Acedia et tristia

Epätoivo on nyt muutaman päivän ollut sitä luokkaa, että jo pelkkä fyysinen paha olo vaatii kemioita korjaukseen. Rintaa painaa ja puristaa, hengitys ei meinaa kulkea. Eilen itku tuli vasta viinipullon jälkimmäisellä puoliskolla ja helpotti vähän. Auttoi siinä elokuvakin, aihepiiriltään osuva. Kirjoitin yöllä pitkän kirjeen Petelle ja jätin sen avatun päiväkirjani kanssa hänelle. Pyysin häntä lukemaan merkintöjäni vuoden takaa tähän päivään. Kysymykset ovat jo silloin olleet samoja, ovat yhä, ja yhä ilman vastausta. Jos vain tietäisin, mitä kysyn väärin. Tai miten lopettaa kysyminen. Kaikki on jo sanottu moneen kertaan, mutta se ei riitä.

En saanut mitään kommenttia kirjeeseeni tai siihen, oliko hän lukenut sen.

Pete on tänään ollut Maijan kanssa koko päivän. Olen saanut nukkua ja olla yksin. Siitä olen huojentunut. Tein pitkästä aikaa kuvan. Siitä tuli suuri ja voimakas. Osaan vielä piirtää, sen huomaaminen vei hetkeksi ahdistuksen sivummalle.

On vaikeaa olla Maijan kanssa. Hän on iloinen ja aktiivinen ja vaatisi minuakin olemaan. Tuntuu kuin mieleni olisi kahtia: toinen puoli yrittää reagoida Maijan tarpeisiin ja syyllistyy epäonnistumisesta, toinen miettii kuumeisesti suhdetta Peteen ja on niin rikki, että toisen puolen toimintakyky lähenee nollaa. Alan olla huolissani Maijasta. Onneksi Pete hoitaa häntä. Maijan kanssa kahdestaan on usein helpompaa kuin koko perheenä: on vaikeaa vuoronperään näyttää hellyyttä Maijalle ja olla näyttämättä sitä toisilleen.

Anonyymin kysymykseen kosketuksesta: en tiedä, onko Pete vain oppinut olemaan niin totaalisen yksin, että hän on kuolettanut kosketuksen kaipuunsa. Ennen hän rakasti koskettaa minua, siksi luulen, että kyse on jostain muusta. Minä olen jatkuvasti lähes pahoinvoiva tällaisina kausina, kun hän ei kosketa minua päiväkausiin ollenkaan. Voisin kai kerjätä, ehkä hän koskettaisi, mutta jäisin sisältä vielä tyhjemmäksi, sillä kosketuksen viesti puuttuisi, se viesti, että haluan antaa sinulle lahjan, lohduttaa sinua omalla ruumiillani, ihan itse haluan antaa sinulle tämän kosketuksen, jotta sinulla olisi parempi olla. Olen miettinyt, onko kyse ylpeydestäni, kun en nöyrry kerjäämään. En usko. Luulen, että kyse on erottelukyvystäni: kerjätty kosketus on vain kuori. Silloin toinen antaa vain palasen kuortaan, ei itseään, sisintään.

Huomaan, etten oikein usko Jumalaan. (Helvetin huono mäihä ammatinvalinnan kannalta.) En koe rakkautta, huolenpitoa, merkitystä, valoa. Edes etäisesti, sen poissaolona, sen ikävöimistä. Siihen olen kyllä tottunut. Olen kadoksissa itseltäni, kadoksissa Jumalalta. Kadonnut. Kadotettu. Kysymys synnistä ja syyllisyydestä ei puhu minulle siitä, tai siitä puhuminen ei koske kokemustani. Siksi myöskään julistus armosta, syyllisyyden keventäjänä, syntisen pelastajana, ei osu kohteeseensa. Tämä pimeys ei ole pelkkää syyllisyyttä omista teoista tai tekemättä jättämisistä. Se on pohjatonta, jatkuvaa häpeää omasta riittämättömyydestä, kyvyttömyydestä, olemassaolosta. Sen vaihtoehdon ajatteleminen, ettei olisikaan mitään universumin ytimestä säteilevää metafyysistä valoa, jossa "me elämme, liikumme ja olemme" ja joka nyt vain on minulta kätkössä, niin, sekään ei oikeastaan tunnu miltään. Tai se tuntuu tältä samalta epätoivolta ja kauhulta.

