Negatiivista

Pete kävi aamulla lääkärissä. Labratuloksissa ei löytynyt mitään poikkeavaa. Mitään ei siis ole tehtävissä. On pysähtynyt olo.

Minä jätän sen.

En tietenkään jätä. Minähän rakastan sitä. Mutta valitsemalla jäämisen valitsen elämän, jossa en saa rakastella kenenkään kanssa, vaikka olen terve ja nuori ja parisuhteessa.

Minä vihaan sitä.

Se on siis ihmisenä tuollainen. Miehenä. Fyysisesti Petessä virtaavat siis ihan samat aineet kuin siinäkin ystävän heilassa, jonka kanssa ystävä kertoi rakastelevansa joka päivä. Joka päivä! Ei sellaista olekaan! Okei, ne on olleet yhdessä vasta vuoden ja ovat siis rakastuneita, mutta... Ei meilläkään ole niin paljon vielä yhteistä elämää kertynyt. Maija tuli kuvioihin niin alussa, että tutustuminen on vielä kesken, eikä sille ole aikaa, ellei sitä järjestä. Minä en järjestä enää mitään. En ole joulun jälkeen yrittänyt enää järjestää meille kahdenkeskisiä hetkiä, koska Pete ei ollut hommassa ennenkään mukana kuin äärettömän passiivisena osapuolena, joka joko suostui pitkin hampain tai sitten ei suostunut (siis edes läheisyyteen) ollenkaan, ja josta piti tikulla kaivaa se myönnytys, että tämä tuntuu hänestäkin hyvältä ja tätä pitäisi olla enemmän. Petelle on tuntunut sopivan ihan hyvin. Meillä on mennyt viime aikoina ihan hyvin, kun en ole vaatinut, pyytänyt enkä odottanut mitään. (Tai olen minä niitä labratuloksia odottanut.)

Minä jätän sen.

Kävelin äsken ulkona, itkin ja mietin. Pete voisi muuttaa vanhaan asuntoonsa. Se on sen sukulaisten omistusasunto, jossa se asui ilmaiseksi ennen kuin tavattiin. Vuokralaiset voisi varmaan irtisanoa. Minä ja Maija pärjättäisiin kyllä tukien avulla, minähän nytkin maksan vuokran. Pete ottaisi Maijan varmaan välillä hoitoon, ehkä yöksikin. Voisin yrittää muodostaa oikean parisuhteen jonkun vapaan ihmisen kanssa eikä tarvitsisi sekoilla varattujen rakastajien ja aseksuaalisten heilojen välissä. Tai ainakin voisin harrastaa irtosuhteita, kun olisin oikeasti sinkku. Saisin elämääni jotain rytmiä, jotain omaa, joka ei perustu siihen, että odotan toiselta jonkinlaista osallisuutta, osallistumista. Tekisin itse omaa elämääni koskevat ratkaisut, sen sijaan, että nyt yritän luovia ja sopeutua ja sovitella yhteiselämän ratkaisuja yksin.

Minä olen yksin. Silti, minä olen. Olen joku, jokin, yksinkin. Eikö minussa ole kuitenkin jokin ydin, vaikka häilyvä ja muuttuvakin, niin kuitenkin jokin minuus, koskematon, tavoittamaton? Vaikka en koskaan jakaisi sitä kenenkään kanssa? Vaikka en koskaan enää rakastelisi kenenkään kanssa, en kohtaisi toista sillä syvimmällä tavalla, jolla toisen voi kohdata, enkö silti olisi itse? Eivätkö yksinäiset ihmiset ole itse? Jollakin tavoin ajattelen, etteivät ole, todella. Kaikki aktuaalinen elämä on kohtaamista. Voiko elää kohtaamisessa yksin, voiko kohdata vain itsensä? Voiko Jumala kohdata minut, vaikkei kukaan ihminen kohtaisi, enkä minä ketään? Olenko olemassa ilman toisia?

Olen yrittänyt sopeutua tähän ainaiseen nukkumiseen, passiiviseen odottamiseen, surffailuun ja syömiseen vetämällä kemioita, puuduttamalla itseni. Televisio auttaa siihen myös. Pseudoelämää, toisten tarinoita omien puutteessa. Tämä ei ole minua, tämä en ole minä. Lääkeriippuvainen, joo, mutta sen kanssa olen elänyt niin kauan, että sen kanssa pärjään ja voin elää suhteellisen normaalia elämää. Siitä olen ennenkin päässyt pitkiksi ajoiksi eroon. Mutta viinan litkiminen sellaisen ahdistuksen sietämiseksi, joka ei muutu ja johon ei silti voi sopeutua, jota voi vain yrittää kestää - se ei ole minua. Minua on se, että asioille tehdään jotain. Ennemmin tai myöhemmin, vaikka melodramaattisen juopottelun jälkeen, pyyhitään turvonneet silmät, vedetään buranat nassuun ja painutaan ulos, liikkeelle, soitetaan apua, otetaan selvää, puhutaan, toimitaan. Halki, poikki ja pinoon.

Jos jään Peten vierelle, Pete vetää minut mukanaan hiljaiseen hämärään, pseudoelämään oman elämän sisällä, puudutukseen kemioilla tai ilman. En voi väittää olevani mikään vitun päivänsäde, mutta pimeys vie hengen multakin, peikkokulta. Hautaudu keskenäsi, saatanan zombi.

Minä sanoin sille jo vuosi sitten, kun se ei mennyt minun sille varaamaani lääkäriin, että ennemmin tai myöhemmin minä jätän sen, ellei tämä seksihässäkkä etene. En vaatinut siltä nk. onnistunutta suoritusta, enkä vaadi vieläkään. Oli aika, jolloin jaksoin vaatia suostumista. Nyt sekin tuntuu matelemiselta toisen jaloissa. Nyt se ei enää riitä, nyt vaatisin jo aktiivista halua, jos vaatisin mitään.

Luulin, että rakastajaprojekti olisi herätellyt sitä. Ehkä se herättikin sen verran, että se raahautui lääkäriin. Lääkäri oli käskenyt vain käyttää niitä vuosi sitten määrättyjä erektiolääkkeitä. Siinähän käytät, saatana. En kai minä voi niitä vetää. Olen ehdottanut jopa sitä, että Pete ottaisi lääkkeen yöllä yksinään, katsoisi pornoa ja runkkaisi, kokeilisi, tuntuuko olo yhtään vahvemmalta, nautinnollisemmalta, helpommalta, kuin uskaltautuminen kohtaamiseen minun kanssani. Tietääkseni se ei ole sitä tehnyt. Ei ole ainakaan puhunut. Vaikka ei se mistään puhu, näistä asioista, omasta aloitteestaan.

Minä jätän sen. Ennemmin tai myöhemmin. En vielä, en ihan vielä. Voiko odottaa toivomatta? Olla vain? Yritän keskittyä nyt tekemään omia juttujani, sitä missä olen hyvä. Kuvia, sanoja, ajatuksia. Pitämään itsestäni huolta. Koska olen minä silti, minä olen senkin jälkeen, jos jätän sen, minun on oltava, vaikka sitten vain Maijan takia. Ja itsenikin. Kai minulla itsellänikin on jotain väliä. Ja ellen tiedä, mitä se on, voisin alkuun vaikka yrittää omistaa elämäni sen selvittämiselle.