Yllättävän paljon olen törmännyt perheemme ongelmiin mediassa viime päivinä. Suomalaisten vähentynyt seksin harrastaminen on päässyt uutisotsikoihin, Aamu-tv:ssä viime viikolla asiaa käsiteltiin niin kevyesti, että meinasi itku päästä. Ehkä siitä puhuminen on niin kipeää, että pitää lyödä leikiksi. Tai ehkä haastateltavilla oli niin hyvä seksielämä, että vieraantumisen tuska ja tukahdutettu halu omaa puolisoa kohtaan ovat heille täysin vieraita.
Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -romaanin arvostelu löytyy täältä.
Viime torstain Hesarissa haastatellaan lääkäri Vesa Nurmesniemeä, jolta on juuri ilmestynyt Miesklinikka-niminen teos. Hänen mukaansa noin 200 000 suomalaista miestä tarvitsisi testosteronin korvaushoitoa, mutta vain vajaat 10% on hakenut apua. "Moni mies oppii kärvistelemään ongelmiensa kanssa. Saattaa tuntua siltä, että uupunut ja haluton olo on luonnollinen tila, eikä kellään muullakaan ole sen kummempaa", hän sanoo miesten vaikeudesta hakeutua lääkäriin. Kieltämättä olen miettinyt samaa kuin edellistä postaustani kommentoinut mies: mitä jos Pete kärsii masennuksesta? Jonkinlaisesta koteloituneesta sellaisesta? Tilasta, joka ilmenee unihäiriöinä, haluttomuutena, hitautena, aloitekyvyttömyytenä, mutta ei masennuksesta poiketen sisällä surumielisyyttä tai ahdistusta.
Jonkinlainen diagnoosi helpottaisi minua - ainakin se poistaisi sen tämänhetkisen tunteen, että se tekee sen jotenkin tahallaan, piittaamattomuuttaan, rankaisee minua jostakin. Pitää koko ajan käsivarrenmitan päässä: suukottaa ja halailee, sanoo joskus ohimennen kauniin sanan, kysyy mikä mieltäni painaa, mutta ei tule lähelle, ei päästä lähelle, ei pyydä lähelleen. Toiset naiset kertovat, miten mies on saattanut vapaapäivien alkamisen kunniaksi kattaa kynttilät ja viinipullon, paistaa pihvit, ja siitä sitten yhdessä rentoutuneina saunan kautta sänkyyn. Minullekin Pete saattaisi kokata herkkuja, mutta miksei hän tee sitä, mitä oikeasti tarvitsisin: kaiva esiin sitä lähes käyttämätöntä erektiolääkepakettia ja sano, että kokeillaan tätä tänään, ollaan lähekkäin, minä haluan yrittää sun kanssa. Sen puuttuminen kertoo minulle, ettei hän halua. Tai uskalla. Mutta siihen uskallukseen on mahdotonta puuttua, ellei hän jotenkin ilmaise, että haluaisi tilanteen muuttuvan. Nytkin pötköttää sohvalla ja katsoo luurit päässä komediasarjaa.
Ja vielä Osmo Kontulaa, tuota suomalaisen seksin gurua. Halu ja intohimo -kirjassa julkaistun uuden tutkimuksen mukaan suomalaisten yhdynnät ovat vähentyneet, parisuhteessakin masturbointi korvaa rakastelun yhä useammin. Seksiin ryhtyminen voi olla vaikeaa, ellei tunnelmaa ole jo valmiiksi. Tunnelman rakentaminen taas voi tuntua teennäiseltä (luulen, että Petestä tuntuu). Jos seksiä ei ole spontaanisti, sitä ei siis ole ollenkaan. Meillä tilaisuuksia ujon ja turhautuneen väliseen turvalliseen kohtaamiseen ei tule, koska nukumme niin eri aikaan, eikä nukkuma-aikatauluumme ole jatkuvasta surustani ja ajoittaisista keskusteluistamme huolimatta tullut muutoksia kuin korkeintaan huonompaan suuntaan. Nytkin olin monta päivää reissussa ja ensimmäisenä yönä kotona Pete meni tietokoneelleen sen sijaan, että olisi tullut sänkyyn edes valvomaan vaikka silitellen minua. Minulle helpointa arkiseksiä on aina ollut pimeässä peiton alla juuri ennen nukahtamista tai heti herättyä, kun unen pidäkkeetön maailma on vielä läsnä, kun sielu on auki ja ruumis lämpöinen, kun läheisyys on helpointa. Näitä hetkiä meillä ei ole lainkaan.
