Selin

Suljettu ovi

2010-10-01T13:45:00.000+03:00

Epätoivo kasvaa päivä päivältä, kun seksiä ei ole. Silloin ei ole myöskään fyysistä eikä henkistä läheisyyttä. Hellä kosketus, hieronta ja suukot ovat päivittäisiä, ja siinä mielessä voi tietysti sanoa, että meillä menee paremmin kuin monilla muilla. No hei, meillä menee myös aika helvetin paljon huonommin kuin monilla muilla. Tuollainen koskettaminen ei kuitenkaan koskaan luo intiimiä, todellista läheisyyttä: se ikään kuin pysähtyy syvän läsnäolon portille ja tyytyy siihen, että portti on suljettu. Sen avaaminen näkyy olevan yhtä vaikeaa joka kerta, ja Pete lyö äkkiä oven kiinni, kun läheisyyden ja jakamisen hetki on ohi. Minulle ainoa tapa olla oikeasti puolisoita toisilleen olisi se, että tuo ovi olisi ainakin raollaan suurimman osan aikaa, ja että siitä olisi lupa kulkea. Tämä tällainen, että joka kerta joutuu koputtamaan, hakkaamaan tai etsimään avaimia, tämä ei vie eteenpäin, vaan aina ollaan samassa pisteessä. Ei päästä koskaan lähemmäs sitä, että Pete voisi nauttia seksistä, laueta kanssani, että voisimme saada lapsia, että minun turvallisuudentunteeni tämän suhteen jatkuvuuden edellytyksistä vahvistuisi.

Viime yönä en saanut unta. Pete oli luvannut toissa viikolla, että ensi viikolla jatkettaisiin iltaharjoituksia sohvalla siitä, mihin viimeksi jäätiin, olisiko siitä kolme neljä viikkoa nyt. Viikko meni, ja tämä. Ei mitään. Herään aamuihin Maijan kanssa yhtä yksin kuin ennenkin. Pete roikkuu koneellaan yöt, tämä on ihan samanlaista kuin edellisessä asunnossa. Tyhjä sängynpuolikas ahdistaa, huutaa minulle: et kelpaa, koneen seura on parempi kuin sinun, ole vain yksin lapsesi kanssa. En pysty nukahtamaan väsymyksestä huolimatta, kello tulee puoli yksi, puoli kaksi, vaellan vessassa ja vettä juomassa, Pete vilkaisee minua koneeltaan vilpittömän näköisenä, että mikä nyt on, ehkä se ei ihan oikeasti tiedä tai huomaa. Minä en jaksa selittää, koska kaikki on jo sanottu. Se kieltää minua menemästä tupakalle, ottaa sen taas henkilökohtaisena loukkauksena, se on se ainoa, mihin se reagoi. Tällä kertaa menin Maijan huoneen kovalle lattialle nukkumaan tavaroitten sekaan. Siellä oli hiljaista ja pimeää, siellä sain olla yksin eikä Maijan (joka nukkuu vielä makuuhuoneessa) läsnäolo muistuttanut minua siitä, että olen pelkkä äiti ja sidottu tähän tilanteeseen, koska niin sanottu puolisoni rakastaa lastani enkä voi erottaa heitä toisistaan. Pete kävi tiuskimassa minulle, kun huomasi etten ollut makuuhuoneessa: ”Mikä sulla nyt TAAS on?” ja kun ei saanut vastausta, häipyi nukkumaan. Minulla ei ole Peten mielestä oikeutta surra tätä tilannetta, sen se näyttää aina kun minulla on paha olo. Vihan ja kyllästymisen. Mutta ratkaisuja se ei ehdota. En pääse pois, olen ansassa, siltä tämä taas tuntuu. Mitään keinoja ei ole, kaikki on kokeiltu mitä yksin voi kokeilla, ja Pete ei tule vastaan.

Se ei sitten koskaan soittanut sille omalle seksuaaliterapeutilleen varatakseen uutta aikaa peruuntuneen tilalle. Koko kevään ja kesän se sitä lupasi ja päivitti muistutuksen omalle tarralapulleen to do -listalle. Muistutin sitä lähes päivittäin, lempeästi, tiukasti, hoputtaen, tarjouduin soittamaan sen puolesta, mutta se sanoi hoitavansa asian itse. Muut asiat se listaltaan hoiti, tätä ei koskaan, ja sitten se vain pudotti sen pois. Tulkitsen, että se luulee, että muutamat seksikerrat kuluneena kesänä ovat merkki siitä, että seksielämämme on alkanut ja tilanne on turvallinen, asia on hoidossa. Mitään hätää ei enää ole, Petellä ei ole mitään epänormaaliutta, sairaudesta puhumattakaan. Kun aiemmin otin asiaa vielä puheeksi, Peten mielestä meidän ainoa ongelmamme oli minun flirttailuni lääkkeiden kanssa, vaikken vielä olekaan alkanut juoda uudestaan. Niin kauan kuin minulla on päihdeongelma, Petellä ei ole mitään ongelmaa. Vaikka miten ottaisin vastuun omasta lääkkeidenkäytöstäni, hän ei suostu näkemään mitään yhteyttä sen ja sen epätoivon välillä, johon kotitilanne minut ajaa. Tai oman käytöksensä osuutta epätoivossani.

Haluaisin lopettaa tupakoinnin, se uuvuttaa ja tukehduttaa minua. Haisen koko ajan pahalta ja tunnen itseni likaiseksi. Mutta juuri tupakka antaa muodon sille kokemukselle, joka minulla on itsestäni, se on tuo sama. Haiseva, likainen, hengetön, sairas, täynnä mustaa ja tahmeaa myrkkyä, sellainen joka ei jaksa rakastaa itseään, jonka lähellä on inhottava olla, jota kukaan ei halua suudella eikä rakastella.

Luin juttua eturauhassyövästä. Siihen annetaan hormonihoitoa, joka lopettaa testosteronin tuotannon. Miehestä tulee hoidon ajaksi eunukki, kyky ja halu seksiin katoavat. Ajattelen sitä ja muita mahdollisia sairauksia, jotka tulevat iän myötä. Minä ja Pete olemme 35-vuotiaita. Jos nyt voisimme aloittaa seksin opettelun, kestäisi ensin monta kuukautta, ennen kuin alkaisin luottaa siihen, ettei tämä lopu, ettei tätä riistetäkään minulta pois yllättäen ja ilman syytä. Sitten saattaisi kestää vuosi tai kaksi (olen optimistinen) että onnistuisimme harjoitusten avulla saamaan Peten laukeamaan minun kanssani. Sitten pitäisi tehdä se toinen lapsi, koska aikaa ei olisi enempää, ja sen jälkeen menisi taas kolme vuotta tällaisessa sekoilussa, ettei läheisyyttä löydy kiireen ja lapsiin keskittymisen takia. Ja taas sama alusta. Olettaen, ettei Pete jotenkin muuttuisi avoimemmaksi, uskaltaisi lähteä tutustumaan itseensä ja omiin kipeisiin juttuihinsa ja jakamaan niitä minun kanssani. Minä en ainakaan ole onnistunut herättämään Petessä kaipuuta tällaiseen syvään läheisyyteen. Eron uhka ei ole sitä synnyttänyt. Mikä sen voisi synnyttää? Vakava sairaus, onnettomuus, vanhempien kuolema? Ehkä. Minulla ei ole keinoja. Mutta jos tämä menisi yllä kuvaamani kuvion mukaisesti, olisi mahdollista, että meillä olisi neljänkympin korvilla muutama hyvä vuosi yhteistä seksielämää, mutta jossa ei ehkä koskaan päästäisi mihinkään eteenpäin, kokeilemaan syvemmälle, niin että olisi edes joskus, hetkittäin, täysin hyvä olla, täysi luottamus siihen, että haluan olla tässä nyt ja aina. Tarkoittaako se sitä, että voisimme mennä naimisiin vasta sitten? Ja sitten alkaisi vanheneminen, sairaudet, kuolema. Ilman että mikään muu kuin lapset olisivat kiinnittäneet meitä toisiimme: syvä vieraus kahden ainutlaatuisen, toisiaan lähellä eläneen yksilön välillä, jotka kumpikin ovat eläneet ihmisiän eristyksissä omien lukkojensa takana. Aivan lohduton näkymä tulevaisuudesta, vanhuudesta. Niin samanlainen kuin miten näen omien vanhempieni elämän. Minun täytyy päästä tästä pois.

Pete on sitä mieltä, että syytän häntä kaikesta. Että minun kanssani ei voi puhua, koska minusta kaikki on aina vain hänen syytään. En tiedä, miksi se tunne on hänellä niin voimakas. Miksi tämä valtataistelu kärjistyy aina syyllisen nimeämiseen? Minä myönnän osasyyllisyyteni, myönnän päihderiippuvuuteni, haen siihen apua kun hän huutaa minua menemään hoitoon. Myönnän, että olen tasapainoton ja ailahteleva. Miksei hän myönnä sitä, mitä niin kipeästi kaipaisin kuulla: että virheistäni huolimatta olen rakas ja minulla on oikeus ikävöidä ja saada rakkautta? Ja ettei hän ole kyennyt sitä minulle antamaan eikä tuohon kyvyttömyyteensä apua hakemaan, ja että TÄMÄ on hänen syytään. Voi miten minua huojentaisi nähdä hänen edes kerran itkevän omaa syyllisyyttään, häpeävän kaikkia laiminlyöntejä ja sitä läheisyyden puutetta, jossa hän minua pitää – tahtomattaan ja neuvottomuuttaan. Ei se olisi voitto, ei se olisi mikään ruoska, jota heiluttaisin hänen päänsä yläpuolella, kun hän olisi kerrankin jäänyt kiinni virheestä, niin kuin hän itse sen näkee. Minulle se olisi kädenojennus, askel lähemmäs, pieni ele sen tajuamiseen, etten olekaan tässä yksin, vaan tässä on kaksi jotka kärsivät ja ikävöivät toistensa luo. Se olisi ainoa mahdollisuus lähteä etsimään tietä.

Perhosen paino

2010-08-13T23:37:00.005+03:00

Viime viikolla olin yhtenä iltana niin syvällä omissa ajatuksissani, hyvässä mielessä, että eroottinen oloni ei ollut ulkoisista tekijöistä riippuvainen. Niinpä sanoin Petelle, että aion pitää itsekseni iltasession sohvalla, kun olen nukuttanut Maijan, ja että hän olisi tervetullut mukaan. Uskalsin pyytää, koska en pelännyt torjunnasta tulevaa pahaa mieltä. "Sano heti ei, jos et halua. Mutta jos haluat, niin odota mua täällä olkkarissa." Ei sanonut ei, sanoi ehkä ja hymyili. Illalla sammutimme kaikki valot, riisuimme kaikki vaatteet ja suutelimme pitkään ja ihanasti, kuin joskus ennen. Sitten sohvalle ja kaikkea, Pete antoi minulle kaksi ihanaa orgasmia. Ensimmäinen oli hidas ja syvä ja siitä tuli itku ja valtava läheisyys. Toinen oli nopea ja elektroninen, huusin ja nauroin ilosta. Kaiken jälkeen juttelimme rauhassa ja rentoina vieretysten. Sekin meiltä puuttuu tavallisesti kokonaan, tuo parisuhdetta koossapitävä hämärässä rupattelu, koska nukumme eri aikaan.

Kyselin jatkoa tapahtuneelle parina iltana ja sain kieltävän vastauksen. En ollut yllättynyt. Pete kuitenkin oli tavattoman kiinnostunut voinnistani ja kyseli, olenko pettynyt, huolissani, painaako tämä asia tai jokin muu mieltä. Se tuntui hyvin hoitavalta. Oli helppo olla. Kolmantena päivänä Pete tuli luokseni, kun tein töitä koneella, ja sanoi: "Mä voisin hoidella sut taas illalla tuossa sohvalla. Jos haluat." Olin sanaton hämmästyksestä. Tällaista ei ollut tapahtunut varmaan kahteen vuoteen, ei siis minkäänlaista muistikuvaa, milloin olisi. "Kun mä oon nyt pari kertaa kieltäytynyt sun ehdotuksista, niin ettei sulle tulis torjuttu olo. Mä ainakin haluaisin tehdä sen." Eikä se ole siitä koskaan piitannut, että minulla on torjuttu olo. Tai on ehkä, muttei ole kyennyt tekemään sille mitään muuta kuin tuntemaan syyllisyyttä.

"Ymmärsinkö nyt oikein: sinä lupaat etukäteen jo aamupäivällä, että meillä on illalla seksiä?" "Niin." Sulattelin vähän aikaa asiaa, naama loistaen riemusta. Suostuin, tietenkin. Sitten kyselin varovasti, onko Petellä jotenkin rohkeampi tai luottavaisempi olo, kun hän uskaltaa ehdottaa tällaista, vaikka siinä on se riski, että mieli muuttuisi päivän mittaan. Rennompi olo kuulemma ainakin.

Pitkin päivää sain pieniä riemullisia hepulikohtauksia. Tanssin ympäriinsä ja suukottelin Peteä kaupassa, kuiskailin: "Meilläpä on illalla seksiä, jee!" Vaivaantuneisuuden sijasta Peteäkin nauratti.

Ja sitä oli. Samalla lailla kuin edelliselläkin kerralla, sohvalla nukutuksen jälkeen. Paitsi että nyt sain penetraatiota myös aidolla tavaralla, pitkää ja hidasta soutamista, voi taivas että se oli ihanaa ja miten mulla oli ollut sitä ikävä. Ihan oikeaa rakastelemista oman puolison kanssa. Mieletöntä. Oikein syvää läheisyyttä ei vielä siitä syntynyt, mutta läheisempää kuin kertaakaan kuluneen vuoden mittaan. Oli niin vieras ja outo olo nautinnosta huolimatta: välimatkaa on todella paljon umpeen kurottavaksi, ja luottamuksen rakentuminen vie aikaa. On vaikea antautua täysin, kun on niin tottunut tulemaan torjutuksi, tottunut siihen ettei kelpaa toiselle omana itsenään. Silti, näistäkin huolimatta, olo oli pelkästään hyvä ja lämmin, läheinen ja aivan ihana.

Kaikki tämän kesän seksuaaliset kohtaamiset yhteenlaskettuina olemme keskimäärin jossain sellaisissa lukemissa, joissa näin kauan yhdessä olleet parit ovat. Ei sillä, että uskoisin kertojen laskemiseen. Teen sitä silti, koska suhteemme on ollut niin kauan niin sairas - mieleni on kääntynyt kyttäämään merkkejä tunnelman vaihteluista, syistä ja seurauksista, määristä ja normaaliudesta.

En ymmärrä, mitä oikein on tapahtunut. Miten tämä säilytetään? Olenko tehnyt jotain oikein? Jos olen, haluaisin oppia toistamaan sitä. Onko Pete muuttunut, oivaltanut jotain? Nyt en ole hädissäni, olen tässä vain ja otan vastaan, mitä tulee. Enkä ahdistu ihan heti.

Katsoin ulkona, kun pieni valkea perhonen laskeutui keltaiseen, hapsuiseen nurmikkokukkaan (tiedätehän ne harvennetun, pienen voikukan näköiset, joita tähän aikaan kasvaa). Kukka nyökkyi perhosen painosta. Tai sen siiveniskujen synnyttämän ilmavirran paineesta. Yhtä kaikki, hirveän pieni ja kevyt asia liikutti toista samanlaista. Hento kontakti aiheutti liikkeen, vaikkei olisi uskonut. Minusta tuntuu samalta. Jotain on tapahtunut. Rukoilen perhosefektiä, myrskyä, muutosta.