Filosofisena, rationaalisena valintana ateismi on yhtä kiinnostava kuin jumalausko samoin perustein. Ontto, hajuton, vastaukseton. Ateisti, jota universumin Jumalattomuus ei uhkaa, vaan joka kokee siitä huolimatta merkityksellisyyttä, näkee valon jatkumon, on mielestäni sisäistänyt uskon ytimen: heittäytymisen tuntemattoman varaan, elämän valitsemisen siitä huolimatta, ettei mitään takeita ole. Jeesusta lainatakseni: "Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta".

Sille, jonka Jumala kuolee, on kyse toisenlaisista asioista. Ähättelevä materialisti ei hänestä saa jälkiviisaudelleen vastakaikua tai uutta liittolaista. Jumalansa haudalla itkevää ei lohduta edes Esko Valtaojan lempeä agnostisismi, jonka elämän mielekkyys rakentuu uteliaisuudesta - utelias mieli taas edellyttää lähtökohdan, jonka mukaan tulossa on kiinnostavia asioita, kiehtovia ja kauniita, ihmeellisiä ja tosia. Noissakin on jo läsnä se Jumala, johon olen uskonut.

Ja uskonnon ammattilaisten uskonnollinen puhe, uskovien monisanaisuus. Miten ne uskaltavat? Miten ne uskaltavat päästellä suustaan armoa ja pelastusta, Jeesusta ja Jumalaa, loputtomia rukouksia, Jumalan tahtoa, ajatuksia ja sanomisia, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen? Kuin lukisivat mahtipontisia runoja, romanttista patriotismia, mieltäylentäviä sanoja yhteisöllisyydestä, rakkaudesta, totuudesta? Kai tälläkin on vielä jotain merkitystä: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä käytä väärin Herran, sinun Jumalasi nimeä." Eikö niitä pelota näiden sanojen edessä? Omat sanani vähenevät, kun ajattelen kaikkea sitä väärinkäyttöä, mitä olen nähnyt, kuullut ja tehnyt. Vähenevät olemattomiin, lakkaavat. En uskalla sanoa enää mitään.

"Päiväni haipuvat pois,
tyhjiin valuvat kaikki minun aikeeni,
kaikki sydämeni toiveet.
Te väitätte yötä päiväksi,
sanotte, että valo on lähellä,
vaikka on aivan pimeää.

Minullako toivoa?
Kotini on tuonela, pimeyteen minä sijaan vuoteeni.
Hautaani minä tervehdin: "Sinä olet isäni!"
Madoille sanon: "Äitini, sisareni!"
Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni?
Se vaipuu minun kanssani tuonelaan.
Yhdessä katoamme maan tomuun."
(Job 17:11-16)

Puhelinseksiä ja turhautumista

Yhtä ruikutusta tämä elämä. Huomenna alkaa menkat ja se siitä sitten taas. Meillä oli kolmen päivän parisuhdeaika, osa siitä tosin töissä, mutta silti - ei seksiä. Kävimme sentään elokuvissa ja katselimme sen jälkeen videoita kotona yhdessä. Oli yhteinen olo. Silti, kun viimeisenä iltana valvottuani (=odotettuani) tarpeekseni, sanoin Peten selälle, että menen nyt nukkumaan, hyvää yötä, oli vastauksena puolihuolimaton "Jaha".

Kenties hän hahmottaa maailmaa aivan eri mittareilla kuin minä. Kaksinoloaikoina lasken jäljelläolevia tunteja siihen, vieläkö olisi mahdollista sulaa rennoksi toisen syliin. Arvailen - en tiedä - että Pete laskeskelee samalla lailla, mutta kauhuissaan: Vielä 24 tuntia, vielä on aikaa, ei tarvitse vielä kohdata omaa häpeää, yrittää väkisin, aamulla yritän kyllä, lupaan lupaan, viimeistään illalla, jos vain Vea on lämmin ja iloinen ja tekee aloitteen....