Haluan sänkyyn. Haluan että minua pannaan joka suunnasta, joka kulmasta, joka asennossa. Haluan ottaa suihin, imeä, nuolla ja purra miehen karvaista ihoa, miehen joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Haluan laueta täysin antautuneena tuon miehen käsittelyssä, haluan että olen hänelle kiehtova, että hän haluaa tutkia minua, jokaista neliösenttiä, käännellä ja katsella, kommentoida ja koskettaa. Haluan Peteä. Mutta Pete ei halua minua. Vihaan tätä tilannetta ja omaa avuttomuuttani.
Olen miettinyt, että jos menisin takaisin töihin, saisin jotain muuta ajateltavaa parisuhteen miettimisen tilalle. Silloin ehkä Petekin saisi kaipaamaansa tilaa ja aikaa toimia oman aikataulunsa mukaisesti asioitten korjaamiseksi. Mutta silloin meillä olisi vähemmän yhteistä aikaa ja enemmän stressiä. Lisäksi Peten olisi pakko ruveta hoitamaan kotia, enkä tiedä, onko hänestä siihen.
Mutta on yksi toinenkin syy, miksi epäröin työelämää omalta kohdaltani. Ns. kristillinen seksikäsitys häiritsee minua. Augustinuksen jäljiltä meillä on kirkko, joka suhtautuu seksuaaliseen haluun sekavan ristiriitaisesti ja kulkee vuosikymmeniä jäljessä, mitä tulee seksitietämykseen ja sen tieteelliseen tutkimukseen. En oikeastaan tarkoita kirkon virkamiesjohtoa, jossa yleensä vaikuttavat suhteellisen asialliset, sivistyneet ihmiset ja joka silloin tällöin julkaisee niinkin onnistuneita teoksia kuin Jumalan silmissä ihme. Enemmän minua huolettaa se perille mennyt vuosikymmenien pietismin hapattama opetus, että seksi on syntiä paitsi avioliitossa, eikä siitäkään olla ihan varmoja. Siihen kuuluu halun loputon hillitseminen ja tuomitseminen, itsensä kouliminen himottomaksi ja kiltiksi, koska Jumala suuttuu intohimosta ja Jeesus on mustasukkainen tytöistä, jotka antavat pilata itsensä.
Minulle opetettiin kotona pojista, että aina pitää olla varuillaan, koska ne haluaa vaan sitä yhtä, ja kunnon poikia on harvassa. Itse halusin paitsi rakkautta, myös seksiä, mutten kelvannut kenellekään ensi alkuun. Sitten löysin ihania poikaystäviä, muistelen kiitollisuudella molempia lukioaikaisia heilojani. Sain seksielämälleni hyvän ja kauniin alun, täynnä uteliasta tutustumista, kiihkoa ja molemminpuolista oppimisen halua, kun yritimme voittaa toinen toisemme nautinnon tuottamisessa toisillemme. (Terveiset vaan sinne, missä lienettekin.) Kokemukseni elämästä on siis toinen kuin se ns. kristillinen opetus, jonka olen saanut. En voi sietää, jos näen sitä opetettavan seurakunnissa. Sanon nykyään oman mielipiteeni aina ääneen, mutta siitä seuraa joskus vaikeuksia. Monien kirkon aktiivijäsenten näkemykset näistä jutuista kiusaavat minua hengellisestikin niin paljon, että pohdin töihin paluun mielekkyyttä. En tiedä, jaksanko elää tätä omaa, rikkinäistä elämääni ja samalla elää niiden ristiriitaisten ihmiskuvien ja naiivin ihanteellisten parisuhdekäsitysten keskellä, joita kirkon kuvioissa on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hyvä että ongelmat on julkisuudessa. Aikaisemmin ongelmista puhui korkeinkaan Jouko Turkka, jota kukaan ei kuunnellut enempää kuin Teemu Mäkeä nykyisin.
