistä. Ja onnistui silloin vähän lohduttamaankin antamalla tilaa pahalle ololleni. Se sanoi jotain sen suuntaista, että antaa sen surun vain tuntua, ei se ole paha, eletään sen asian kanssa. Minun ei tarvitsisi hävetä pahaa oloani, se sanoi ja silitti minua sylissään.

En haluaisi nukkua Peten vieressä. Koskettamattomuus sattuu, ja nukun levottomasti. Kun se valvoo, kuulen sen askelet ja mietin unenkin läpi, miksei se halua tulla lähelleni. Kun se aamuyöstä tulee, nukun huonosti, koska se vie niin paljon tilaa ja tönii minua unissaan. Minä myös kuorsaan, ja Pete herättää minut usein sen takia. Se - sekin - saa minut tuntemaan itseni iljettäväksi ja hyvin haavoittuvaksi, enhän voi sille mitään ja olen aivan avuton, kun olen unessa. Olen pyytänyt, että nukkuisimme erillämme, mutta Pete on ehdotuksestani hyvin loukkaantunut. Hänelle yhdessä nukkuminen on ne muutamat tunnit luovuttamattoman tärkeää. Niinpä suostun siihen.

Nyt menen nukkumaan. Sohvalle. Kolmen tunnin päästä herään ensimmäiseen työpäivääni. Pelkään sitä, pelkään kauheasti koko elämää.