Lomalla

2010-08-02T16:15:00.002+03:00

Lomalle jäätyäni romahdin. Parisuhdetyhjiö, jota ei voinut enää kompensoida työssä onnistumisella, imaisi sisäänsä kaiken hyvän ja kauniin. Tartuin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen partaterään ja piirtelin vähän. Pete on keksinyt sille osuvan termin "naarmuttaminen" - sitä se on. Viillän kevyellä kädellä, en kohtisuoralla terällä. Jälki on nirhaumaa, ei juuri avohaavaa. Se paranee nopeasti eikä jätä arpia. Kipu on yhtä kaikki tasaista särkyä ja helpottaa pahaa oloa, säteilee vaatteiden alla punaista, kirvelevää lohtuaan. Kävin päivystyksessä itkemässä ja sain pamireseptin, vaikka olin ollut jo vuoden kuivilla niistä. Inhoan sitä. Mutten tiedä, inhoanko elämääni enemmän.

"Jos ihmistä haluaa todella auttaa, on mentävä mukaan hänen helvettiinsä", sanoi joku pseudoviisas. Mitä lienee tarkoittanut. Minä alan päästä sisään Peten helvettiin. En pysty enää laukeamaan kuin harvoin. Pete sanoi joskus, että sen on vaikea saada usein edes pornon avulla, koska se ajattelee, ettei kukaan noista naisista haluaisi olla sen kanssa. No, minusta tuntuu, ettei kukaan haluaisi olla minun kanssani. Niin vastenmieliseksi olen itselleni muuttunut. Ennen pystyin purkamaan seksuaalista turhautumistani väkivaltaisilla joukkopano- tai raiskausfantasioilla, ellei millään muilla mielikuvilla onnistunut. Nyt olen omissa fantasioissanikin miehille niin yhdentekevä, ettei niissä kukaan vaivautuisi näkemään sitä vaivaa, että pahoinpitelisi minua ja saisi siitä nautintoa.

Viimeisen käyntinsä omalla ammattiauttajallaan Pete peruutti sairastumisen takia. Se oli huhtikuussa. Uutta vastaanottoaikaa hän ei lupauksistaan huolimatta ole varannut. Laskin, että hän ehti käydä siellä neljästi, kerran kuussa joulusta asti. Tarjouduin maksamaan hänelle yksityisen seksuaaliterapian, jossa käyntejä olisi 2-4 kertaa kuussa. Pete ei vastannut, oli vihainen. Tai en tiedä, mikä oli, ei se puhu minulle. Molemminpuolista se on; olen ollut koko päivän ihan lukossa väsymyksestä, vihasta ja ahdistuksesta.

Pyysin taas viikko sitten lupaa etsiä itselleni seksisuhteen. Ei herunut. Ajatus on Petestä hyvin ahdistava, eikä hän suostu miettimään, miksi se on niin ehdottoman tärkeää hänelle. "Onko sulla jo joku oikein katsottuna, kun noin kyselet", se tivasi. Silti sen perustelut jokapäiväiselle kieltäytymiselleen ovat sen mielestä päteviä ja uskottavia. Huhtikuussa sairaana. Sitten remontti ja muutto. Minun työni aiheuttamat uudelleenjärjestelyt kotirutiineissa. Keskeneräisen remontin asettaminen etusijalle. Töitä. Väsynyt töistä. Ja uusimpana se, että kun minä olin väsynyt töistäni, olin kuulema kotona poissaoleva enkä ollut hänestä kiinnostunut. Vika ei ole koskaan hänessä. Jos yritän puhua tästä, millä tahansa tavalla, Pete menee lukkoon ja kun saa lopulta suunsa auki, pystyy selittämään vain, että menee aivan voimattomaksi syytösteni edessä - sen, miten kaikki on aina hänen syytään.

Tilanteen epätoivoisuuden takia kykyni ajatella sivusuhdetta realistisena helpotuksena omaan olooni on yhä heikompi. Ajatus pelkästä panosta jonkun satunnaisen kanssa - tai edes mukavan kesäromanssin kanssa - ei korjaa minussa sitä, mikä on rikki: sitä, ettei kukaan halua minua. Minua itseäni, sellaisena kuin olen. Armon ja rakkauden hengessä. Ja miksi kukaan ulkopuolinen haluaisikaan: akti jäisi väistämättä pinnalliseksi, ellen itse rakastaisi tuota toista edes sanan jossakin merkityksessä. En usko, että voisin tulla rakastelluksi, rakastetuksi, sillä tavoin että itse olisin siinä vain seksin takia. Ja jos voisinkin, se ei muuttaisi sitä, ettei minua halua se, joka minua väittää rakastavansa. Edes sellaisen miehen löytäminen, jota voisin aidosti kunnioittaa ja joka haluaisi minua, olisi jo hyvin vaikea yhtälö. Ja jos taas löytäisin jonkun, jonka kanssa rakastelu olisi totta ja hyvää ja jossa vallitsisi tuo kunnioitus ja välittäminen - rakkaus - niin siinähän olisikin jo riittävät perusteet parisuhteen vaihtamiseen. Paitsi etten usko, että parisuhdetta tai ihmistä ylipäätään voi "vaihtaa". Luulen, että Pete tietää tämän viimeisimmän mahdollisuuden, ja siksi ei voi sallia, että etsisin itselleni sivusuhteen. Uskon, että Peten suljetussa maailmassa on taju oman rakkauden osoittamisen vaillinaisuudesta ja siitä seuraava aito kauhu: entä jos minä löydän jonkun, joka rakastuu minuun, osoittaa minulle lempeyttä ja huomiota, ja jolle seksi on helpompaa? Silloin tietenkin jättäisin hänet.

Tämä kaikki on ollut Petellekin niin rankkaa, etten usko, että hän pystyisi enää kenties koskaan uskomaan itseensä rakastajana riittävästi muodostaakseen uuden parisuhteen. Tai sitten hän löytäisi jonkun itsensä kaltaisen, varautuneen ja omaa ruumistaan inhoavan naisen, jolle seksin puuttuminen on yhtä suuri helpotus kuin se olisi Petelle: ei tarvitsisi koskaan kohdata omaa häpeäänsä ja epäonnistumistaan, ei jakaa herkkyyttä ja vaarallista läheisyyttä toisen ihmisen kanssa. Ei hän sitä nytkään tee, mutta nyt minä olen paarmana siitä kiusaamassa jatkuvasti.

Kaksi yllättävää epäluottamuslausetta Pete minulle paljasti. Toinen oli se, ettei hän voi olla varma, olenko ollut jonkun muun kanssa tänä aikana. Tiesin, ettei hän ole päässyt yli siitä, kun petin häntä, mutta ei hän ole sitä mitenkään halunnut myöskään käsitellä. Mutta tämä oli yllätys. Oli helpotus saada sanoa kirkkain mielin, että olen ollut hänelle uskollinen yli vuoden ajan - koko sen ajan, jolloin meillä ei ole ollut ollenkaan seksiä. Ja että minusta se on täysin kohtuutonta ja että minulla olisi ollut kaikki oikeus mennä jonkun toisen kanssa. "Mutta mä en voi olla susta koskaan sataprosenttisen varma." Pystyin sanomaan rauhallisen lempeästi, ettei kukaan voi koskaan olla kenestäkään. On vain luotettava toiseen, otettava riski. "Minä olen ollut sulle uskollinen, ja se on totta. Minulla on puhdas omatunto ja rauha sen asian kanssa. Jos et silti luota minuun, sulla on iso ongelma, ja ainoa, joka sille voi tehdä jotain, olet sinä itse. Minä voin auttaa puhumalla ja kuuntelemalla. Mutta jos et vakuutu siitä, että sanon olleeni uskollinen, en voi tehdä mitään." Toinen huoli, jonka se paljasti, oli pelko siitä, että rupean uudestaan juomaan viinaa. Vuoden raittiuden (poislukien yksi baarikännäys joululomalla) jälkeen luulisi pelon jo vähän hellittäneen. Jos nämä pelot ovat niin halvaannuttavia, että niiden varjolla voi työntää vastuun intiimiyden ja eroottisuuden puuttumisesta minulle... No, nyt tuntuu taas hyvin vahvasti, ettei sitä kiinnosta yhtään korjata tätä suhdetta.

Pete riitelee rakentavammin kuin ennen, puhuu asioistaan hieman enemmän kuin ennen, osoittaa läheisyyttä enemmän. Jotain on siis muuttunut kevään ja kesän mittaan.

Meillä on ollut kolme seksuaalista tilannetta. Yksi oli kesäkuussa, kun masturboin ja Pete tuli viereeni ja hyväili minua käsin. Olin pelosta jäykkänä, en käsittänyt, miten tässä ollaan vuoden tauon jälkeen. Juuri mitään ei puhuttu, eikä tapahtuneesta puhuttu jälkeenpäin. Toinen oli aamupano peiton alla pari viikkoa sen jälkeen, kun huomasin Petellä erektion ja nousin päälle. Se loppui lyhyeen, kun Maija tuli keskeyttämään. Se ei ilmeisesti tuntunut miltään, koska Pete ei sanonut siitä mitään. Kolmas ja intiimein oli mökillä, kun pidin Peteä oikein hyvänä tunnin ajan ja yritin kaikin keinoin saada hänet laukeamaan. Pete kuiski sanoja, joita ei muuten sanota, ja sen sielu oli hetken minulle raollaan. Tunnin yrittämisen jälkeen luovutimme. Pyysin miestä tyydyttämään minut, sillä halusin kovasti, mutta se kieltäytyi, koska oli väsynyt. Minusta se oli törkeää ja ihan äärettömän haavoittavaa sen jälkeen, kun olimme lopultakin olleet hetken toisiamme lähellä. Vai olimmeko? Ehkä Pete on niin jumissa oman laukeasmisensa kanssa, ettei sillä riitä mitään kiinnostusta minua kohtaan. Se ei ole edes nähnyt pilluani yli vuoteen, saati osoittanut mitään mielenkiintoa sitä kohtaan.

Minusta tuntuu, että olen syvimmältä olemukseltani viallinen. Saastainen, kelvoton. Se paikka, jossa minun seksuaalisuuteni ydin - pakottava tarve päästä yhteyteen toisen ihmisen kanssa - on huono, iljettävä ja turha. Tänään ajattelin ensimmäistä kertaa, että haluaisin satuttaa itseäni sinne. Rangaista siitä, ettei haluni mene pois, vaikkei minunlaisellani ole oikeutta haluta.

Näinkö mielisairaudet syntyvät? Hitaasti, kaltoinkohtelua ja laiminlyöntejä toistaen?

Tänään on lomani viimeinen päivä. Se oli siinä sitten tältä kesältä.

Itsekasvatusta

2010-04-10T17:32:00.014+03:00

Olen kevään ajan käynyt kurssia, joka on tarkoitettu parisuhdekurssiksi, mutta oikeastaan käsittelee itsensä kanssa olemista. Siitä käsin sitten rakentuvat suhteet omiin vanhempiin, lapsiin, puolisoon ja ystäviin. Pitkästä aikaa on tuntunut siltä, että olen saanut elämääni uutta valoa. En vielä tiedä, ovatko kurssin ajatukset päteviä, mutta kukaan ei käske uskomaan sokeasti. Ne kuulostavat (minulle) ihan uusilta ja hyvin järkeenkäyviltä, ja haluan testata niitä käytännössä.

1. Parisuhteessa on enemmän ja syvempiä vaiheita kuin olen ennen oppinut. Esimerkiksi valtataistelu oli minulle uusi asia sellaisena juttuna, joka on välttämätön ja joka voidaan käydä läpi, kohti uutta. Ei siis pelkästään uhkaava tai sairas suhteen "piirre". En vielä tiedä, mutta luulen, että tämä meidän kotitilanteemme on tuota valtataistelua. Jotenkin omat rajat ovat eri tavoin uhattuina, olemiselle omana itsenään ei ole tilaa, ja se saa meidät lukkoon.

2. Ihminen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Tuo toinen ei tässä tapauksessa tahdo minulle mitään pahaa (vaan hyvää), ei ole vaarallisen sairas tai päihdeongelmainen, ei väkivaltainen tai mitenkään kelvoton. Se on mukava, tavallinen ihminen, jolla on pyrkimys hyvyyteen. Ja kuten tavallisilla ihmisillä, sillä on omat ongelmansa tuon pyrkimyksen toteuttamisessa. Niinpä en voi syyttää sitä omista tunteistani. Ne nousevat minusta, ovat minun mielessäni, ja minun on niiden kanssa opittava elämään. Silloinkin, kun niiden aiheena on tuo toinen ja hänen tekemisensä, tai tekemättä jättämisensä. Tuolla toisella ei ole velvollisuutta eikä edes mahdollisuutta vapauttaa minua omista vaikeista tunteistani.

3. En ole koskaan elänyt näitä vaiheita läpi edellisissä parisuhteissani. Tuo on ainoa, joka ei ole häipynyt tai nakattu pihalle näiden kysymysten noustessa pintaan. Enkä puhu nyt seksistä. Sitä on ennen yleensä riittänyt, mutta olen alkanut vähän miettiä sitäkin, mikä sen rooli kommunikaatiossa ja ymmärtämisessä on - ja on ollut. Kuinka paljon sillä on ennen paikattu muuta läheisyyden ja ymmärtämisen puutetta? Väistelty hankalia asioita? Eipä silti, tämä monen vuoden selibaatti on minusta edelleen aika hardcore keino todellisen läheisyyden oppimiseen. Toisaalta eräs tuttuni on kokenut samaa, ja kun aika oli kypsä miehen kohdalla ja nainen löysi itselleen ihan ikiomaa itsenäisyyttä, jotain loksahti ja nyt heillä on enemmän ja parempaa kuin koskaan ennen: luottamus, sitoutuminen, läheisyys, ilo, vapaus ja rakkaus. Ja tiedän, että tuon miehen lapsuudessa on samankaltaista murhetta kuin omani. Se voisi aiheuttaa vaikeutta olla lähellä.

4. Kurssilla opetellaan tekniikka oman sisäisen keskustelun käymiseen, "sisäisten äänien" kuunteluun. Minulla on aina ollut vahva tuomitseva ääni (ei mitenkään hallusinatorinen), joka kommentoi tekemisiäni ja uuvuttaa. Keskustelun kautta tuodaan tuo ääni päivänvaloon, mutta etsitään myös "sisäistä lasta" ja "viisasta kasvattajaa", jonkinlaista puolustuksen puheenvuoroa. Lisäksi opetellaan tunnistamaan lapsuudessa opittuja sopeutumiskeinoja, joilla ihminen yhä yrittää reagoida sisäisen arvostelijan kritiikkiin. Keskustelujen ideana on niinkin radikaali ajatus, että ihmisessä itsessään on olemassa viisaus omien tunteiden kanssa tasapainoon pääsemiseen. Vain tällainen sisältä kumpuava oivaltaminen on kestävää, se on ihmisen omaa ydintä. Minusta tämä kuulostaa niin hyvältä, että haluan uskoa sen olevan totta, ja tehdä töitä löytääkseni tien pois tunnemyrskyistä, ulkoaohjautuvasta reagoinnista, omaan elämään.