Heikkoutta ei pidä paljastaa, paitsi naistenlehden voittajatarinoissa. Mitä muuta jää? Julkinen leikkimieli, koulutetuilla ironia ja muilla viina.
Härkösen juuri lukeneena: harkitse varasuunnitelmaa, jos kirjaston jono on pitkä. Ja kun haet sen, älä aikaile, ota taksi.
Härkönen ja yksi läheltä seuraamani äskeinen romahdus toistivat "tämänhetkisen tunteen, että se tekee sen jotenkin tahallaan, piittaamattomuuttaan, rankaisee minua jostakin." Sosiopaatteja lukuunottamatta (muoti viimeviikolta: narsisti) normimies ei rankaise, on vain ilman yhtään ajatusta.
Tai sitten (luulee että) suukko, halaus ja kaunis osanat ovat lähellä oloa, sille miehelle, mutta eivät välttämättä riittävästi toiselle. Ajatella vain toista ilman että työt/harrastukset vievät osan ajatuksista?
Nojoo, pointin oli tarkoitus koskea rankaisua, näkemieni naisten tapaa tai tarvetta luoda merkityksiä sinne missä niitä ei välttämättä ole ottamalla syy niskoilleen.
Mikä olisi pahinta, se että Pete rankaisee, ettei hän välitä, tai ettei hän huomaa? Kuinka paljon syyllisyyden otolla peitetään kahta viimeisintä?
Minulle näkökulmanvaihdos tai toiseen näkökulmaan sisälle meneminen kestää pitkään. Lonkalta voi heittää jotain, mutta jos muuta (toistan ihmistä?) yrittää ymmärtää, se vaatii aikaa ja hiljaisuutta. Ja sijaistoimintoja kuten työtä tai unta, että asiaa ehtii kypsytellä ilman painetta (työ= sijaistoiminto= eihän-tässä-hätä-ole), rauhassa.
Mutta jos se kestää noin kauan, niin ehkä silloin on ollut helpointa paeta pelottavia asioita niiden kieltämiseen.
Kai peniksessä ja sen toiminnassa voi olla jotain, mitä ei välttämättä itse ole ajatellut tai uskaltanut ajatella, jolloin kaikki siihen liittyvä tulee näistä ulkoisista kuvista. On malli mikä ei välttämättä tunnu oikealta, omalta, mikä ei toimi ja jota ei osaa korjata, koska korjausmalli toimii väärällä tavalla. ...selkeää, joo, mutta jos sokkona yrittää korjata jotakin mikä on mahdotonta, eikä se vaan korjaannu, silloin lamaannus on realistinen vaihtoehto. Jos ei tiedä mitä muuta voisi tehdä, tai jos ei ole enää mitään muuta (opittua) tehtävää.
Sanotaan, ettei naista voi ymmärtää, että asia ei ole asia vaan asian takana. Sama koskee kyllä miestäkin. Mikä on vikana ja mikä on todellinen syy oireille. Ja jos se menee syvällä, suhteeseen, rakkauteen, eikä sitä uskalla tai halua ajatella, niin sehän näkyy miten näkyy. Sen syyn kaivaminen esiin ei sitten olekaan mikään helppo tai nopea tehtävä. Tietty, pitää olla jotain halua siihen että saa edes aloitettua tutkiskelun sen, joko itse tai yhdessä. Ja: omilla sanoilla, omalla tavalla. Halu Petellä taitaa olla, mutta hän ei itse näytä osaavan (tai haluavan) ja jos sinä olet siinä mukana, niin silloin se (kaikki kommunikaatio) näyttää tapahtuvat sinun ehdoillasi, sinun termeilläsi, sinun sanoillasi.
