1. Parisuhteessa on enemmän ja syvempiä vaiheita kuin olen ennen oppinut. Esimerkiksi valtataistelu oli minulle uusi asia sellaisena juttuna, joka on välttämätön ja joka voidaan käydä läpi, kohti uutta. Ei siis pelkästään uhkaava tai sairas suhteen "piirre". En vielä tiedä, mutta luulen, että tämä meidän kotitilanteemme on tuota valtataistelua. Jotenkin omat rajat ovat eri tavoin uhattuina, olemiselle omana itsenään ei ole tilaa, ja se saa meidät lukkoon.
2. Ihminen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Tuo toinen ei tässä tapauksessa tahdo minulle mitään pahaa (vaan hyvää), ei ole vaarallisen sairas tai päihdeongelmainen, ei väkivaltainen tai mitenkään kelvoton. Se on mukava, tavallinen ihminen, jolla on pyrkimys hyvyyteen. Ja kuten tavallisilla ihmisillä, sillä on omat ongelmansa tuon pyrkimyksen toteuttamisessa. Niinpä en voi syyttää sitä omista tunteistani. Ne nousevat minusta, ovat minun mielessäni, ja minun on niiden kanssa opittava elämään. Silloinkin, kun niiden aiheena on tuo toinen ja hänen tekemisensä, tai tekemättä jättämisensä. Tuolla toisella ei ole velvollisuutta eikä edes mahdollisuutta vapauttaa minua omista vaikeista tunteistani.
3. En ole koskaan elänyt näitä vaiheita läpi edellisissä parisuhteissani. Tuo on ainoa, joka ei ole häipynyt tai nakattu pihalle näiden kysymysten noustessa pintaan. Enkä puhu nyt seksistä. Sitä on ennen yleensä riittänyt, mutta olen alkanut vähän miettiä sitäkin, mikä sen rooli kommunikaatiossa ja ymmärtämisessä on - ja on ollut. Kuinka paljon sillä on ennen paikattu muuta läheisyyden ja ymmärtämisen puutetta? Väistelty hankalia asioita? Eipä silti, tämä monen vuoden selibaatti on minusta edelleen aika hardcore keino todellisen läheisyyden oppimiseen. Toisaalta eräs tuttuni on kokenut samaa, ja kun aika oli kypsä miehen kohdalla ja nainen löysi itselleen ihan ikiomaa itsenäisyyttä, jotain loksahti ja nyt heillä on enemmän ja parempaa kuin koskaan ennen: luottamus, sitoutuminen, läheisyys, ilo, vapaus ja rakkaus. Ja tiedän, että tuon miehen lapsuudessa on samankaltaista murhetta kuin omani. Se voisi aiheuttaa vaikeutta olla lähellä.
4. Kurssilla opetellaan tekniikka oman sisäisen keskustelun käymiseen, "sisäisten äänien" kuunteluun. Minulla on aina ollut vahva tuomitseva ääni (ei mitenkään hallusinatorinen), joka kommentoi tekemisiäni ja uuvuttaa. Keskustelun kautta tuodaan tuo ääni päivänvaloon, mutta etsitään myös "sisäistä lasta" ja "viisasta kasvattajaa", jonkinlaista puolustuksen puheenvuoroa. Lisäksi opetellaan tunnistamaan lapsuudessa opittuja sopeutumiskeinoja, joilla ihminen yhä yrittää reagoida sisäisen arvostelijan kritiikkiin. Keskustelujen ideana on niinkin radikaali ajatus, että ihmisessä itsessään on olemassa viisaus omien tunteiden kanssa tasapainoon pääsemiseen. Vain tällainen sisältä kumpuava oivaltaminen on kestävää, se on ihmisen omaa ydintä. Minusta tämä kuulostaa niin hyvältä, että haluan uskoa sen olevan totta, ja tehdä töitä löytääkseni tien pois tunnemyrskyistä, ulkoaohjautuvasta reagoinnista, omaan elämään.
Olen alkanut pitää mahdollisina omalle kohdalleni sellaisia asioita kuin aito anteeksiantaminen, luopuminen ilman katkeroitumista, toisen aito kuunteleminen, ilo, rauha, itsenäisyys ja rakkaus, joka ei ole riippuvuutta. Samalla jokseenkin kaikki romanttisen rakkauden kuvasto on alkanut näyttää silmissäni riippuvuudelta.