Olen alkanut pitää mahdollisina omalle kohdalleni sellaisia asioita kuin aito anteeksiantaminen, luopuminen ilman katkeroitumista, toisen aito kuunteleminen, ilo, rauha, itsenäisyys ja rakkaus, joka ei ole riippuvuutta. Samalla jokseenkin kaikki romanttisen rakkauden kuvasto on alkanut näyttää silmissäni riippuvuudelta.

Laitan tähän tänään käymäni sisäisen keskustelun selittämään, mistä tässä työskentelyssä on kyse.

Aihe
Imen itseeni Peten vihamieliset tunteet, tai ne, joita kuvittelen hänen tuntevan. Kuvittelulle jää paljon tilaa, kun hän on puhumatta päiväkausia.

Tosiasiat ja havainnot
Olimme olleet sairaana koko perhe ja sisällä monta päivää. Minä aloin jo tervehtyä ja kaipasin Peten seuraa. Pete vain nukkui ja oli poissaoleva kun heräsi. Hän näpersi konettaan ja soittimiaan. Itkin ja yritin puhua. Hän huusi, ettei ollut kiinnostunut syytöksistäni tai tunteistani. ”Enkö mä sais ikinä olla sairas? Jätä minut rauhaan.” Nyt mykkäkoulua on jatkunut kaksi päivää eikä loppua näy. Saan raivareita Maijalle.

Ajatukseni ja tulkintani
Suhteemme oli jo kääntymässä parempaan. Nyt valumme takaisin siihen perhehelvettiin, joka oli arkea. Kaikki läheisyys kanssani on Petelle hirveän ponnistuksen takana, hän pystyy siihen vain kunnossa, ei väsyneenä tai sairaana – mitä on suurin osa arjesta. Eniten hän haluaa vain olla yksin. Hän toivoo, että olisin vain asumassa samassa kämpässä, mutten häiritsisi. Kaikki tunteeni häiritsevät Peteä. Hän haluaisi, ettei niitä olisi.

Kehon tuntemukset
Itkettää koko ajan. Raivostuttaa, kasvot ovat punaiset ja sydän hakkaa. Haluaisin repiä ja rikkoa tavaroita, lyödä ja satuttaa jotain. On vaikea hengittää, vaikea nukkua öisin.

Tunteeni
Olen väsynyt ja kyllästynyt tuntemaan itseni jatkuvasti torjutuksi. Minulla on oikeus saada rakkautta omalta puolisoltani! Pintaan nousee kaunaa ja kasautunutta turhautumista kaikista Peten laiminlyönneistä. Olen raivoissani. Vihaan Peteä. Minussa ei ole rakkautta Maijalle, olen niin täynnä vihaa. Tunnen siitä syyllisyyttä ja vihaan myös itseäni. Minusta tuntuu, että hajoan sisältä – toivon, että lakkaisin olemasta, koska on niin vaikea kestää sitä, että olen olemassa tällaisena - siis etten voi sille mitään enkä siten saa koskaan tulla rakastetuksi.

Sisäinen arvostelijani
- Pete ei rakasta sinua. Et ole rakkauden arvoinen.
- Seisoisit omilla jaloillasi, aikuinen ihminen. Velvollisuutesi on olla hellä ja kärsivällinen lapsellesi. Olet äiti, kokoa nyt itsesi herrajumala!
- Jos mokaat tämän äitiydenkin, et saa edes Maijasta sitä omaa, rakasta ihmistä, jota kaipaat. Se lähtee ja jättää sinut heti kun ymmärtää ja voi.
- Mikä siinä nyt on niin kamalaa, että olet muutaman päivän yksin? Anna toisen mököttää, jos se on sen tapa sairastaa. Ei se ole sinulta pois.
- Ei sinulla ole oikeutta hyvään parisuhteeseen. Sellainen on mukavia ja terveitä ihmisiä varten. Sinä et ole mukava vaan hullu ja ilkeä kusipää.
- Turhaan kuvittelet, että jotkut kurssit ja oppaat saisivat sinut muuttumaan. Tai teidän suhteen. Olet niin tasapainoton ja vaativa, ettei sinusta tule koskaan rakkauden arvoista.
- Jos on niin vaikeaa, mikset eroa? Oma vikasi kun roikut siinä vielä, älä valita.
- Ole hiljaa saatanan hullu! Kukaan ei halua kuulla tuota kaikkea paskaa, se ei kiinnosta ketään!

Sopeutumiskeinoni (reaktiot sisäisen arvostelijan kritiikkiin)
Raivo. Itseviha. Eli taas kerran vissiin se introjisointi, kaiken imeminen osaksi omaa tunnemaailmaa. Itku. Miellyttäminen: yritän jäädyttää kaikki tunteeni, olen hiljaa ja ilmeetön. Nämä vuorottelevat.

Sisäinen lapseni
- Maijalle: jätä minut rauhaan, senkin vaihdokas! Et saa rakkautta, kun en minäkään saa!
- Haluaisin syliin, alastomalle iholle. En Peten, vaan jonkun toisen, jonkun ihanan ja ehjän ja aikuisen.
- Petelle: mene pois tästä kodista! Älä satuta enää! En halua nähdä sinua täällä, en kuunnella poissaolosi ääniä!
- Haluaisin hengittää syvään, vapaasti. Olla iloinen. Yhdessä jonkun kanssa, joka rakastaisi minua.
- Haluan olla Maijan kanssa sylikkäin, nauraa ja suukotella.
- Haluan elää! En halua tätä tunteetonta tyhjyyttä.

Viisas kasvattajani
- Sinä suret nyt myös näitä kahta vuotta tässä vanhassa kodissa, uuden kynnyksellä. Ne ovat olleet täynnä murhetta ja pettymystä ja torjuntaa. Olet ollut hirveän yksin. Se on totta. Sure vain.
- Anna nyt hyvä ihminen joku osa syystä olosuhteillekin. Sairaus ja sisällä kökkiminen nuuduttaa kenet tahansa.
- Etkö kuitenkin tähtää ihan ikiomaan tasapainoon? Pyri siihen silti, vaikka Pete olisikin omalla tavallaan sairas. Sillä on oma tiensä kuljettavana, et voi kulkea sitä sen puolesta.
- Olet pitkään painanut omia parisuhdetarpeitasi varjoon tämän itsekasvatuksen takia. Etsi rakentavia keinoja ilmaista niitä Petelle. Koeta samalla pitää omasta itsestäsi kiinni, ettet menisi rikki, kun tulet taas torjutuksi. Torjunta on Peten oma suojautumiskeino, se ei kohdistu henkilökohtaisesti sinuun vaan kaikkeen hänen elämässään. Läheisyys, kumppanuus, jakaminen ja seksi eivät ole parisuhteessa vääriä ja kiellettyjä tarpeita, vaan hyviä ja oikeita.
- Et ole sen huonompi kuin kukaan muukaan. Olet kasvattanut kauniin ja terveen tyttären, olet älykäs, hauska ja tunteellinen. Pyrit hyvyyteen ja totuuteen. Kyllä se riittää luvaksi olemassaoloon. Olet Jumalan luoma, et vähempää kuin muut. Sinulla on arvo, se ei riipu siitä osaako Pete arvostaa sinua vai ei.
- Harva on niin ihmeellisellä tavalla rakkauden arvoinen, että ”ansaitsee” jotenkin enemmän kuin muut. Parisuhteeseen kuuluu seksi ja läheisyys, myös henkinen. Myös huonoon ja keskeneräiseen parisuhteeseen. On kuulunut sinunkin elämässäsi ennen, ja silloin olit vielä enemmän kesken kuin nyt. Rakastelu on lepotauko vaatimusten keskellä, hetki jossa saa olla hyväksytty, vaikka on keskeneräinen. Olet elossa, kun suret sen puuttumista.
- Katso sitä lasta, näe ja tartu kiinni hyviin hetkiin. Roiku kiinni siinä, missä olet onnistunut, ja rakenna siitä. Sulje Pete pois, jos et muuten jaksa. Maija on tärkeämpi kuin Pete.
- Tämä ei ratkea sinun voimillasi eikä taidoillasi. Olet yrittänyt niin paljon. Armahda jo itseäsi. Keskity omaan toipumiseesi, anna Peten olla.
- Etsi edelleen keinoja elää omaa elämääsi, jos kerran valitset sitoutumisen ajatuksen. Pete ei muutu ehkä kuukausiin, ei ehkä vuosiin. Ethän halua elää puolikuolleena siinä rinnalla?
- Tapaa muita ihmisiä. Puhu muiden kasvavien kanssa. Luo, rakenna, remontoi, tee työtä. Rakasta lastasi. Mene ulos, hengitä, etsi itsellesi uutta tapaa olla yksin Maijan kanssa.

Aikomukseni, toiveeni ja tarpeeni
- Tänään siivoan ja leivon.
- Yritän illalla soittaa viisaalle kollegalle, joka viimeksi antoi uusia ajatuksia.
- Huomenna tapaan ystäviä.
- Sitten ostan asunnon ja sitoudun rohkeasti tähän elämään näin. Elämään ilman seksiä ja syvää läheisyyttä tämän kipeän ja lukossa olevan miehen kanssa, jota rakastan ja joka on lapselleni paras mahdollinen isä.
- Jatkan luopumista, sen opettelemista etten voi pakottaa maailmaani enkä toisia ihmisiä. Ja nimenomaan sen opettelemista, että luopumisen on tapahduttava aidosti, katkeroitumatta.

Vau. Katsokaa nyt, mikä tunneskaala. Epätoivon syöveristä valoon ja toimintaan. Toimii, ainakin paperilla!

Jakomielistä

2010-03-15T04:46:00.004+02:00

Yritin puhua taas tänään Peten kanssa. Kysyin häneltä, tuntuuko se jotenkin pahalta vai miltä, jos hän ajattelee, että makaisi kanssani sohvalla alastomana peiton alla, kun pieni on mennyt nukkumaan. "Ei, ei pahalta." "No miksei sitä sitten voi tehdä, miksi et suostu siihen?" Hän kierteli, ettei tässä nyt suostumisesta ole kyse - eihän luontevia tilanteita ole viime aikoina ollut. Olin taas kerran kuin puulla päähän lyöty. Selitin, että luontevia tilanteita on ollut joka ikinen ilta, kun olen notkunut olohuoneessa. Kysyin, odottaako hän, että halu olisi valmiiksi voimakas, jotta voisi ylipäätään suostua läheisyyteen. "Ei välttämättä voimakas, mutta voimakkaampi." Muistutin, että nyt mennään yhdeksättä kuukautta ilman tuota intiimiä läheisyyttä. "Ei tarvitse muistuttaa, tiedän kyllä." Kysyin, eikö hän tiedä, että aiheuttaa minulle hirveää kärsimystä. Sanoi tietävänsä. "Mulle tulee jotenkin jakomielinen olo, kun torjut minut järjestelmällisesti ja kuitenkin väität rakastavasi", sanoin. "Se johtuu vaan siitä, ettet tiedä, mitä mun päässä liikkuu ja miten mä koen tämän tilanteen." Pyysin kertomaan, mutta hän ei jaksanut enää puhua aiheesta. Lähdin nukkumaan.

En saanut unta. Nousin kolmen jälkeen ja menin Peten huoneeseen, jossa hän surffaili. Sain kuvailtua oloani muutamalla sanalla, mutta mies oli kyllästynyt aiheeseen. Viha tuntui pahalta reaktiolta. Tulin tähän omalle koneelleni vielä. Hän kävi vielä ennen nukkumaanmenoaan vihaisesti sanomassa, että kielteinen asenteeni torpedoi kaikki hänen yrityksensä. "Sä tiedät, miltä musta tuntuu, kun vähän väliä uhkailet erolla. En tiedä, mitä pitäisi uskoa, kun joka toinen päivä pidät hyvänä ideana, kun käyn juttelemassa ammattiauttajan luona ja me käydään yhdessä perheneuvonnassa, ja joka toinen päivä et usko siihen tai meihin ollenkaan." Myönsin, että tiedän asian ja olin siitä pahoillani. "No mitä sä sitten jatkat sitä. Arvaa miltä tuntuu, kun vähän väliä puhut erilleen muuttamisesta, että hanki oma kämppä ja että ei tästä tuu mitään." En osannut sanoa oikein muuta kuin että tiedän, että semmoinen on uhkaavaa. Ja että en tiedä, miten muuttaisin käytöstäni.

Vihaako se minua salaa itseltäänkin? Kysyin sitä siltä, koska tuntuu, että se vihaa ja rakastaa yhtä aikaa. Ei myöntänyt vihaavansa. Ja kuitenkin lyö kasvoille torjunnallaan, joka päivä. Ja minä annan lyödä.

Vihaanko minä sitä? Tänään ainakin taas rakastin. Sillä on suloiset korvanlehdet, suutelin ja näykin niitä, kun katsoimme telkkaria. Sen vedenvihreät silmät ovat niin kauniit. Se katsoi minua pitkästä aikaa silmiin rauhassa, ennen tätä yöllistä. Ja onnistui silloin vähän lohduttamaankin antamalla tilaa pahalle ololleni. Se sanoi jotain sen suuntaista, että antaa sen surun vain tuntua, ei se ole paha, eletään sen asian kanssa. Minun ei tarvitsisi hävetä pahaa oloani, se sanoi ja silitti minua sylissään.

En haluaisi nukkua Peten vieressä. Koskettamattomuus sattuu, ja nukun levottomasti. Kun se valvoo, kuulen sen askelet ja mietin unenkin läpi, miksei se halua tulla lähelleni. Kun se aamuyöstä tulee, nukun huonosti, koska se vie niin paljon tilaa ja tönii minua unissaan. Minä myös kuorsaan, ja Pete herättää minut usein sen takia. Se - sekin - saa minut tuntemaan itseni iljettäväksi ja hyvin haavoittuvaksi, enhän voi sille mitään ja olen aivan avuton, kun olen unessa. Olen pyytänyt, että nukkuisimme erillämme, mutta Pete on ehdotuksestani hyvin loukkaantunut. Hänelle yhdessä nukkuminen on ne muutamat tunnit luovuttamattoman tärkeää. Niinpä suostun siihen.

Nyt menen nukkumaan. Sohvalle. Kolmen tunnin päästä herään ensimmäiseen työpäivääni. Pelkään sitä, pelkään kauheasti koko elämää.

Kynnyksellä

2010-03-13T16:05:00.006+02:00

Viime ovulaation aikaan olin ihan sekaisin. Siitä on nyt kolme viikkoa, seuraava lähestyy ja pelkään sitä. Olen alkanut huomata ovulaationi ajankohdan, sillä olen oikeastaan ensimmäistä kertaa aikuisiällä ihan luonnollisessa tilassa, ilman hormoneja tai muuta kemiaa.

Pete oli työmatkalla, minä lapsen kanssa kotona kahdestaan. Silloin taisi olla kovat pakkaset, ja siitäkin syystä ulos lähteminen oli vaikeaa. Sitä se on ollut aina, mutta nykyään siihen liittyy aina tuskainen olo siitä, ettemme koskaan käy ulkona perheeltään (näillä lumilla ei olla käyty kertaakaan - viimeinen yhteinen kävelylenkki oli syksyllä ennen lumentuloa. Mitä ihmeen elämää tämmöinen on?). Yksinäistä hiihtelyä se on kun pikku ipanan kanssa keskenään pyörii tuolla mitään tekemättä, eikä ole ketään, kenen kanssa jutella.