Olin haaveillut tapaavani K:n tänään, mutta hänelle tuli este. Niinpä juopottelen. Olen ollut suhteellisen ylpeä oman juomiseni suhteellisestamisesta, mutta nyt se tuntuu turhalta, osalta tätä jatkuvasti rikkoutuvaa hämärää diiliämme siitä, miten elämme. Voi olla, että juomiseni on joskus turnoff Petelle, mutta useimmiten hylkääminen tapahtuu niin, että olen ihan selvinpäin, ja toisaalta taas toissakerta (syyskuun alussa) onnistui ainoastaan viinan voimalla, kun tuhannen kännissä ylitin oman häpeäni ja otin mieheni. (Hän piti siitä ja puhui vielä myöhemminkin.)

K oli kirjoittanut minusta Cityn Vikakertaan aivan suloisen kirjoituksen, josta punastuin sieluani myöten. En silti tiedä, mitä hän ajattelee nyt. On pitänyt välimatkaa. Paitsi että kuluneella viikolla...

Hm. Laittelimme toisillemme eroottisia tekstiviestejä. K tiesi, että olin itsekseni Maijan kanssa, joka nukkui vaunussa. Joskin julkisella paikalla. Puhelimeni soi. "Arvaa mitä mä teen", kuului hengästynyt ääni. Punastuin, arvasin. Olin hämmentynyt, koska olin ihmisten ilmoilla, mutta se oli ihanaa, kiihottavaa jännitystä. K oli autossaan sivutiellä, masturboimassa minun takiani, siksi koska olin hänestä niin ihana. En voinut aktiivisesti osallistua puhelinseksiin edes puheillani saati masturboimalla yhtä aikaa (mitä K ehdotti), mutta kuuntelin korvat hehkuen kuumia sanoja. "Mä ajattelen sun pehmeitä rintoja.... ahhh... Ja sitä että mä nuolen sun ihanaa pillua.... aaah, multa tulee kohta".... sitä oli uskomatonta kuunnella. Tällaista ei ole tapahtunut minulle aiooneihin. Olla tuollaisen suoran ja teeskentelemättömän, avoimen himon kohteena, silti kunnioitettu, ystävä, toveri, keskustelukumppani. En ole vieläkään toipunut.

Ja se suru, etten voi jakaa samanlaista spontaania halun ilmaisemista sen kanssa, jota rakastan.

Meillä on nyt mökötetty pari päivää. Eilen aikaa Maijan hoidosta paluuseen oli kolme tuntia, kun päätin, etten jää odottelemaan viime tingan aloitetta, koska sitä ei ole tullut ennenkään. Yritin hellästi herättää Peteä, joka reagoi laimeasti vaikka oli itse pyytänyt herätystä (edistystä?) ja makoili tämän jälkeen vielä tunnin. Sanoin rauhallisesti (mutta eiköhän hän kuullut kiukun ääneni läpi), että lähden ulos pian riippumatta siitä, onko hän lähdössä vai ei, en jää enää odottamaan. Illalla oli ollut puhetta, että puuhailtaisiin yhdessä ulkoilua ja sellaista (jos ei kerran seksiä ollut järkevää odottaa enää niin paineen alla kuin Maijan viimeisenä hoitopäivänä). Pete jäi nukuumaan, minä livahdin kävelemään pakkaseen. Kyyneleet jäätyivät poskilleni, kun surin elämääni, elämäämme. Kävin kaupassa ja palattuani Pete oli siivonnut keittiön ja kokannut, aloitti keskustelun lempeästi: "Ootsä kiukkunen?" Lepyin hieman ja mutisin myöntävästi. "Hyvä homma Välillä pitää olla kiukkunen niin asiat etenee!" Olin aika iloinen asenteesta, mutta ei siitä mitään seurannut. Nyt Pete on työmatkalla, ja hiljaisuutta on jatkunut pari päivää.

Vihaan mököttämistä. Kuitenkin sellaisissa epätoivon tiloissa, joissa nyt taas mennään, se tuntuu oikeasti yhdeltä mahdolliselta keinolta, kun kaikki keinot ovat lopussa. Haluaisin jaksaa olla urhea, itseriittoinen, itsenäinen. Mököttää rauhassa, viileänä ja oman elämäni hoitavana, tasapainoisena. Hieman koominen ajatus, mutta yritän silti. Haluaisin jaksaa odottaa kysymystä "Kauanko aiot vielä jatkaa tätä?" jotta saisin sanoa vastauksen, jota olen hautonut jo viikkotolkulla.