Laitan tähän tänään käymäni sisäisen keskustelun selittämään, mistä tässä työskentelyssä on kyse.
Aihe
Imen itseeni Peten vihamieliset tunteet, tai ne, joita kuvittelen hänen tuntevan. Kuvittelulle jää paljon tilaa, kun hän on puhumatta päiväkausia.
Tosiasiat ja havainnot
Olimme olleet sairaana koko perhe ja sisällä monta päivää. Minä aloin jo tervehtyä ja kaipasin Peten seuraa. Pete vain nukkui ja oli poissaoleva kun heräsi. Hän näpersi konettaan ja soittimiaan. Itkin ja yritin puhua. Hän huusi, ettei ollut kiinnostunut syytöksistäni tai tunteistani. ”Enkö mä sais ikinä olla sairas? Jätä minut rauhaan.” Nyt mykkäkoulua on jatkunut kaksi päivää eikä loppua näy. Saan raivareita Maijalle.
Ajatukseni ja tulkintani
Suhteemme oli jo kääntymässä parempaan. Nyt valumme takaisin siihen perhehelvettiin, joka oli arkea. Kaikki läheisyys kanssani on Petelle hirveän ponnistuksen takana, hän pystyy siihen vain kunnossa, ei väsyneenä tai sairaana – mitä on suurin osa arjesta. Eniten hän haluaa vain olla yksin. Hän toivoo, että olisin vain asumassa samassa kämpässä, mutten häiritsisi. Kaikki tunteeni häiritsevät Peteä. Hän haluaisi, ettei niitä olisi.
Kehon tuntemukset
Itkettää koko ajan. Raivostuttaa, kasvot ovat punaiset ja sydän hakkaa. Haluaisin repiä ja rikkoa tavaroita, lyödä ja satuttaa jotain. On vaikea hengittää, vaikea nukkua öisin.
Tunteeni
Olen väsynyt ja kyllästynyt tuntemaan itseni jatkuvasti torjutuksi. Minulla on oikeus saada rakkautta omalta puolisoltani! Pintaan nousee kaunaa ja kasautunutta turhautumista kaikista Peten laiminlyönneistä. Olen raivoissani. Vihaan Peteä. Minussa ei ole rakkautta Maijalle, olen niin täynnä vihaa. Tunnen siitä syyllisyyttä ja vihaan myös itseäni. Minusta tuntuu, että hajoan sisältä – toivon, että lakkaisin olemasta, koska on niin vaikea kestää sitä, että olen olemassa tällaisena - siis etten voi sille mitään enkä siten saa koskaan tulla rakastetuksi.
Sisäinen arvostelijani
- Pete ei rakasta sinua. Et ole rakkauden arvoinen.
- Seisoisit omilla jaloillasi, aikuinen ihminen. Velvollisuutesi on olla hellä ja kärsivällinen lapsellesi. Olet äiti, kokoa nyt itsesi herrajumala!
- Jos mokaat tämän äitiydenkin, et saa edes Maijasta sitä omaa, rakasta ihmistä, jota kaipaat. Se lähtee ja jättää sinut heti kun ymmärtää ja voi.
- Mikä siinä nyt on niin kamalaa, että olet muutaman päivän yksin? Anna toisen mököttää, jos se on sen tapa sairastaa. Ei se ole sinulta pois.
- Ei sinulla ole oikeutta hyvään parisuhteeseen. Sellainen on mukavia ja terveitä ihmisiä varten. Sinä et ole mukava vaan hullu ja ilkeä kusipää.
- Turhaan kuvittelet, että jotkut kurssit ja oppaat saisivat sinut muuttumaan. Tai teidän suhteen. Olet niin tasapainoton ja vaativa, ettei sinusta tule koskaan rakkauden arvoista.
- Jos on niin vaikeaa, mikset eroa? Oma vikasi kun roikut siinä vielä, älä valita.
- Ole hiljaa saatanan hullu! Kukaan ei halua kuulla tuota kaikkea paskaa, se ei kiinnosta ketään!
Sopeutumiskeinoni (reaktiot sisäisen arvostelijan kritiikkiin)
Raivo. Itseviha. Eli taas kerran vissiin se introjisointi, kaiken imeminen osaksi omaa tunnemaailmaa. Itku. Miellyttäminen: yritän jäädyttää kaikki tunteeni, olen hiljaa ja ilmeetön. Nämä vuorottelevat.
