Acedia et tristia

Epätoivo on nyt muutaman päivän ollut sitä luokkaa, että jo pelkkä fyysinen paha olo vaatii kemioita korjaukseen. Rintaa painaa ja puristaa, hengitys ei meinaa kulkea. Eilen itku tuli vasta viinipullon jälkimmäisellä puoliskolla ja helpotti vähän. Auttoi siinä elokuvakin, aihepiiriltään osuva. Kirjoitin yöllä pitkän kirjeen Petelle ja jätin sen avatun päiväkirjani kanssa hänelle. Pyysin häntä lukemaan merkintöjäni vuoden takaa tähän päivään. Kysymykset ovat jo silloin olleet samoja, ovat yhä, ja yhä ilman vastausta. Jos vain tietäisin, mitä kysyn väärin. Tai miten lopettaa kysyminen. Kaikki on jo sanottu moneen kertaan, mutta se ei riitä.

En saanut mitään kommenttia kirjeeseeni tai siihen, oliko hän lukenut sen.

Pete on tänään ollut Maijan kanssa koko päivän. Olen saanut nukkua ja olla yksin. Siitä olen huojentunut. Tein pitkästä aikaa kuvan. Siitä tuli suuri ja voimakas. Osaan vielä piirtää, sen huomaaminen vei hetkeksi ahdistuksen sivummalle.

On vaikeaa olla Maijan kanssa. Hän on iloinen ja aktiivinen ja vaatisi minuakin olemaan. Tuntuu kuin mieleni olisi kahtia: toinen puoli yrittää reagoida Maijan tarpeisiin ja syyllistyy epäonnistumisesta, toinen miettii kuumeisesti suhdetta Peteen ja on niin rikki, että toisen puolen toimintakyky lähenee nollaa. Alan olla huolissani Maijasta. Onneksi Pete hoitaa häntä. Maijan kanssa kahdestaan on usein helpompaa kuin koko perheenä: on vaikeaa vuoronperään näyttää hellyyttä Maijalle ja olla näyttämättä sitä toisilleen.

Anonyymin kysymykseen kosketuksesta: en tiedä, onko Pete vain oppinut olemaan niin totaalisen yksin, että hän on kuolettanut kosketuksen kaipuunsa. Ennen hän rakasti koskettaa minua, siksi luulen, että kyse on jostain muusta. Minä olen jatkuvasti lähes pahoinvoiva tällaisina kausina, kun hän ei kosketa minua päiväkausiin ollenkaan. Voisin kai kerjätä, ehkä hän koskettaisi, mutta jäisin sisältä vielä tyhjemmäksi, sillä kosketuksen viesti puuttuisi, se viesti, että haluan antaa sinulle lahjan, lohduttaa sinua omalla ruumiillani, ihan itse haluan antaa sinulle tämän kosketuksen, jotta sinulla olisi parempi olla. Olen miettinyt, onko kyse ylpeydestäni, kun en nöyrry kerjäämään. En usko. Luulen, että kyse on erottelukyvystäni: kerjätty kosketus on vain kuori. Silloin toinen antaa vain palasen kuortaan, ei itseään, sisintään.

Huomaan, etten oikein usko Jumalaan. (Helvetin huono mäihä ammatinvalinnan kannalta.) En koe rakkautta, huolenpitoa, merkitystä, valoa. Edes etäisesti, sen poissaolona, sen ikävöimistä. Siihen olen kyllä tottunut. Olen kadoksissa itseltäni, kadoksissa Jumalalta. Kadonnut. Kadotettu. Kysymys synnistä ja syyllisyydestä ei puhu minulle siitä, tai siitä puhuminen ei koske kokemustani. Siksi myöskään julistus armosta, syyllisyyden keventäjänä, syntisen pelastajana, ei osu kohteeseensa. Tämä pimeys ei ole pelkkää syyllisyyttä omista teoista tai tekemättä jättämisistä. Se on pohjatonta, jatkuvaa häpeää omasta riittämättömyydestä, kyvyttömyydestä, olemassaolosta. Sen vaihtoehdon ajatteleminen, ettei olisikaan mitään universumin ytimestä säteilevää metafyysistä valoa, jossa "me elämme, liikumme ja olemme" ja joka nyt vain on minulta kätkössä, niin, sekään ei oikeastaan tunnu miltään. Tai se tuntuu tältä samalta epätoivolta ja kauhulta.

Filosofisena, rationaalisena valintana ateismi on yhtä kiinnostava kuin jumalausko samoin perustein. Ontto, hajuton, vastaukseton. Ateisti, jota universumin Jumalattomuus ei uhkaa, vaan joka kokee siitä huolimatta merkityksellisyyttä, näkee valon jatkumon, on mielestäni sisäistänyt uskon ytimen: heittäytymisen tuntemattoman varaan, elämän valitsemisen siitä huolimatta, ettei mitään takeita ole. Jeesusta lainatakseni: "Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta".

Sille, jonka Jumala kuolee, on kyse toisenlaisista asioista. Ähättelevä materialisti ei hänestä saa jälkiviisaudelleen vastakaikua tai uutta liittolaista. Jumalansa haudalla itkevää ei lohduta edes Esko Valtaojan lempeä agnostisismi, jonka elämän mielekkyys rakentuu uteliaisuudesta - utelias mieli taas edellyttää lähtökohdan, jonka mukaan tulossa on kiinnostavia asioita, kiehtovia ja kauniita, ihmeellisiä ja tosia. Noissakin on jo läsnä se Jumala, johon olen uskonut.

Ja uskonnon ammattilaisten uskonnollinen puhe, uskovien monisanaisuus. Miten ne uskaltavat? Miten ne uskaltavat päästellä suustaan armoa ja pelastusta, Jeesusta ja Jumalaa, loputtomia rukouksia, Jumalan tahtoa, ajatuksia ja sanomisia, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen? Kuin lukisivat mahtipontisia runoja, romanttista patriotismia, mieltäylentäviä sanoja yhteisöllisyydestä, rakkaudesta, totuudesta? Kai tälläkin on vielä jotain merkitystä: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä käytä väärin Herran, sinun Jumalasi nimeä." Eikö niitä pelota näiden sanojen edessä? Omat sanani vähenevät, kun ajattelen kaikkea sitä väärinkäyttöä, mitä olen nähnyt, kuullut ja tehnyt. Vähenevät olemattomiin, lakkaavat. En uskalla sanoa enää mitään.

"Päiväni haipuvat pois,
tyhjiin valuvat kaikki minun aikeeni,
kaikki sydämeni toiveet.
Te väitätte yötä päiväksi,
sanotte, että valo on lähellä,
vaikka on aivan pimeää.

Minullako toivoa?
Kotini on tuonela, pimeyteen minä sijaan vuoteeni.
Hautaani minä tervehdin: "Sinä olet isäni!"
Madoille sanon: "Äitini, sisareni!"
Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni?
Se vaipuu minun kanssani tuonelaan.
Yhdessä katoamme maan tomuun."
(Job 17:11-16)