Pete voi hyvin tuntea, että häneltä halutaan jotakin ja vielä jollakin tietyllä tavalla mitä hän ei voi tai osaa antaa, tai sanoa; ei vain vastauksia, vaan myös tiettyä tapaa vastata.
Sikälimikäli joku terapia on hyvä, niin se voisi vapauttaa tuosta.
Tässä taas tulee kommentin suhde siihen teidän arkeenne. Mikä on mitä, en tiedä, mutta tiedän miltä tuntuu jos itseltä halutaan kuulla jotakin, joka vielä pitäisi antaa itselle vieraalla tavalla, väärin sanoin ja väärään aikaan. Mykkyys on silloin helpompaa kuin tiristää jotain vierasta ja outoa, joka ei ole se mitä haluaisin sanoa. Mutta kuinka kauan se mykkyys sitten jatkuu, on toinen asia.
Osaako Pete kirjoittaa, ajatuksiaan?
Haluaako surffata vaikka YTHS:n Q&A-sivuilla tai jossain, missä olisi luettavana tunne/suhde/tms asioita, joita lukemalla voisi saada edes sanaston käyttöönsä.
Pointti: luin teininä kreikkalaisia draamoja ja Faidran ja Oresteian epätoivo antoi minulle sanat sitten kun myöhemmin oma elämä ja ihmissuhteet menivät päin helvettiä. En jäänyt mykäksi, osasin kirota jumalat hyvinkin kaunopuheisesti (heti kun vaan pääsin jonnekin missä oli myrskyävä meri ja terävät kalliot (gdadämit, kun tuli juostua pitkin rantoja niitä etsimässä)). Ne olivat vähän toista kuin laimea tv-draama, jossa tunteet ja asiat esitetään kaavamaisesti, mikä ei vastaa mitään.
(Erektiosta, luin jostain että jos liimataan postimerkillä esinahka umpeen terskan päästä, nähdään onko vika lihaksessa vai päässä - jälkimmäisessä normaali yöerektio paukauttaa merkin hemmettiin.)
Jep jep, pojat haluavat vain yhtä ja jos kukaan ei vain sekoita seksiä ja rakkautta toisiinsa ja odota muuta kuin mistä on kyse, niin sehän ei ole huono asia, kummin päin vain.
Kirkon piireissä (tai tiedekunnassa) ei taideta pahemmin lukea Foucaultia? Tai uudempaa tutkimusta, missä käydään läpi seksiä ja rakkautta antiikissa ja Raamatun maailmassa. Tai mitään Gaudeamuksen julkaisemaa. Tai Turkkaa.
Miten Pete muuten osaa artikuloida suhtettaan sinuun ja maailmaan, mikä on itserefleksion aste? Tuli vaan mieleen, kun ilman sitä ei pahemmin asioista lukeminen auta, tai sanasto kasva.
Kiitos kommentoinnista, saan siitä paljon ajateltavaa. Ostin sen Härkösen omaksi ja luin kahdelta istumalta. Se on kuin meidän elämästä. Antoi pikkuisen näkökulmaa myös sen sulkeutuneen miehen maailmaan, joskaan en voi tietää, miltä osin oman sulkeutuneen mieheni maailma on samankaltainen.
Niin, ei se painostaminen tai vaatiminen varmaan toimi, edes hellä semmoinen. Olen huomannut. Mutta se "antaa toisen olla rauhassa" ei myöskään johda mihinkään muuhun kuin siihen, että toinen vetäytyy enemmän tuttuihin suljettuihin kuvioihinsa.
Vielä kirkosta. Se, mitä tiedekunnassa luetaan, on kokonaan toinen maailma kuin kirkon kuviot. Tutkinnolla on aika vähän käyttöä käytännön seurakuntaelämässä. Joskus, jos yrittää esittää eksegetiikan tai uskonnonfilosofisen tutkimuksen antamia oivalluksia, jotka ovat itselle ihan luonnollisia ja normaaleja ajatuksia, onkin aivan marginaalissa kirkollisella kentällä. Joku "En ota Raamattua kirjaimellisesti, mutta otan sen vakavasti" on joissain piireissä jo hirveää provoa.
Lähetä kommentti