Sisäinen lapseni
- Maijalle: jätä minut rauhaan, senkin vaihdokas! Et saa rakkautta, kun en minäkään saa!
- Haluaisin syliin, alastomalle iholle. En Peten, vaan jonkun toisen, jonkun ihanan ja ehjän ja aikuisen.
- Petelle: mene pois tästä kodista! Älä satuta enää! En halua nähdä sinua täällä, en kuunnella poissaolosi ääniä!
- Haluaisin hengittää syvään, vapaasti. Olla iloinen. Yhdessä jonkun kanssa, joka rakastaisi minua.
- Haluan olla Maijan kanssa sylikkäin, nauraa ja suukotella.
- Haluan elää! En halua tätä tunteetonta tyhjyyttä.
Viisas kasvattajani
- Sinä suret nyt myös näitä kahta vuotta tässä vanhassa kodissa, uuden kynnyksellä. Ne ovat olleet täynnä murhetta ja pettymystä ja torjuntaa. Olet ollut hirveän yksin. Se on totta. Sure vain.
- Anna nyt hyvä ihminen joku osa syystä olosuhteillekin. Sairaus ja sisällä kökkiminen nuuduttaa kenet tahansa.
- Etkö kuitenkin tähtää ihan ikiomaan tasapainoon? Pyri siihen silti, vaikka Pete olisikin omalla tavallaan sairas. Sillä on oma tiensä kuljettavana, et voi kulkea sitä sen puolesta.
- Olet pitkään painanut omia parisuhdetarpeitasi varjoon tämän itsekasvatuksen takia. Etsi rakentavia keinoja ilmaista niitä Petelle. Koeta samalla pitää omasta itsestäsi kiinni, ettet menisi rikki, kun tulet taas torjutuksi. Torjunta on Peten oma suojautumiskeino, se ei kohdistu henkilökohtaisesti sinuun vaan kaikkeen hänen elämässään. Läheisyys, kumppanuus, jakaminen ja seksi eivät ole parisuhteessa vääriä ja kiellettyjä tarpeita, vaan hyviä ja oikeita.
- Et ole sen huonompi kuin kukaan muukaan. Olet kasvattanut kauniin ja terveen tyttären, olet älykäs, hauska ja tunteellinen. Pyrit hyvyyteen ja totuuteen. Kyllä se riittää luvaksi olemassaoloon. Olet Jumalan luoma, et vähempää kuin muut. Sinulla on arvo, se ei riipu siitä osaako Pete arvostaa sinua vai ei.
- Harva on niin ihmeellisellä tavalla rakkauden arvoinen, että ”ansaitsee” jotenkin enemmän kuin muut. Parisuhteeseen kuuluu seksi ja läheisyys, myös henkinen. Myös huonoon ja keskeneräiseen parisuhteeseen. On kuulunut sinunkin elämässäsi ennen, ja silloin olit vielä enemmän kesken kuin nyt. Rakastelu on lepotauko vaatimusten keskellä, hetki jossa saa olla hyväksytty, vaikka on keskeneräinen. Olet elossa, kun suret sen puuttumista.
- Katso sitä lasta, näe ja tartu kiinni hyviin hetkiin. Roiku kiinni siinä, missä olet onnistunut, ja rakenna siitä. Sulje Pete pois, jos et muuten jaksa. Maija on tärkeämpi kuin Pete.
- Tämä ei ratkea sinun voimillasi eikä taidoillasi. Olet yrittänyt niin paljon. Armahda jo itseäsi. Keskity omaan toipumiseesi, anna Peten olla.
- Etsi edelleen keinoja elää omaa elämääsi, jos kerran valitset sitoutumisen ajatuksen. Pete ei muutu ehkä kuukausiin, ei ehkä vuosiin. Ethän halua elää puolikuolleena siinä rinnalla?
- Tapaa muita ihmisiä. Puhu muiden kasvavien kanssa. Luo, rakenna, remontoi, tee työtä. Rakasta lastasi. Mene ulos, hengitä, etsi itsellesi uutta tapaa olla yksin Maijan kanssa.
Aikomukseni, toiveeni ja tarpeeni
- Tänään siivoan ja leivon.