Eikä tämä johdu siitä, että miehellä olisi niin paljon töitä. Päin vastoin. Hänellä oli tuskin lainkaan duunia tammi-helmikuussa, mutta sen sijaan, että siitä olisi ollut meille yhteiseksi lomaksi, Pete oli niin kuin ennenkin. Kai se masentaa, ettei ole töitä. Tajuan sen. Mutta yhtä kaikki tässä pikku kämpässä toistensa jaloissa pyöriminen on parhaimmillaankin vain siedettävää, mitä parisuhteeseen tulee - siis jatkuva yhdessäolo ilman läheisyyttä, läsnäoloa, sitä tunnetta, että toinen on kiinnostunut. Maija toki antaa ilon hetkiä molemmille.

Jokainen ovulaatio muistuttaa minua fyysisesti siitä, että niitä on taas yksi vähemmän - yksi mahdollisuus vähemmän saada enää toista lasta. Ilman lääkkeitä tai hormoneja olen hyvin kiihottunut usean päivän ajan. Se saa minut järjettömän raivostuneeksi. Häpeän tilaani, vihaan sitä, vihaan itseäni ja omaa kelpaamattomuuttani, mutten silti voi mitään sille, että olen koko ajan kiimassa kuin kissa keväällä. Se on ihan hirveää.

Onnistuin purkamaan pahaa oloani hieman kirjoittamalla pitkiä kirjeitä läheisimmille ystävilleni ja saamalla heiltä myötätuntoa. Masturboin joka välissä, aina kun pikkuinen oli nukkumassa. Mikään ei silti tuntunut riittävän. (Toivuttuani synnytyksestä huomasin, että olen saanut sen myötä "lahjaksi" kyvyn saada moninkertaisia orgasmeja. Pystyn siis lauettuani jatkamaan hyväilemistä ilman tarvetta lepovaiheeseen, laukeamaan uudestaan ja uudestaan. Joka kerta rentoudun syvemmin, laukean jotenkin sisempää. Saatan tehdä sen kuusikin kertaa peräkkäin. Mitä tälläkin lahjalla tekee. Jossain toisessa ajassa ja elämässä olisin pitänyt tätä hienona ja ihmeellisenä asiana ja iloinnut sen jakamisesta rakastettuni kanssa, joka mitä luultavimmin olisi myös rakastanut uutta ominaisuuttani. Nyt miestäni ei kiinnosta edes ensimmäinen orgasmini, miksi sitten kuudes. Tämä on minussa siis hävettävää, iljettävää ja turhaa.) Itkin aina sen jälkeen, koska kaipaan niin kovasti oikeaa rakastelemista.

Olin lapselle ilkeä ja kärsimätön. Onneksi onnistuin välillä selittämään tilannetta hiukan, kun olin rauhallisempi - tai silloin, kun pelkästään itkin enkä ollut raivoissani. Selitin, että minulla on paha olla, koska kaipaan Peteä niin kovasti. Tämän pieni tuntui ymmärtävän. Mutta kyllä se pikku raukka kasvaa ihan kieroon. Tärkein syy, miksi vielä jatkan tätä sietämätöntä paskaa Peten taholta on juuri se, että Pete tarjoaa tasapainoisen aikuisen mallin Maijalle. On kaameaa tuntea olevansa yksin vastuussa täysin avuttoman olennon mielenterveydestä ja tajuta olevansa tähän tehtävään kykenemätön. Toinen aikuinen tätä vastuuta jakamassa huojentaa mieltä ja on silminnähden hyvä asia. Mitäpä siinä painaa kolmen vuoden ajan puutteessa riutunut, katkera ämmä, jonka "naama on koko ajan norsunvitulla", kuten rakas puolisoni tässä yhtenä päivänä totesi. Niin, en minäkään minua haluaisi. En ainakaan enää. Siihen voikin sitten hyvällä omallatunnolla Petekin oman haluttomuutensa ripustaa. (Vaikka ei se niin tee, kyllä minä sen tiedän. Ottaa se siitä itsekin vastuuta, ainakin ajatuksen tasolla.)

En meinaa kestää tuon lapsen tarvitsevuutta tällaisina aikoina. Minusta pitäisi riittää ammennettavaksi loputtomiin kärsivällisyyttä, rakkautta ja syliä, kun itse olen ihan tyhjä ja koko ajan miinuksilla kaiken sen suhteen, mitä ihminen tarvitsee ollakseen emotionaalisesti ehjä.

Palaan työelämään ensi viikolla. Olen huojentunut, että pääsen pois tästä kuviosta. Maija pääsee hoitoon ja näkee muunkinlaisia kasvattajia. Pete on myös luvannut ottaa enemmän vastuuta kotielämästä, koskapa hänellä on vähemmän töitä kuin minulla. Olen vannottanut sitä, että sen on ihan oikeasti pakko viedä Maijaa hoitoon eli herätä aamuisin. En jaksa sitä, että ensin herään, ruokin ja puen lapsen, vien sen hoitoon ja aloitan työt, kun äijä vaan vetää sikeitä, jotta saa välttämättömät yksinäiset tuntinsa öisin ja katsoa videoitaan kaikessa rauhassa. Sitten mahdollisesti Pete hakee sen hoidosta ja ilta menee niin kuin tähänkin asti. Enkä saa koskaan nukkua rauhassa.

Pyysin Peteltä joulunpyhinä, että se heräisi edes joskus aamulla tammi-helmikuussa, koska työkiireitä ei kerran ollut. Se lupasi. Ei herännyt. En saanut yhtä ainutta aamua nukkua pitkään. En ole saanut moneen kuukauteen. On ironista, että ennen, kun join viinaa, sain nukkua krapulaani pois uesinkin. Useimmiten tosin silloinkin heräsin hoitamaan Maijaa. Nyt, kun en ole juonut enää aikoihin, ei mies viitsi edes kiitollisuudesta antaa minun nukkua aamulla, saati rakkaudesta. Niin, kyllä se hymähtää myöntävästi, kun kerjään siltä vastausta siihen kysymykseen. Ei se sitä itse sano.

Olen mustasukkainen Peten ja Maijan välisestä rakkaudesta. Tottakai pientä suloista tyttöä on helpompi rakastaa kuin hankalaa ja nalkuttavaa, jatkuvasti itkevää kusipäätä. Ja tottakai ihanaa isiä on helpompi rakastaa kuin sitä hullua äitiä, joka yrittää tehdä omia juttujaan ja huutaa, ettei saa olla rauhassa. Mutta se ei ole minun syyni, että minulla on niin paha olla! En voi mitään sille, että tarvitsen rakkautta! En voi mitään sille tunteelle, että tunnen itseni joka ikinen päivä hylätyksi, yksinäiseksi, turhaksi, rumaksi, hulluksi ja arvottomaksi!

Saatana kun joku tulis ja tappais. Loppuisi tämä kituminen. Ei Maijakaan tarvitse tällaista äitiä. Olen huonompi äiti kuin omani, joka on kontrollifriikki kylmiö. Se sentään sai käytännön asiat hoidettua. Tuon pennun olisi parempi vaikka orpokodissa. Mutta eihän se sinne joutuisi, jos minä häipyisin kuvioista, koska sillä on niin paljon rakastavia aikuisia - ja miksei olisi, se on kaunis ja täydellisen ihana. Minä itse asiassa olen ainoa ylimääräinen tässä kuviossa. Kaikilla olisi helpompaa, jos lakkaisin olemasta.

Olen niin hirveän pettynyt, niin pohjattoman murheellinen siitä, että tämä äitiysloma ja hoitovapaa meni näin. Nyt se on ohi. Mitään hyviä muistoja ei juuri jäänyt, pääosin pelkkää tilapäisyyden ja turvattomuuden tunnetta. Hätää siitä, että perhe hajoaa hetkenä minä hyvänsä. Hätää siitä, etten saa apua, koska tuskani ei saisi olla olemassa - että on pakko pärjätä yksin, vaikkei voimia olisi, saati keinoja. Nämä melkein kolme vuotta ovat kasanneet mieleeni ja ruumiiseeni pakotettua, yksinäistä itsenäisyyttä, sellaista kovaa ja haurasta, ja yhä lujemmaksi kivettyvää käsitystä siitä, että minulle ei ole tarkoitettu hyvää parisuhdetta, ei rakkautta, koska olen jotenkin perustavanlaatuisella tavalla viallinen. Nyt se loppuu, aika, ja menen toisten ihmisten pariin. Pelkään sitä, ja odotan. En tiedä, kuinka teen työtäni, kun herkkyyteni on tummunut kyynisyydeksi ja empatiani vahingoniloksi ja kateudeksi riippuen siitä, meneekö toisilla huonommin vai paremmin kuin itselläni.

Kunpa tietäisin, miksi näin kävi. Jos minulla olisi jonkinlainen käsitys siitä, mitä olen tehnyt niin hirvittävän väärin, että ansaitsen tällaisen elämän, voisin ottaa opikseni ja kenties korjata jotakin. Ehkä jopa pyrkiä siihen, ettei näin tapahtuisi enää minulle. Jopa löytää keinoja, jos tietäisin, mistä etsiä. Nyt, kaiken tämän jälkeen, minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan. Ja vaikka olisin tehnyt mitä, minusta tämä rangaistus on kohtuuton. Mitään opetusarvoa sillä ei ole, sillä en tajua mitään. En ole oppinut mitään. Ja se jatkuu. Jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Ja minä annan sen jatkua. Tällä hetkellä asennoidun sillä tavalla, että me emme Peten kanssa rakastele koko tänä vuonna. Pidän sitä todennäköisimpänä vaihtoehtona. Silti olen tässä. Minähän sen valitsen. Mutta en tiedä, missä kunnossa olen ensi jouluna.

Helvetistä pois on pitkä matka

2009-12-21T12:25:00.003+02:00

...jos on kauan mennyt päin helvettiä. Se tarkoittaa, että sittenkin, kun sieltä on askel kerrallaan jo tultu jonkin matkaa, ollaan vielä aika lähellä helvettiä, ehkä lähempänä sitä kuin normaalia arkielämää. Siellä mennään nyt, pienin askelin ja jatkuvasti horjahdellen. Etsitään valonpilkahduksia ja takerrutaan niihin. Minä jauhan molempia uuvuksiin tunnepuheellani, varmistelen suuntaa, tarkistan ilmapiiriä, ettei vain olla käännytty takaisin. Ja uskallan unelmoida yhteisestä tulevaisuudesta, matkoista, omistusasunnosta, häistä, tulevista vuosista yhdessä.

Joka päivä ei ahdista, ei edes joka toinen päivä. Kunnon riitaa ei ole ollut viikkokausiin, yksi kaamea mökötystilanne oli alkamassa ja kesti toista vuorokautta, mutta liudentui sitten puheeksi ja tunteiden näyttämiseksi. En enää muista, mistä se johtui.

Pete on aloittanut keskustelukäynnit ammatti-ihmisen luona, mikä luo hurjasti toivoa molemmille. Sillä tyypillä on seksuaaliterapeutin tai vastaavan koulutus, ja päätellen siitä, mitä Pete on kertonut, myös taitoa kysyä oikeita kysymyksiä ja luoda luottamusta. Ehkäpä jopa auttaa meitä. Myös perheneuvojamme on sitä mieltä, että olemme tulleet pitkän matkan ja muuttuneet kovasti. Pete on nyt lyhyen ajan sisällä sanonut monta kertaa, että hänen ongelmansa olisi olemassa yhtä lailla ilman minua, on ollut minua ennen ja olisi minun jälkeenikin. Siksi yritän uskoa siihne, että minun jäämiseni tähän on juuri se asia, jota hän tarvitsee: lupa olla oma itsensä tulematta hylätyksi.

Mutta voi taivas, miten välillä ikävöin miestä. Miestäni. Miehen painoa päälläni, taitavia käsiä ihollani, hänen hengitystään kaulallani. Enemmän kuin itse rakastelua kaipaan sitä tunnetta, että Pete haluaisi läheisyyttäni, kaipaisi sitä. Ja että minä tietäisin sen. Jos tiedän - ja viime aikoina olen saanut tietää, koska olemme puhuneet enemmän - silloin jaksan odottaa. Jos kadotan tuon tiedon, muiston siitä, alan lipsua taaksepäin kohti helvettiä, kadotan suunnan ja eksyn pimeään.

Viimeisen pisaran jälkeen näkyy tulevan vielä monta

2009-11-03T22:16:00.003+02:00

Edellisessä päivitykseni viittaus viime kertaan on edelleen viimeisin kerta, kun olemme rakastelleet. Ensi viikolla siitä tulee viisi kuukautta.

Tähänkin voi tottua.

Tänään itkin kateuttani. Pete oli kerran jutellessamme hakenut vertailukohtaa yhdestä tuttavaperheestä, joilla on kuulema myös tosi harvoin seksiä. En tiedä, oliko kommentti tarkoitettu lohduksi minulle vai hänelle itselleen. Tuttavapariskunnan mies vain oli joskus kännissä uskoutunut Petelle aiheesta. Olin pitänyt tuota perhettä sen jälkeen jonkinlaisena kohtalotoverina, merkkinä siitä, ettei ulospäin tosiaankaan voi nähdä, miten pariskunnalla oikeasti menee. Nämäkin ostivat äskettäin omakotitalon, ja lapsi on samanikäinen kuin meillä. Ilmeisesti heillä on siis aikomus pysyä yhdessä seksin puutteesta huolimatta. Ehkä olin salaa miettinyt sitäkin, että jos se noilta onnistuu, ehkäpä minäkin onnistuisin sopeutumaan, nielemään tilanteen, tyytymään, olemaan kiitollinen muista asioista. Ja nyt ne sitten ovat raskaana, onnellisesti. Todistettavasti siinäkin talossa on siis seksiä harrastettu, ainakin kerran! Ja lapsiahan ei noin vain synny, niin että varmasti sitä on tehty useammankin kerran. Petturit! Teillä menee siis sittenkin niin paljon paremmin kuin meillä! Me ollaan oikeasti maailman paskin "tavallinen" perhe (siis sellainen, jossa ei ole väkivaltaa tai muuta sairasta... paitsi että minusta tämä on sairasta).