"Siihen saakka, kunnes teet kanssani sopimuksen. Sinä joko a) suostut ottamaan lääkkeitä ja yrittämään rakastelua kanssani vähintään kolme kertaa ja/tai b) lupaat varata lääkäriajan, pidät lupauksesi, ja puhut siellä suoraan 1. haluttomuudestasi, 2. erektio-ongelmastasi ja 3. siitä, ettet laukea muuten kuin yksin - ja että haluat asiassa apua ja hoitoa ihan jo siksi, että emme voi saada lisää lapsia, ellei tilanne parane." Pitäisiköhän kirjoittaa paperi jo etukäteen ja vaatia allekirjoitusta.

Olen siis siirtynyt uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan pahan akselille. Lahjoin Peteä ehdottamalla yhteä iltana, että jokaisesta kerrasta, jonka se ottaa erektiolääkkeen ja kokeilee intiimiä läheisyyttä kanssani, lopetan tupakoinnin kahdeksi viikoksi. Sopimukseen ei sisälly vaatimusta seksin onnistumisesta tai edes seksistä, vain rauhallisesta ja rennosta läheisyydestä. Pete kuittasi ehdotukseniu leikinlaskulla, vaikka inhoaa tupakointiani ja tietää, että voin sen halutessani lopettaa milloin vain.

Pete rakastaa minua. En epäile sitä. Hänen kykynsä ottaa vastaan rakkautta tai pitää itseään riittävän merkittävänä olentona, jotta toiselle olisi hänen rakkaudellaan väliä, on häiriintynyt. Uskon myös, että hänellä on jotain kosketushäiriöitä. Hän kaipaa hyvin vähän läheisyyttä ja hellyyttä. Tämä tosin on muuttunut alkuajoista. Toivon, että hänellä on jokin sairaus tms., joka selittäisi, miksi hän on sellainen kuin on. Mutta vituttaa äärettömästi, että tässä mennään pitkälti toista vuotta ilman, että hän olisi tehnyt elettäkään asian selvittämiseksi.

Olin jo saamassa siististi kiinni selvemmästä olemisesta ja olin ylpeä ja iloinen, mutta tänään ja eilen juon ihan vittuillakseni. Ei oikeastaan edes huvittanut, haluan vain ärsyttää Peteä. Toivon, että hän sanoo minulle jotain päihdeprojektistani ja siitä, mitä olen hänelle siitä puhunut. Silloin saan sanoa takaisin, ettei hänkään ole pitänyt mitään lupauksiaan, joten se lienee ihan sama, miten minä elän omaa elämääni. Viime keväänä hän lupasi mennä testosteronikokeisiin, olin jo varannut ajan labraan, mutta hän ei koskaan mennyt. Syksyllä hän puhui lääkäristä ja varasi jotain aikoja, ja olin mielettömän täynnä toivoa. Ajan kanssa on käynyt ilmi, että hän käy vain juttelemassa sairaanhoitajan kanssa ylipainosta ja verenpaineesta ja yrittää hitaasti laihduttaa. Mitään lääkäriä ei ole eikä tule, eikä hän ole sairaanhoitajallekaan puhunut seksistämme mitään. Minua ei nyt oikein vakuuta tuo hänen yrityksensä sen eteen, että seksielämämme korjaantuisi.

Saisko vähän huomioo pliiz!?

Käykää nyt hyvät ihmiset lukemassa blogiani! Menee ihan hukkaan koko ekshibitionismi! Sama ois kirjoittaa päiväkirjaa!

Eikö tässä ole kaikki kivat herkut: seksiä, päihteitä, elämää ja kuolemaa, uskontoa, suoruutta ja vielä hyvää suomeakin.

Turhaudun, kun mua ei lueta! Missä kaikki entiset lukijani/tukijani ovat? Tarvitsen sitä, että olen teille olemassa - että ymmärrätte minua, kuulette, vastaatte, autatte.