- Yritän illalla soittaa viisaalle kollegalle, joka viimeksi antoi uusia ajatuksia.
- Huomenna tapaan ystäviä.
- Sitten ostan asunnon ja sitoudun rohkeasti tähän elämään näin. Elämään ilman seksiä ja syvää läheisyyttä tämän kipeän ja lukossa olevan miehen kanssa, jota rakastan ja joka on lapselleni paras mahdollinen isä.
- Jatkan luopumista, sen opettelemista etten voi pakottaa maailmaani enkä toisia ihmisiä. Ja nimenomaan sen opettelemista, että luopumisen on tapahduttava aidosti, katkeroitumatta.
Vau. Katsokaa nyt, mikä tunneskaala. Epätoivon syöveristä valoon ja toimintaan. Toimii, ainakin paperilla!
3 kommenttia:
Mitä kuuluu? Luin tämän blogin arkiston läpi kuukausi, pari sitten ja jäin odottamaan uusia kuulumisia.
Olet hirveän sitkeä, täytyy myöntää. Miten säilyä tarvitsevana ja haavoittuvana kun toinen koko ajan torjuu, keskustelevana ja rakentava kun toinen vetäytyy ja on hiljaa, haluavana ja nauttivana kun toinen ei nautintoon halua antautua ... siinäpä kysymyksiä joihin en itsekään ole löytänyt vastauksia.
Jos lapsen tarpeet torjutaan tai jos hän joutuu odottamaan liian kauan, hänhän ensin tulee vihaiseksi, sitten surulliseksi ja lopulta lakkaa ilmaisemasta tarpeitaan. Siinä ollaan jo tuhon tiellä, kun yhteys omiin tarpeisiin katkeaa, ja muodostuu käsitys ettei itsellä ole muille kuitenkaan väliä. Negatiivinen kehä alkaa. Hienoa, että vaikka toiveesi eivät toteudu, olet pystynyt säilyttämään yhteyden sieluusi ja käsityksen siitä, että toiveesi ovat hyviä, terveitä ja sallittuja.
Tiedän, että tulen palaamaan sivuillesi vielä monta kertaa.
Olet niin hyvin pukenut sanoiksi sen, mitä itse hämmästelen lähes päivittäin - eihän tämän näin pitänyt mennä. Ensin vuosi, sitten toinen, kolmas ja nyt onkin jo viides vuosi menossa. Epätoivoa, turhautumista, syyttelyä, itsesyytöstä...
Tässäkö katovat parhaat vuoteni, kun itse vihdoin ymmärrän, mitä naisena haluan. Uhraan ne miehelle, joka palvoo vain työtään ja harrastuksiaan. Niin ihana ja intohimoinen mies vuosia sitten...
Löytyykö tuo yhteys vielä, vai onko jossain joku toinen, joka on minua varten? Kumpa minulla olisi vastaus siihen.
Toisinaan tuntuu, että olen niin yksin...
Voimia sinulle.
kiitos teille, siskot. Kommenttinne lohduttavat, kun valvon yötä. Elämä uudessa kodissa ei ole lähtenyt menemään paremmin, jos ei huonomminkaan. Työkiireissä sain itsetuntoa ja muuta ajateltavaa, tunsin itseni tarpeelliseksi. Nyt lomalla huomaan, että taannun vuosien taakse ja lasken ohi liukuvia päiviä: eikö tänäänkään? Olen taas alakynnessä, nurkkaan ajettuna.
Pete sanoi, ettei luota minuun - siihen, että olen ollut uskollinen. Tämä tuli yllätyksenä. Sanoin, että on hänen oma asiansa työstää epäluottamustaan, koska minä en ole häntä pettänyt koko sinä aikana, kun hän on minut hylännyt yksinäisyyteen.
On vaikea laueta, kun en pysty enää edes fantasioissani tavoittamaan sitä kokemusta, että kukaan voisi haluta minua. Luulen, että tämä hiljaa syntyvä kokemus omasta kelvottomuudesta on se, joka estää lähtemisen teilläkin: en kuitenkaan kelpaisi enää kenellekään kunnon miehelle, joten ihan sama jäädä tähän, koska parempaakaan ei ole luvassa. Onko se ansa vai realismia, en tiedä.
Lähetä kommentti