Viime viikolla perheneuvonnassa tuntui siltä, kuin olisimme saavuttaneet jonkinlaisen yhteisymmärryksen. Pete puhui paljon ja lempeästi, totesi olevansa täysin samaa mieltä muutoksen tarpeesta ja sisällöstä, sanoipa toivovansa lisää lapsiakin, ehdottomasti. Ja tajuavansa siksi, miten tärkeää tämän asian hoitaminen olisi. Hän oli myös halukas toimimaan siihen suuntaan, että asiat etenisivät. Teoriassa. Hän meni jopa lääkäriin, kun olin varannut ajan ja valvonut öitä viikkokaupalla peläten, ettei hän taaskaan menisi. Siellä oli puhuttu näistä, lääkäri oli tehnyt masennus-pikatestin (ei masennusta), puhuttu unirytmistä ja terapian mahdollisuudesta. Lääkäri lupasi selvittää asiaa ja soittaa takaisin. Erektiolääkkeestä oli puhuttu sen verran, että sen vaikutus kuulemma on maksimissaan vasta neljä tuntia ottamisen jälkeen, ja että puolikas annos ei ole riittävä (sitä olemme siis kerran kokeilleet puolitoista vuotta sitten). No, siitähän voi puhua vaikka maailman tappiin. Mies esitteli tätä informaatiota kuin viisasten kiveä. Hiukan epäuskottavaa vedota siihen, että lääkettä on käytetty väärin sillä ainoalla kokeilukerralla, ja että siksi tämä meidän seksielämä menee päin helvettiä kiihtyvällä nopeudella. Ei se vedonnutkaan, mutta semmoinen olo tuli, kaiken tämän kylmyyden ja koskemattomuuden jälkeen. Niin kuin tässä nyt siitä olisi kyse, jos minä kerran olen yli vuoden ajan itkien rukoillut sitä ottamaan lääkettä ja päästämään minut iholleen juuri nyt, tänä iltana, tai huomenna, tai torstaina, jos nyt ei käy, sovitaanko joohan, ja pidetään siitä kiinni sitten myös eikä peruta - ja ei mitään. Ei yhtään mitään.

Kuinka voisin rakastella nyt, vaikka Pete tekisikin aloitteen? Kuinka voisin avata sieluni (se nimittäin sijaitsee reisieni välissä, kun olen rakastunut, ja jos avaan reiteni, Pete pääsee sieluuni), kun läheisyyden jälkeen on lähes varmaa, ettei toista kertaa tule - kukaan ei tiedä, kuinka kauan siihen menee, ei edes pihtari itse.

Perheneuvonnassa selvisi myös, että Petelle aloitteen tekeminen on paitsi vaikeaa, myös jonkinlaisen vainoharhaisen kauhun takana. Vaikkei se ilmenekään pelon tunteena, ainoastaan välinpitämättömän oloisena kylmyytenä. Pete on ennenkin sanonut telkkarin katselustani, ettei halua ehdottaa mitään, kun minulle tv näkyy olevan niin tärkeä. (Tämä on vain keino väistää vastuu omasta tekemättä jättämisestä.) Perheneuvoja kysyi, eikö Pete nyt kumminkin luulisi, että haluaisin mieluummin olla mieheni kanssa kuin katsoa vaikkapa nyt sitten lempisarjaani. Ei, ei kuulema. Niin kiinnostunut olen pseudoelämästäni, noista mielikuvitusolentojen tarinoista, joita katsomalla pakenen hetkeksi sitä, että kotiolot ahdistavat minua unettomuuteen ja hulluuteen. Tämän olen selittänyt Petelle moneen kertaan. Sanoin myös, että joka ikinen ilta olen ollut läsnä ihan sitä varten, että minua saa puhutella ja minulle ehdottaa yhdessäoloa. Siksi minä valvon olohuoneessa, siksi katson televisiota, odotan ja odotan ja hajoan siihen turhaan toivoon ja odotukseen. Ainoa tapa lääkitä tyhjyyttä on keksiä jotain tekemistä itselle, ja se on myös jonkinlainen yritys osoittaa Petelle, että EN odota häneltä liikaa, mitään mihin hän ei jaksaisi venyä vaan ahdistuisi - yritys osoittaa, että pärjään kyllä ja olen itsenäinen. Pete ei osannut vastata, haluaisiko hän, että odottaisin vain sohvalla tekemättä mitään, tv kiinni, olisiko hänen silloin helpompi tulla luo ja ehdottaa jotain, mitä tahansa. Siihen en tietenkään ryhtyisi, koska Pete ei silloinkaan ottaisi vastuuta pahasta olostani ja pettymyksestäni, kun lähtisin taas yksin nukkumaan.

Se ei ihan oikeasti pysty tekemään minkäänlaista aloitetta. Ei minkäänlaista. Saatanan tunnevammainen mötkö. Ei sitä vähää, että tulisi huoneestaan koneensa ääreltä, pyytäisi minua laittamaan television kiinni ja istumaan sohvalla hiljaa yhdessä. Sekä minä että perheneuvoja annoimme hänelle käsikirjoituksen valmiiksi tähän edelläkuvattuun tapahtumaan. Ei. Ei millään.

Pete vetosi siihen, että hän kyllä hengailee liepeillä, mutta minua ei tunnu kiinnostavan, joten hän menee (ilmeisen loukkaantuneena) takaisin koneelleen. Nämä hengailut noudattavat seuraavanlaista kaavaa: Istun katsomassa telkkaria ja neulomassa. Pete tulee huoneestaan, menee hakemaan juotavaa, vilkaisee minuun. Vilkaisen takaisin yhtä lyhyesti, koska en tiedä, aikooko hän puhua minulle vai vain hakea juotavaa. Joskus aikoo, joskus ei. Kuulema näytän usein niin omissa oloissani olevalta, ettei minua tohdi häiritä. Jos hän puhuu minulle, hän jää seisomaan tai istahtaa metrin päähän hetkeksi. Kysyy, mitä huomenna tapahtuu, onko minulla menoja. Vastaan kysymykseen. Sitten hän saattaa katsoa ohjelmaani, kysyä, mikä se on ja kommentoida jotain lyhyesti. sitten hän kertoo, mitä on tekemässä koneellaan, tilaamassa jotain uusia tarvikkeita, ja lähtee takaisin huoneeseensa. Näin käy joka kerta, vaikka olisin kuinka kiinnostunut hänen yksittäisistä lauseistaan ja katsoisin silmiin. Mitään oikeaa keskustelunavausta tai ehdotusta läsnäoloon tai yhdessäoloon ei tule. Nykyään ei edes ehdotusta yhteisen leffan tai tv-sarjan katsomisesta.

Katson Peten kanssa CSI:tä vain siksi, että se on ainoa kerta viikossa, jolloin meillä on varmasti yhteinen, "läheinen" hetki, ilman että kummankaan tarvitsee tehdä aloitetta. Se on siis valmis rutiini. Juuri sellainen, joita yritin (yksin) rakentaa meille keväällä. En edes pidä CSI:stä, ja useimmiten neulon sen aikana niin keskittyneesti, että putoan juonesta. Tai sitten makaan Peten sylissä ja saan silitystä, ja jälleen putoan juonesta. Tämänkin olen hänelle kertonut: tärkeintä on olla hänen kanssaan yhdessä. Siitä voisi päätellä, etteivät ohjelmat ole minulle tärkeitä, vaan korvikkeita.

Tilasin taas uusia kirjoja. Luin Petelle ääneen pätkiä 4000 vastaajan haastatteluihin perustuvasta kirjasta "He's just not up for it any more" - Why men stop having sex and what you can do about it. Hän näpersi koneitaan ja kuunteli minua, jopa kommentoi välillä (tällaisten pikku hetkien takia viime viikkomme ovat olleet tavallista siedettävämpiä). Sieltä opin pari uutta juttua. Ensinnäkin, puuttuva tai viivästynyt orgasmi miehillä ei ole ollenkaan niin harvinainen kuin voisi päätellä siitä, etten ole nähnyt aihetta käsiteltävän lainkaan suomenkielisissä seksikirjoissa. (14% miehistä, jotka olivat lopettaneet seksin puolisonsa kanssa, mainitsi sen syyksi. Vaimoista 28% epäili sen olevan miehensä syynä. Todellinen luku lienee jotain siltä väliltä.) Se on läheisessä yhteydessä erektiohäiriöihin ja esiintyy usein yhtä aikaa. Näistä ongelmista kärsivistä miehistä jopa 20% oli vastannut kyselyssä, etteivät he tunne juuri lainkaan seksuaalista halua. Epäonnistumisen ja häpeän kokemukset aiheuttavat järjestelmällistä seksin ja intiimin läheisyyden välttelyä. Kun sitä, mitä ei saa, vaikka haluaisi, ei sitä varmaan saa sitten halutakaan. Ja sitten ei enää halua.

Toinen kiinnostava asia, joka minun pitäisi jotenkin osata ottaa huomioon (kun vain keksisin, miten ihmeessä) oli se, että monille miehille intiimin läheisyyden välttely on seurausta lohduttomasta menettämisen pelosta. Jos on olemassa riski, että vaimo jättää, vaikkapa sitten seksin loppumisen takia, mies ei halua näyttää tunteitaan lainkaan. Mitä enemmän pelkää, sitä vähemmän näyttää. Ja aiheuttaa itse vääjäämättömästi sen, että vaimo joko lähtee tai on häiritsevän onneton koko ajan. Ainakin Peteä häiritsee kovasti se, että olen onneton tämän asian takia. Hän on vihainen aina, kun itken. Ei lohduta, ei puhu, syyttelee vain. (Vittu, miten vihaan sitä.)

Itkin näitä lastenneuvolassa, kun olen huolissani siitä, että lapsi kärsii kodin ilmapiiristä. Minulle tämä skitsofreeninen tunneilmasto on repivää - siis se, että lapsi saa Peteltä kaiken huomio, hellyyden ja rakkauden, ehdotukset ja ideat, lahjat ja leikit, ja minä en saa mitään. En pääse syliin, en ansaitse läheisyyttä tai huomiota. Ja päälle saan huudot siitä, että olen tyly lapselle ja huono äiti. Neuvolan täti suositteli psykologin tukea, vaikka estelinkin, että minulla on jo hyvä tukiverkko, eikä se auta mitään, ellei mies ole kiinnostunut muuttumaan ja tekemään omaa osuuttaan. Sai se silti minut puhuttua ympäri, menen ylihuomenna juttelemaan psykologin kanssa. Jospa sieltä saisi vaikka tunteenhallintakeinoja arkeen, jotain aseita jaksaa näissä oloissa, jos mitta ei kerran vieläkään ole niin täynnä, että lähtisin.

Pienperheen onnea

2009-06-26T09:36:00.005+03:00

Vihaan sitä.

Rakastelimme kerran joskus viime viikon alussa ja silloin jaksoin vielä hehkuttaa sen tärkeyttä ja muistuttaa, että yrittäisimme ylläpitää hommaa mökillä juhannuksena, kun olemme kerrankin kahdestaan. Epäilin tosin ääneen, tulisiko siitä taaskaan mitään, mistä Pete veti pienet herneet nenuun ja tylytti minua epäilyksistäni. Sanoin, että kokemus on osoittanut, ettei mitään kannata odottaa, ettei pettyisi niin. No, eihän siellä mitään seksiin viittaavaakaan tapahtunut. Pete nukkui kellon ympäri eikä tehnyt ensimmäistäkään aloitetta edes kävelylenkille.

Tiistaille olimme sopineet ulkoilureissun Maijan kanssa (nekin pitää sopia erikseen, kun Pete ei muuten lähde ulos paitsi omille asioilleen tai kauppaan). Olin hyvällä tuulella ja koetin saada lähtöä aikaiseksi puhumalla iloisesti ja paljon, hehkuttamalla lähtemistä iltapäivään asti. Lopulta hyökkäsin Peten selkään (se oli tietenkin koneellaan, kuten oli ollut koko päivän) kutittamaan ja riekkumaan: "Nyt lähdetään!" Vastaukseksi tuli tyly ja vihainen "En mää jaksa mihinkään lähteä, olin Maijan kanssa eilen niin paljon, ei huvita nyt mennä minnekään." Ei kääntynyt edes katsomaan, ravisti vain pois kuin iljettävän hyönteisen. Sydämeni putosi jonnekin mahanpohjalle, keuhkoista pusertui ilma. En ollut mitenkään ansainnut tai aiheuttanut tällaista käytöstä, taas tuli ihan puun takaa. Menin alistuneena ripustamaan pyykkiä, täysin vaiennettuna ja hämilläni.

Iltaan mennessä Pete ei ollut sanonut minulle mitään (poislukien pienet käytännön järjestelyjä koskevat kommentit, joita vaihdamme silloinkin, kun meillä on nk. hiljainen kausi, että asiat tulevat hoidetuiksi). Olimme sopineet elokuviin menosta ja Maijalle oli sovittu hoitaja. Kysyin varovasti mahdollisimman neutraalilla ja epäkiinnostuneella äänellä: "Kiinnostaako sua sinne elokuviin lähtö?", koska minun piti lunastaa varatut liput. "No ei kyllä hirveesti kiinnosta", mihin vastasin, että niin olin arvellutkin, ja varasin lipun vain itselleni. Menin elokuviin yksin. Leffa oli hyvä.

Petelle ei ilmeisesti ole mitään arvoa yhdessä vietetyllä ajalla sinänsä, koska hän ei millään tavoin pyri sellaista järjestämään, ei tee ensimmäisäkään aloitetta tai ehdotusta minkään asian tekemiseen yhdessä eikä useimmiten hyväksy minun tekemiäni aloitteita. Lisäksi hän ei pidä kiinni jo sovituista (minun ehdottamistani) asioista. Tiedän kokemuksesta, että jos jokin juttu harvoin on hänen järjestämänsä (kuten hänen sukulaistensa kanssa tekemisissä oleminen), olisi hirvittävä loukkaus, jos minä en haluaisikaan lähteä tai näyttäisin eleelläkään, etten viihdy. (....vitun kusipäää, olen niin vihainen että kiehun....) Leffailta kanssani on niin arvoton asia, että sen voi perua, jos elokuva ei viime hetkellä tunnukaan ihan niin kiinnostavalta, etteikö se saattaisi osoittautua pettymykseksi. Eikä vaihtoehtoista tapaa viettää kahdenkeskistä iltaa tarvitse ehdottaa tilalle.

Jollain kierolla tavalla Petessä tuntuu herättävän vihaa se, että hän tuottaa minulle pettymyksen. Silloinkin, kun yritän olla näyttämättä sitä ja olen niin neutraali kuin suinkin osaan. Jos näytän pettymykseni avoimesti, hän saa siitä riidan aiheen ja voi syytellä minua kaikista petttymyksistä, joita olen hänelle aiheuttanut, ja asioista, jotka olen mokannut tai joissa olen erehtynyt. Vihaan sitä. Vihaan vihaan vihaan. Niin kuin äitienpäivänä, kun hän ei herännyt aamulla ja kävin ostamassa itse itselleni ruusuja: herättyään hän katsoi pöydällä olevaa ruusupuskaa ja minua täyttämässä tiskikonetta ja totesi tylysti: "Jaa, no mun ei sitten vissiin kannata ostaa kukkia." Voi vittu mikä pokka. Sitten voi selittää itselleen, että olisi kyllä ostanut, joskus illalla tai seuraavalla viikolla tai jättänyt ostamatta niin kuin edellisvuonna, mikä oikeus mulla oli pettyä jo etukäteen, kun ihan hyvin olisi saattanut ostaa. Mutta nyt ei kyllä osta ensi vuonnakaan, kun tuo akka on tuollainen, vaativa, kyltymätön, aina vihainen, inhottava hullu, oma vikansa kun ei saa kukkia äitienpäivänä, eihän tuommoiselle kukaan ostaisi.

Nyt se ei ole puhunut minulle neljään päivään eikä koskettanut minua. Tänä aamuna räjähdin lapselle, ärisin sille pienelle puuronsyöjäraukalle, että vihaan sitä ja itseäni ja elämääni. Vaikka se ei ollut tehnyt mitään. Pete nousi sängystä, kävi huutamassa minulle keittiössä, että olen hullu ja törkeä lasta kohtaan - ja meni takaisin nukkumaan! Mikä pokka! Eikö sillä ole pienintäkään vastuuntuntoa siitä, että kotitilanteemme on sietämätön, mahdoton, toistuvan vittumainen aina samalla kaavalla, ja että käyttäytymiseni on siihen nähden loogista? Ei hyväksyttävää, vihaan itseäni ja käytöstäni, mutta tuntuu että hajoan ellen saa huutaa jollekin, eikä minulla ole ketään. Kukaan ei halua tavata minua, ei ehdota tapaamisia, ei pyydä minnekään eikä lähde kanssani minnekään. Lapsi on lapsi, en jaksa sitä, en jaksa ymmärtää jotain niin pientä ja viatonta ja tarvitsevaa, kun minä en saa tarvita ketään enkä mitään eikä minusta tarvitse välittää. Ei minulla ole voimia, en voi antaa sille mitään.

Vittu miten paljon vihaan sitä läskiperseistä laiskaa kusipäätä. Menisi edes töihin niin saataisiin olla lapsen kanssa oikeasti kahdestaaan. Sen jaksaisin. Saatanan sieluton olmi. Kylmiö. Itsekeskeinen zombie, jolle virtuaalitodellisuus on aina elämää parempi vaihtoehto. Lihaksi tullut rangaistus menneistä synneistäni. Kiitti vitusti.

Suostumisesta ja katkeruuden välttämisen mahdollisuudesta

2009-06-05T13:21:00.005+03:00

Tänään olen taas itkenyt aamun. Tällä kertaa ilman syyllisyyttä tai syyttelyä. Itkuni on purkanut surua, luopumisen tunteita, epätoivoa tulevaisuuden suhteen, alistuneisuutta, suostumisen yrittämistä, uudelleen yrittämistäkin.

Kertaan hieman tilannettamme niiden lukijoiden kyseenalaiseksi iloksi, jotka saattavat uusina tänne eksyä. Löysin itselleni uuden keskustelupalstan, parisuhde.fi, jonne kävin vuodattamassa ahdistustani ja mainostamassa blogiani. Tämän tekstini sisältö on osin samaa kuin sinne kirjoitin. (Palsta ei näytä erityisen vilkkaalta, joten siitäkään ei liene minulle apua. Blääh.)

Miehelläni on seksuaalinen toimintahäiriö. Tämä on tämänhetkinen tulkintani ongelmiemme ytimestä. Hän ei laukea koskaan toisen kanssa, ei ole lauennut entistenkään tyttöystäviensä kanssa. Ainoastaan yksin ja silloinkin saaminen kestää kuulema kauan, kolmesta vartista tuntiin. Meillä on seksiä hyvin harvoin, nykyistä tilannetta on jatkunut kohta kaksi vuotta, lapsen syntymästä asti. Välillä on ollut monen kuukauden taukoja. Toivoa loi tänä keväänä ollut monen viikon jakso, jolloin rakastelimme monta kertaa, siis jopa kerran pari viikossa säännöllisesti usean viikon ajan.

Mieheni on hyvin epävarma eikä tee lainkaan aloitteita, ei seksuaalisia eikä juuri muitakaan. Hän on mukava ja lupsakka ja tarvittaessa itsepäinen ja tulinenkin. Rakastan häntä. Mutta koska hänen seksuaalinen itsetuntonsa on niin pahasti miinuksella, ymmärrän tavallaan sitä, että hän suuntaa kiinnostuksensa mieluummin sellaisiin asioihin, joissa tuntee onnistumisen iloa kuin siihen, joka on aina tuottanut melkein pelkkää häpeää ja epäonnistumista.

Perheeseemme kuuluu lapseni, josta on tullut ajan kanssa yhteinen, koskapa erosin lapsen isästä jo raskausaikana. Mieheni on lapselleni ihan täysi isä kaikessa muussa mielessä paitsi biologisesti. Vaakakupissa ovat siis toisaalta perhe, parisuhde ja rakkaus, ja toisaalta seksuaalisuuden toteuttaminen. Tuntuu päättömältä edes harkita perheen hajottamista moisen takia, mutta seksuaalisuus on niin vahva voima! Aivan kuin joutuisin joka päivä amputoimaan itsestäni jotain uudestaan ja uudestaan, perheen takia. Turhaudun, katkeroidun, vihaan itseäni ja miestäni ja elämää. Haluaisin antaa lapselleni mallin hyvästä parisuhteesta, koska sellainen puuttui itseltäni lapsena. Meillä ei osoitettu hellyyttä ja rakkautta, mutta nykyisessä perheessäni osoitetaan. Uskon, että lapsi huomaa silti ajan kanssa, että jokin mättää ja pahasti. Ja tiedän, etteivät parisuhdeongelmat kuulu lapsille - pelkään vain, että ne heijastuvat joka tapauksessa hänen elämäänsä, ellei jotain muutosta tapahdu. Niin katkera minusta on tulossa.

Olen yrittänyt kaikkeni, en keksi enää mitään. Lääkkeet, lääkärit ja seksiterapeutit on mietitty ja tsekattu, rahaa niihin ei ole eikä kunnallisella puolella pidetä ongelmaamme ongelmana: "Kokeilkaa nyt ensin niitä erektiolääkkeitä" - mutta kun en voi toisen puolesta kokeilla, ja jos toinen ei ota vaikka on luvannut ja luvannut, en voi tehdä mitään. Seksileluja ja erilaisia voiteita on laatikollinen, puniaset pitsialusvaatteet ja sukkanauhat lojuvat kaapissa käyttämättöminä - ostin toiveikkuuden puuskassa, mutta nihkeä ilmapiiri ja maahan poljettu itsetunto ovat estäneet edes yrittämästä niiden käyttöä: en kestäisi sitä "Rakas en mä nyt jaksa, mitä sä nyt siinä, pue päälles". Minulla oli vähän aikaa rakastaja, ja se tietenkin korjasi omaa itsetuntoani tilapäisesti, mutta ei parisuhdetta, kuinka olisi voinutkaan. En usko, että se on mikään ratkaisu. Olen yrittänyt paeta pahaa oloani viinalla ja lääkkeillä ja purkaa turhautumista liikunnalla. Molemmat toimivat hetkellisesti ja liikunta nostaa mielialaa ja itsetuntoa - mutta yllätys yllätys: ei korjaa parisuhdetta! Olen tehnyt lukemattomia aloitteita vaikka millä tavoin ja tullut torjutuksi mitä erilaisimmilla syillä ja tekosyillä. Turhauttavinta on se, kun monien tekosyiden jälkeen tulee jokin oikea syy: väsymys, sairaus, lapsen sairastuminen, kuukautiset (joka ei minulle olisi mikään syy olla ilman seksiä, mutta antaa miehelle taas viikon armonaikaa). Lakkasin viime syksynä tekemästä aloitteita, mutta viime aikoina olen taas joskus tehnyt jotain, ainakin puhun nyt asiasta säännöllisesti ja muistutan, että meillä on iso ja vakava parisuhdeongelma.

Viikko sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa puhumaan ääneen konkreettisista keinoista saada lisää lapsia, sillä toivomme niitä kyllä. Puhuimme ihan asiallisesti koti-inseminaatiosta, jossa mieheni hoitelisi itsensä omassa rauhassaan ja toisi minulle lapsentekotarpeet muumimukissa, ovulaatiotestillä mitattuna sopivana hetkenä. Tai sitten klinikalle. Mutta seksiongelmaahan se ei ratkaise. Nyt vain harkitsen ensimmäistä kertaa sitä, että jäisin ja sitoutuisin tosissani tähän suhteeseen, vaikkei ongelma ikinä ratkeaisi.

Viime lauantaina meillä oli seksiä kolmen viikon tauon jälkeen. (Sen jälkeen ei taas sitten ole ollutkaan, eikä läheisyyttäkään suuremmalti, mutta olemme olleet hyvillä mielin ja elämä on ollut aika tavallista.) Yritin kädet kipeinä kolmisen varttia ja välillä otin suihin niin kauan kuin jaksoin. Lopulta tunnelma alkoi olla vaivautunut ja erektio loppui, kun mies alkoi huomata väsymykseni. Hetki oli kuitenkin läheinen ja pitkä turhautuminen purkautui itkuna. Rakkaudesta puhuttiin molemmin puolin. Sanoin hänelle, että tuntuu kauhealta ajatella, etten saisi enää koskaan elämässäni nähdä miehen nautintoa. Siihen todennäköisyyteen minun kai pitäisi sitoutua, jos aion tässä suhteessa olla. Se lohdutti vähän, kun mieheni sanoi, että minussa ei ole mitään vikaa, vaan hän on epänormaali. Pyysin, että hakisimme apua vielä jostakin, ja hän suhtautui myönteisesti. Mutta niin on käynyt ennenkin, eikä mitään ole tapahtunut. En usko sanoihin, vaan tekoihin.

Tiedän ja luotan, että minä ja lapsi olemme parasta, mitä hänelle on ikinä tapahtunut. Hän on myös sanonut toistuvasti, ettei seksi ole tuntunut niin hyvältä kenenkään muun kanssa kuin minun. Kuinka surkeaa sen on täytynytkään olla.

Olen surffaillut aamun etsien tietoa alentuneesta kosketusherkkyydestä, hypoestesia näkyy olevan termi. Se ei kuitenkaan vaikuta olevan mikään lääketieteellinen vaiva sinänsä, vaan joidenkin kiputilojen ja lääkkeiden sivuoire. Mietin silti, onkohan olemassa jotain aineita, jotka lisäisivät kosketusherkkyyttä. Iltiksessä kerrotaan uudesta huumeesta, joka kuvauksen mukaan lisäisi seksuaalista halukkuutta. Luulisi jotain laillisiakin versioita keksityn.

Ostin seksikaupasta liukuvoidetta, joka hieman lämmittää, siinä on chiliä, mutta siitä ei ole ollut apua, joskaan ei haittaakaan. Jotain tehokkaampaa? Alkoholia mieheni ei ole koskaan käyttänyt, vaikka sitäkin olen häneltä pyytänyt siinä toivossa, että se poistaisi edes vähän estoja ja herkistäisi. On luvannut kokeilla, muttei ole toteuttanut lupaustaan.

Olen pohtinut mahdollisuutta päättää jäädä tällaiseen tilanteeseen ja suostua siihen, että se ei ehkä koskaan tule muuttumaan. Katkeroituminen tuntuu väsitämättömältä. Kuinka siltä voi välttyä? Ilman oman seksuaalisuuden tukahduttamista? Kysymys on varmaan tuttu sellaisille, joiden kumppanilla on jokin sairaus tai vamma, jonka takia seksiä ei ole. Raskaalta tämä tuntuu siksikin, että meillähän mitään todettua sairautta tai vammaa ei ole, vaan mies on terve.

"Auttakaa puutteessa olevia pyhiä..." (Room. 12:13)

2009-05-02T12:02:00.007+03:00

Meillä oli monta hyvää vikkoa. Monta viikkoa sitten.

Silloin, kun menee hyvin, ei tule kirjoitettua. Silloin pitää elää ja nauttia hyvistä hetkistä. Mutta totta on, että välillä siis menee hyvinkin. Tämä on pääasiassa ruikutusblogi; mitäpä se ketään kiinnostaisi, jos kertoisin, että mieheni on ystävällinen ja kohtalaisen huomioiva, aika laiska mutta halii ja suukottaa paljon, ottaa joskus jopa itse puheeksi tunne-elämän asioita (mutta enimmäkseen ei) ja rakastelee kanssani kerran pari viikossa riittävän hyvin, jotta yhteyden tunne välillämme uusiutuu ja vahvistuu. Tällaista meillä oli hyvinä viikkoina.

Ensimmäinen kerta iholla moneen kuukauteen tapahtui yhteisymmärryksessä: ei suorituspaineita. Valot pois ja sohvalle, peitto päälle, alasti mönkimään ja juttelemaan. Kummankin käsitys oli, että kestää aikansa, ennen kuin kadotettu läheisyys rakentuu, luottamus toisen sylissä olemiseen ja siihen, että siinä on lupa oikeasti olla vahvistuu. Silti tilanne johti välittömästi seksiin, koska Pete olikin ihan heti valmis. (Ja miksei olisi ollut, kuukausitolkulla ilman, terve nuori mies - näin olisin ajatellut vielä joskus, silloin kun ajattelin, että on olemassa sellaisia asioita kuin "miehet yleensä". Nyt en siihen usko, en sitäkään vähää kuin joskus.)

Rakastelimme niin, että minä olin päällä - se asento on Petelle ilmeisesti helpompi ja hän pystyy rentoutumaan paremmin, kun voi keskittyä omaan nautintoonsa ja "pelkkään seksiin". Muissa asennoissa hän tavallisesti jossain vaiheessa putoaa tilanteesta, joku lihas kramppaa ja sitten ei voikaan keskittyä. Ilmeisesti silloin mieleen tulevat ne samat ajatukset kuin aina ennenkin: "Ei tämä taaskaan onnistu, pitihän se arvata"... ja sitten yhdyntä onkin ohi. Onnistuneimmillaan (tai oletan, että Petekin nauttii seksistämme jonkin verran) rakastelumme on silloin, kun Pete pysyy rentoutuneena mahdollisimman kauan. Mutta koskaan ei ole vielä käynyt niin, etteikö coitus muuttuisi koitokseksi. Olen silloin poikkeuksetta hellä, avoin ja "mikäs tässä, jatketaan toiste" -henkinen ja pidän tarkkaan huolen siitä, etten ole alentuva, säälivä tai pettynyt. Itseni takia en olekaan niin pettynyt, vaan siksi, koska uskon,e ttä jos Pete nauttisi seksistä, hän haluaisi sitä useammin, ja se taas vahvistaisi sitä yhteyttä, jota ilman rakkaussuhde haipuu haaleaksi kämppishengaamiseksi ja kireäksi nahisteluksi. Ja jota nyt on taas jatkunut ainakin kuusi viikkoa.

Mutta palataan naistenpäivän yöhön. Yhdyntä tuntui minusta hurjan hyvältä, olin jo unohtanut, ettei sitä korvaa oikein mikään muu seksissä, vaikka toki ilmankin tulee toimeen, jos on pakko. Ja pelkkää yhdyntää en tosiaan haluaisi tai jaksaisi pitkään.

Pitkä välimuistelo: Yksi entinen heila oli sitä mieltä, että hänen saatuaan minun kuului halutessani hoidella itseni yksin, koska "jokainen on vastuussa omista orgasmeistaan". Minusta se oli loukkaavaa, ja selitinkin hänelle, että koska meillä on erilainen anatomia, hän voi saada orgasmin minun ruumistani "käyttämällä", mutta minä en, ellei hän aktiivisesti toimi sen hyväksi. Hänen mielestään kuvaukseni seksistämme oli törkeä. Mutta hän olikin estynyt amerikkalainen, ja muutaman kuukauden seurustelun jälkeen minulle alkoi selvitä, että hänen entiset tyttöystävänsä olivat aina teeskennelleet orgasmeja (eli "saaneet" ne yhdynnässä yhtä aikaa hänen kanssaan, "normaalilla tavalla", kuten hän kuvaili), joten hän ei voinut tietää, millä lailla nainen oikeasti laukeaa tai ei laukea. Minun hyväilemiseni käsin oli hänelle ylimääräinen vaiva ja jonkinlainen nöyryytys, joka osoitti hänelle, että hän oli huono rakastaja. Huhhuh. Sitä miestä ei ole ikävä. Paitsi sen takia, kun hän kerran loppuriitojemme yhteydessä huusi minulle, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut mielipiteistäni, vaan deittaili minua vain siksi, koska olin niin söpö ja seksuaalisesti vapautunut. Voi kuulostaa kummalliselta, mutta tyytyväisyyteni em. kommenttiin täytyy nähdä siinä valossa, että olen aina ajatellut viehättäväni miehiä ensisijaisesti älynlahjojeni ja sosiaalisten taitojeni takia. Olen ylipainoinen ja hiukan merkillisen näköinen, ei ulkonäössäni ehkä mitään vikaa ole, mutta ... no, kaunis en ole. En.

Toisaalta, kun ottaa huomioon, miten paljon itse nautin miehestä, joka näyttää oman nautintonsa, mietin usein, päteekö se toisin päin vai onko tämäkin asia yksilöllinen. (No tietenkin on.) Mutta mistä sen voisi tietää etukäteen, kun alkaa tapailla toista? Että jos meillä synkkaa muuten hyvin, niin sitooko meitä toisiimme lujemmin se, että saan räjähtäviä orgasmeja hänen käsittelyssään? Vai onko hän vaivautunut? Säikähtääkö hän sitä yletöntä antautumisen ja kontrollin menettämisen tilaa, johon pyrin ja jonka tahtoisin jakaa? Asiaa mutkistaa entisestään se, että joidenkin miesten kanssa minulla on ollut yllä kuvatun kaltaista seksiä molemmin puolin, mutta päivänvalossa mies on ollut viileä ja vaikeaselkoinen - totuuden nimissä on sanottava, että on niitäkin, joiden kanssa ei vain ole oikein löytynyt puhuttavaa sängyn ulkopuolella, ja olen itse kyllästynyt.

Mutta miksi, oi miksi!!! miksi minä haluan lähelle, ja toinen ei? Petelle vain riittää vähempi. Jos läheisyyttä on, kiva homma, mutta jos ei ole, siihen ei tarvitse pyrkiä tai sen eteen nähdä vaivaa. Minulle yhteiset tuntikausien suutelusessiot silloin alussa aloittivat sellaisen kiintymisen kierteen, ettei loppua näy vaikka näinkin hankalaa on ollut. Sitä seurasi mielettömän latautunut seksi, Peten taitavat kädet kaikkialla minussa ("Oikeestaan rinnat ei ole mulle sillä lailla kovin erogeenista aluetta", muistan mutisseeni ensimmäisenä yönä ja peruneeni lausuntoni hyvin pian - "...tai siis ennen oo ollu..."), oh, Maijan odottaminen ja vartalon ja mielen muutokset, Peten hellä tuki ihmetellessäni itseäni ja koko elämää ("Voi miten naisellinen sä olet"), Maijan syntymän hurja voima, kuin portti josta synnyin toiseen todellisuuteen, ja Pete mukana koko ajan, kipeä toipumisaika, itkut ja valvomiset, imettäminen ja symbioosi... ja vähitellen palautuminen omaksi itseksi, muuttuneena mutta jo yksilönä jälleen. On sen täytynyt olla hurjaa kasvun aikaa Petellekin. Meidät on kiinnitetty toisiimme niin monin tavoin. En voi ymmärtää, miksi Pete ei tarvitse tämän kiintymyksen uusintamista ja vahvistamista.

Love is like bread, it needs to be made, every day again and again

kirjoittaa Ursula Le Guin Taivaan työkalussa.

Naistenpäivän yönä, erektion loppumisen jälkeen (Pete ei muuten vieläkään ole halunnut kokeilla erektiolääkettä, mikä yllätys.) nyhjäsimme rentoina sylikkäin, minä hurjan kiihottuneena, tietenkin. Hengähdystauon jälkeen Pete otti minut käsittelyyn ja äkkiä oli poissa kaikki se pelko, että olisin seksuaalisen itsetunnon romahtamisen myötä menettänyt omankin kykyni rentoutua ja nauttia. Nytkin alkaa haluttaa järjettömästi, kun ajattelen Peten herkkiä ja taitavia käsiä ja loistavaa ajoittamisen tajua - mistä kohtaa sivellään ja kuinka kauan, ja sitten painetaan kovempaa, ja taas vaihtuu juuri kun meinaan tulla, ja pieni tauko, paine kasvaa lähes sietämättömäksi, voihkin ja kiemurtelen, mutta Pete pitää minut tiukasti otteessaan, määrää ja käskee nautintoani, päättää puolestani, milloin saan laueta, ja minusta tuntuu että tikahdun siihen hurmioon että saan olla toisen kontrollissa ja menettää omani täysin, haluaisin olla tässä aina, jäädä ikuisesti tähän hetkeen, ja kuiskin sitä Petelle, ettei tämä koskaan loppuisi, ja sitten laukean, puren tyynyä kaikin voimin ettei Maija kuulisi huutoani, selkäni nousee kaarelle, silmissä muistenee ja irtoan ruumiistani, leijun hitaasti kattoon ja katon läpi taivaalle ja kuulen sumun läpi Peten tyytyväisen, hiljaisen naurun, ja minä säpsähtelen, sitä jatkuu ja jatkuu ja Pete kontrolloi sitäkin, painaa välillä vähän vielä, hipaisee vielä vaikka olen jo melkein yliherkkä, uikutan kuin b-luokan pornotähti ja hitaasti leijun taivaalta alas, lihakset tyyntyvät, tunnen taas oman ihoni ympärilläni, sen lämmön, ja näen Peten hymyilevät kasvot, alan itkeä hiljaa ja yhä rajummin, kietoudun Peteen ja itken, itken pois kuukausien turhautumista ja ikävää ja täyttymätöntä rakkautta ja puutteen synnyttämää vihaa, kuiskin rakkauttani ja Pete puristaa minua lujasti.

En sano, että seksin pitäisi aina olla sellaista. En usko, että se voisikaan. Mutta jos se on joskus ollut, eikö sen muista? Eikö sitä kaipaa - eikö jokainen, jos on sen kokenut, pyri siihen uudelleen, tai ainakin sinne päin?

Sen jälkeen meillä oli hyvää seksiä monta kertaa monen viikon aikana. Minulle riittäisi kerta viikossa, jos se olisi Peten puolelta paras kompromissi, johon se pystyy. Sillä pidettäisiin jo läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta yllä. Mutta tällainen, tämä, en löydä sanoja - tuollaisen seksin jälkeen, ja siis useamman kerran, jopa niin että sitä voisi kutsua säännölliseksi seksielämäksi - että tämän jälkeen taas melkein kahden kuukauden tauko eikä mitään näyttöä tulevasta, miten se on mahdollista? Jollain tavoin olen vahvoilla, kun tunnen itseni, haluni, tarpeeni ja uskallan nauttia, mutta kun suurin nautintoni on kohtaaminen, seksuaalinen yhteys, joka on rakkaudessa äärettömän keskeistä, ja se vaatii antautumista, avoimuutta haavoittumisen uhallakin. Siksi olen heikoilla. Haluan antautua ja antaa, mutta toinen ei huoli. Ei ota, ei tahdo, ei välitä, ei anna itse, ei antaudu - uskon, että ei osaa tai uskalla, haluan uskoa niin.

En yleensä koskaan rukoile omin sanoin, minusta se on vaivaannuttavaa. Mutta nyt haluan, ja sitä paitsi nimimerkin takaa se ei tunnu niin tekopyhältä. Rukoilkaa kanssani.

Ehdotus häärukoukseksi

Universumin Luoja, elämän Antaja, Rakkaus,
opeta meitä rakastamaan.
Viillä kirurgintarkasti siitä, mistä täytyy.
Pois puudutus ja väärä tuudittelu, "ei mitään hätää".
On hätä, ihan hirveä hätä.
Murjo meitä muuttumaan.
Piiskaa kipurajalle ja sen yli, jos on tarpeen.
Pakota katsomaan tarkasti, näkemään virheet.
Nöyryytä häpeän tuolle puolen.

Anna armon, täydellisen hyväksymisen, häikäistä meidät valollaan.
Aja meidät intohimon reunalle, pakota hyppäämään vapauteen.
Luovuttamaan kontrolli.
Luottamaan toisiimme, luottamaan sinuun.
Pakota antautumaan orgastiselle rakkaudelle,
tarvitsemaan toisiamme,
sanomaan ja näyttämään sen toisillemme.

Liitä meidät yhteen,
meidät yksinäiset, erilliset, rikkinäiset, vihaiset, koteloituneet ja kaipaavat.
Heitä meidät toistemme syliin, käsittelyyn,
hetkeksi sisäkkäin lepäämään,
hengähtämään unio mysticassa, sinussa,
olemisen ytimessä.
Ilman sitä, ilman rakkautta, ilman sinua emme jaksa arjessa,
etäisessä harmaassa haaleudessa,
mitäänsanomattomassa tyhjyydessä.

Sinä tulit lihaksi. Me olemme lihaa.
Sinä olet meissä. Me olemme sinussa.
Tule olevaksi meidän kauttamme,
synny ja synnytä,
armahda meitä,
päästä meidät pahasta,
rakasta meitä, meissä.

Aamen.

Rutiiniuudistus

2009-03-01T13:04:00.005+02:00

Kävimme perheneuvonnassa. Paljon itkua ja puhetta ja hyviä päätöksiä. No, niitä on tehty ennenkin... Mutta se, että olin rauhallisesti, en siis riidan yhteydessä, puhunut Petelle erileen muuttamisesta, oli saanut hänet ottamaan tosissaan sen, että minä ihan oikeasti kärsin siitä, millaista elämämme on. Hän sanoi suoraan, että haluaa muutosta, itsensä takia, meidän takia, ei vain minun takiani. Ja on valmis tekemään töitä muutoksen eteen.

Olin tehnyt jo ennen perheneuvontaa pari lappusta, joihin olin listannut ajatuksiani. Toinen koski sitä, kun Pete on muutaman kerran riidellessä sanonut: "Mitä sinä nyt muka niin hirveästi olet meidän eteen tehnyt" (ja kyllä minä olenkin, siitä en ota yhtään syyllisyyttä ettenkö olisi tarpeeksi yrittänyt!) ja toinen oli idealista, mitä tälle meidän perhe-elämällemme ja parisuhteellemme voisi tehdä. Jälkimmäinen oli mukana perheneuvonnassa ja sen pohjalta syntyi paljon toivoa ja suunnitelmia.

Tuhkakeskiviikosta alkoi paastonaika, ja ajattelimme molemmat, että se olisi sopiva seitsemän viikon jakso kokeilla järjestelmällistä rutiinien uudistamista yhdessä neuvoteltujen ja ylöskirjattujen viikkosuunnitelmien tuella. Suunnitelmien, joihin kirjataan etukäteen molempien työt ja opinnot, omat vapaa-ajat, jolloin toinen ottaa Maijan hoitovastuun, ja yhteiset ajat, etenkin rakkaushetket, joita sovittiin pidettäväksi kolmesti viikossa. Rakkaushetkien sisältönä on olla yhdessä olohuoneen sohvalla, hämärässä peiton alla, toistemme iholla, Maijan nukkumaanmenon jälkeen, TV kiinni. Toiminta olisi sitten ihan sitä, miltä kulloinkin tuntuu. Vaikka vain juttelua ja sylikkäin oloa.

Minä haluan yrittää sitä, etten joisi alkoholia koko paastonaikana. En uskaltanut luvata sitä, koska en uskonut, että onnistuisin. Enkä onnistunutkaan. Eilen join kolme olutta illalla kotona Maijan nukkumaanmenon jälkeen, kun Pete oli töissä. Mutta yritän edelleen. Vähempikin on parempi kuin enempi. Pete myös suostui siihen (ja ihan aktiivisen halukkaasti vielä), että ottaisimme yhteyttä seksuaaliterapeuttiin ja hän menisi sinne juttelemaan, nyt ainakin aluksi ihan yksinään. Tyyppi on lomalla nyt viikon, mutta sen jälkeen on tarkoitus soittaa hänelle ja varata aika.

Viikkosuunnitelmaan kirjataan myös ulkoilua koko perheellä ja kaikenlaisia yhteyttä rakentavia rutiineja (sauna, ystävien tapaaminen, ruuduttomat illat), joista pyritään pitämään kiinni. Minä lupasin vähentää televisiota ja Pete surffailua. Hän suunnitteli myös, että tekisi enemmän töitä työhuoneellaan ja olisi sitten kotona enemmän oikeasti läsnä.

Heti ensimmäinen rakkausilta peruuntui, koska Peten työmatka venyi odotettua myöhemmäksi ja minun piti päästä nukkumaan. Puhuimme asiasta käsittääkseni ihan yhteisymmärryksessä, siis että molemmat olivat tosissaan tähdänneet siihen, että läheisyyden opettelu alkaisi sinä iltana, ja molemmat myös halunneet sitä. Niinpä se voitaisiin siirtää toiseen iltaan. Vähän silti hirvitti, kun rikottuja lupauksia ja hyviä aikomuksia on nähty niin usein ennenkin. Pete lohdutti minua, ettei ole koskaan ennen ollut niin tosissaan näissä hyvissä aikomuksissamme: tällä kertaa hän haluaa kaikkea tätä itsensä takia, siksi että ollessaan osa sitä, mitä kutsutaan meiksi, myös hän itse on enemmän, ja ilman meitä hän olisi yksin niin paljon vähemmän, onneton, hukassa. Siksi meitä täytyy hoitaa.

Tässä on ollut töitä ja reissuja, mutta tänään on toinen tämän viikon rakkausilta suunnitelmamme mukaan. Odotan sitä ja toivon, että se toteutuu. Miten voikin olla läheisyys niin vaikeaa, että se pitää kirjata viikkosuunnitelmaan... Mutta kun mikään muu ei ole auttanut! Jospa tämä auttaisi.

Kaiken kaikkiaan Pete on ollut koko viikon aivan uskomaton. Hän on herännyt aiemmin, ulkoillut yhdessä minun ja Maijan kanssa (ja kahdestaan Maijan kanssa!), tehnyt ruokaa, siivonnut, ollut hellä ja läheinen, kertonut ajatuksistaan ja tunteistaan, ehdottanut pieniä asioita. Kysyin häneltä hieman arkana, että tuntuuko tämä hänestä teeskentelyltä minun takiani, koska pelkäsin, että tämä loppuu pian ja palaamme entiseen. Hän on nimittäin ollut kuin eri ihminen. Pete sanoi, ettei hän mielestään ole eri ihminen vaikka toimiikin eri tavalla. Että kaiken, minkä hän on tehnyt tällä viikolla, hän on tehnyt omasta halustaan, omana itsenään. Ja että siihen on vaikuttanut sekin, että minä olen ollut hyväntuulinen ja ilmaissut onnellisuuttani niin suoraan - se on palkitsevaa ja rohkaisee tekemään hyviä juttuja.

Nyt rupean kirjoittamaan alkavan viikon suunnitelmaa.

Negatiivista

2009-02-19T12:21:00.003+02:00

Pete kävi aamulla lääkärissä. Labratuloksissa ei löytynyt mitään poikkeavaa. Mitään ei siis ole tehtävissä. On pysähtynyt olo.

Minä jätän sen.

En tietenkään jätä. Minähän rakastan sitä. Mutta valitsemalla jäämisen valitsen elämän, jossa en saa rakastella kenenkään kanssa, vaikka olen terve ja nuori ja parisuhteessa.

Minä vihaan sitä.

Se on siis ihmisenä tuollainen. Miehenä. Fyysisesti Petessä virtaavat siis ihan samat aineet kuin siinäkin ystävän heilassa, jonka kanssa ystävä kertoi rakastelevansa joka päivä. Joka päivä! Ei sellaista olekaan! Okei, ne on olleet yhdessä vasta vuoden ja ovat siis rakastuneita, mutta... Ei meilläkään ole niin paljon vielä yhteistä elämää kertynyt. Maija tuli kuvioihin niin alussa, että tutustuminen on vielä kesken, eikä sille ole aikaa, ellei sitä järjestä. Minä en järjestä enää mitään. En ole joulun jälkeen yrittänyt enää järjestää meille kahdenkeskisiä hetkiä, koska Pete ei ollut hommassa ennenkään mukana kuin äärettömän passiivisena osapuolena, joka joko suostui pitkin hampain tai sitten ei suostunut (siis edes läheisyyteen) ollenkaan, ja josta piti tikulla kaivaa se myönnytys, että tämä tuntuu hänestäkin hyvältä ja tätä pitäisi olla enemmän. Petelle on tuntunut sopivan ihan hyvin. Meillä on mennyt viime aikoina ihan hyvin, kun en ole vaatinut, pyytänyt enkä odottanut mitään. (Tai olen minä niitä labratuloksia odottanut.)

Minä jätän sen.

Kävelin äsken ulkona, itkin ja mietin. Pete voisi muuttaa vanhaan asuntoonsa. Se on sen sukulaisten omistusasunto, jossa se asui ilmaiseksi ennen kuin tavattiin. Vuokralaiset voisi varmaan irtisanoa. Minä ja Maija pärjättäisiin kyllä tukien avulla, minähän nytkin maksan vuokran. Pete ottaisi Maijan varmaan välillä hoitoon, ehkä yöksikin. Voisin yrittää muodostaa oikean parisuhteen jonkun vapaan ihmisen kanssa eikä tarvitsisi sekoilla varattujen rakastajien ja aseksuaalisten heilojen välissä. Tai ainakin voisin harrastaa irtosuhteita, kun olisin oikeasti sinkku. Saisin elämääni jotain rytmiä, jotain omaa, joka ei perustu siihen, että odotan toiselta jonkinlaista osallisuutta, osallistumista. Tekisin itse omaa elämääni koskevat ratkaisut, sen sijaan, että nyt yritän luovia ja sopeutua ja sovitella yhteiselämän ratkaisuja yksin.

Minä olen yksin. Silti, minä olen. Olen joku, jokin, yksinkin. Eikö minussa ole kuitenkin jokin ydin, vaikka häilyvä ja muuttuvakin, niin kuitenkin jokin minuus, koskematon, tavoittamaton? Vaikka en koskaan jakaisi sitä kenenkään kanssa? Vaikka en koskaan enää rakastelisi kenenkään kanssa, en kohtaisi toista sillä syvimmällä tavalla, jolla toisen voi kohdata, enkö silti olisi itse? Eivätkö yksinäiset ihmiset ole itse? Jollakin tavoin ajattelen, etteivät ole, todella. Kaikki aktuaalinen elämä on kohtaamista. Voiko elää kohtaamisessa yksin, voiko kohdata vain itsensä? Voiko Jumala kohdata minut, vaikkei kukaan ihminen kohtaisi, enkä minä ketään? Olenko olemassa ilman toisia?

Olen yrittänyt sopeutua tähän ainaiseen nukkumiseen, passiiviseen odottamiseen, surffailuun ja syömiseen vetämällä kemioita, puuduttamalla itseni. Televisio auttaa siihen myös. Pseudoelämää, toisten tarinoita omien puutteessa. Tämä ei ole minua, tämä en ole minä. Lääkeriippuvainen, joo, mutta sen kanssa olen elänyt niin kauan, että sen kanssa pärjään ja voin elää suhteellisen normaalia elämää. Siitä olen ennenkin päässyt pitkiksi ajoiksi eroon. Mutta viinan litkiminen sellaisen ahdistuksen sietämiseksi, joka ei muutu ja johon ei silti voi sopeutua, jota voi vain yrittää kestää - se ei ole minua. Minua on se, että asioille tehdään jotain. Ennemmin tai myöhemmin, vaikka melodramaattisen juopottelun jälkeen, pyyhitään turvonneet silmät, vedetään buranat nassuun ja painutaan ulos, liikkeelle, soitetaan apua, otetaan selvää, puhutaan, toimitaan. Halki, poikki ja pinoon.

Jos jään Peten vierelle, Pete vetää minut mukanaan hiljaiseen hämärään, pseudoelämään oman elämän sisällä, puudutukseen kemioilla tai ilman. En voi väittää olevani mikään vitun päivänsäde, mutta pimeys vie hengen multakin, peikkokulta. Hautaudu keskenäsi, saatanan zombi.

Minä sanoin sille jo vuosi sitten, kun se ei mennyt minun sille varaamaani lääkäriin, että ennemmin tai myöhemmin minä jätän sen, ellei tämä seksihässäkkä etene. En vaatinut siltä nk. onnistunutta suoritusta, enkä vaadi vieläkään. Oli aika, jolloin jaksoin vaatia suostumista. Nyt sekin tuntuu matelemiselta toisen jaloissa. Nyt se ei enää riitä, nyt vaatisin jo aktiivista halua, jos vaatisin mitään.

Luulin, että rakastajaprojekti olisi herätellyt sitä. Ehkä se herättikin sen verran, että se raahautui lääkäriin. Lääkäri oli käskenyt vain käyttää niitä vuosi sitten määrättyjä erektiolääkkeitä. Siinähän käytät, saatana. En kai minä voi niitä vetää. Olen ehdottanut jopa sitä, että Pete ottaisi lääkkeen yöllä yksinään, katsoisi pornoa ja runkkaisi, kokeilisi, tuntuuko olo yhtään vahvemmalta, nautinnollisemmalta, helpommalta, kuin uskaltautuminen kohtaamiseen minun kanssani. Tietääkseni se ei ole sitä tehnyt. Ei ole ainakaan puhunut. Vaikka ei se mistään puhu, näistä asioista, omasta aloitteestaan.

Minä jätän sen. Ennemmin tai myöhemmin. En vielä, en ihan vielä. Voiko odottaa toivomatta? Olla vain? Yritän keskittyä nyt tekemään omia juttujani, sitä missä olen hyvä. Kuvia, sanoja, ajatuksia. Pitämään itsestäni huolta. Koska olen minä silti, minä olen senkin jälkeen, jos jätän sen, minun on oltava, vaikka sitten vain Maijan takia. Ja itsenikin. Kai minulla itsellänikin on jotain väliä. Ja ellen tiedä, mitä se on, voisin alkuun vaikka yrittää omistaa elämäni sen selvittämiselle.

Labratuloksia odotellessa

2009-02-10T21:25:00.004+02:00

Muutaman viikon on mennyt paremmin. Tavallaan. Olemme riidelleet ja mököttäneet vähemmän ja tehneet asioita yhdessä kenties ripauksen verran enemmän.

Pete löysi puhelmiestani muutaman viestin K:lta, joita en ollut muistanut poistaa ajoissa. Sitä sitten selviteltiin. Loukkaantunein hän oli siitä, että olin puuhaillut jotain hänelle kertomatta. Aika pian tämän jälkeen K:n kotona tuli samankaltainen tilanne. He kasailevat nyt ymmärtääkseni aineksia liittonsa jatkamiseen. Emme pidä toistaiseksi yhteyttä. En haluaisi menettää häntä kokonaan. Ehkä myöhemmin keväällä, kun elämä asettuu. Tai jos.

Tämän seurauksena Pete ilmeisesti vähän heräsi, ainakin hetkeksi, ja lupasi mennä labraan kokeisiin. Sanoin, etten usko, ennen kuin näen, mikä on hänen kohdallaan ainoa realistinen suhtautumistapa. Minkä tahansa toivominen tai odottaminen johtaa vain pettymyksiin. Hän meni sinne ja nyt odotellaan tuloksia. Lääkäriaika on varattuna ja hän on luvannut puhua siellä kaikista näistä asioista. Siellä hän saa kuulla myös koetulokset. Toivon sydämeni pohjasta, että jotakin löytyy. Jotakin, mitä voi hoitaa. Ja olen aivan kauhuissani, että Pete olisikin täysin terve ja vain sisimmältä olemukseltaan laiska, saamaton, laiminlyövä, aseksuaalinen, apaattinen ja itsekäs.

Kävin Maijan kanssa tänään perhekerhossa. Maijan hoitoon täytyy saada jotain muutosta. Lapsiparka kasvaa kieroon kahdestaan minun kanssani, kun en tällaisina kausina meinaa jaksaa sen kanssa. Lapsi leikki verrattain itsenäisesti toisten lasten kanssa, ja minä sain huokaista. Itkeskelin ja tuijottelin ikkunoista ulos. Lähtemätön ensivaikutelma muihin äiteihin. En ole yhtään semmoinen äitihahmo. Lasten lelut ja leikit ovat mielestäni tylsiä ja ärsyttäviä. Lapsuuteen perinteisesti liittyvä kuvamaailma nalleineen ja pastelliväreineen on epäesteettisyydessään luotaantyöntävä.

Muut äidit keskustelivat jostain nukkeaskarteluistaan. Minä haluaisin vain omia ystäviä, oikeita aikuiskontakteja. Ei minulla ole mitään yhteistä jonkun kanssa vai siksi, että olemme molemmat äitejä. Eräs äideistä antoi minulle numeronsa, jotta voisin viedä Maijan joskus heille hoitoon. Heidän perheessään on kaksosten takia säännöllistä hoitoapua ja hän sanoi, että yksi lapsi lisää menisi ihan hyvin siinä sivussa. Hän oli niin lämmin ja ystävällinen, että minua itketti taas. (Olen itkenyt koko päivän. Se väsyttää hitosti.) Tunsin kauhua ajatellessani kaksosperheitä. Tunsin myös pohjatonta riittämättömyyttä siitä, etten osaa olla elämäni kanssa sovussa, vaikka minulla on vain yksi lapsi, terve ja suloinen tyttö, jonka kanssa voi keskustella ja kommunikoida yhä paremmin.

Joskus koskemattomuuden ja seksittömyyden sietäminen käy ylivoimaiseksi. Vaikka meillä onkin ollut suhteellisen mukavaa viime aikoina, menetin eilen hermoni Peten nukkumiseen. Hänellä on ollut vähän töitä ja siten paljon aikaa kotona. Sen ajan, mitä hän ei käytä Maijan kanssa olemiseen, hän puuhailee omiaan. On hän minunkin kanssani välillä ollut. Mutta se mikä Petelle tuntuu olevat todiste siitä, että nyt on kaikki aika hyvin ja voi huokaista, on minulle vain hento oljenkorsi, lupaus jostain tulevasta, joka on vielä hirvittävän kaukana.

En oikein usko, että pääsen koskaan toteuttamaan omaa seksuaalisuuttani tässä ihmissuhteessa. Haluaisin antautua, mutta mitä jos toinen ei ota vastaan? Minun avoimuudestani ei seuraa sitä etteikö toinen olisi ihan lukossa. Enkä siis ole tehnyt aloitteita loppusyksyn jälkeen enkä muutenkaan puhu enää seksistä kovin paljon.Siltä varalta, että liika avoimuus olisi Peten mielestä päällekäyvää ja ahdistavaa.

Näen unia kokovartalohieronnasta, jonka annan Petelle (kenen tahansa luulisi haluavan sellaista ja nauttivan siitä!) ja joka voihkii tyytyväisenä. Unia pystypanoista paikoissa, joissa voi jäädä kiiinni, hurjista laukeamisista, raskaudesta, unia sanoista ja katseista - kaikesta Peten kanssa. Unissa ajattelen, että nyt lopultakin tämä etenee, nyt ei huolta enää, me päästään vielä lähemmäs, meidän ei tarvitse erota! Olen hirmu huojentunut ja sitten herään ja tajuan, ettei mikään ole muuttunut.

Perheneuvojan mielestä minulla olisi lupa uskoa, että olen kaunis ja ihana nainen ja että seksuaalisuuteni on voimavara, hyvä ja tärkeä asia. Sanoin, etten usko tähän itsensärakastamisjuttuun ainoana autuaaksitekevänä. Ei perkele joku rasvatukkainen peräkylän finninaama, joka ei osaa jutella luontevasti kenenkään kanssa, ei sille voi riittää se, että riittää että rakastat itseäsi. Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Jos Pete ei ole kuukausiin koskettanut pilluani, edes katsonut sitä, saati hyväillyt, silitellyt, hellinyt, niin mitä muuta siinä voi tuntea kuin että olen jotenkin saastainen ja iljettävä? Ei seksuaalisuuteni ainakaan siitä päätellen mikään hyvä ja kaunis asia ole. Ja ettette pääse sanomaan,e ttä mitäs itse olet tehnyt asian eteen, niin kyllä minä aina joskus ohimennen sipaisen hellästi Peten nivusia samalla kun hyväilen pyllyä ja muutenkin. En ole nähnyt enkä tuntenut hänellä erektiota moneen kuukauteen.

Muistan, kuinka alussa, kun Pete sai minut ihan kuumaksi koko ajan (ja tunne oli molemminpuolinen), pohdin ystävälleni ääneen, onko aivan hullua valita toinen pääasiassa seksin perusteella, kun ei vielä oikein tunne toista. Lopettelin silloin suhdetta, jossa seksi ei ollut alun alkaenkaan toiminut, mutta jonka olin uskonut rakkaudella korjaantuvan. Alan vähitellen uskoa, että tämä kaikki on Jumalan saatanallista leikkiä ja että olisi pitänyt uskoa lapsuuden pietistisiä saarnoja seksin turmiollisuudesta ja sen tukahduttamisen autuudesta.

Vittu. Vittu vittu vittu. Tänään itkin kuin namua ilman jäänyt lapsi, pohjattoman pettyneenä, täysin itsekkästi: "Haluan jonkun toisen miehen, paremman miehen. Haluaaaan.... En halua tällaista elämää...."

Kertokaa mielipiteitänne. Rukoilkaa puolestamme, jos olette sitä lajia, joka rukoilee.

Acedia et tristia

2009-01-05T23:56:00.009+02:00

Epätoivo on nyt muutaman päivän ollut sitä luokkaa, että jo pelkkä fyysinen paha olo vaatii kemioita korjaukseen. Rintaa painaa ja puristaa, hengitys ei meinaa kulkea. Eilen itku tuli vasta viinipullon jälkimmäisellä puoliskolla ja helpotti vähän. Auttoi siinä elokuvakin, aihepiiriltään osuva. Kirjoitin yöllä pitkän kirjeen Petelle ja jätin sen avatun päiväkirjani kanssa hänelle. Pyysin häntä lukemaan merkintöjäni vuoden takaa tähän päivään. Kysymykset ovat jo silloin olleet samoja, ovat yhä, ja yhä ilman vastausta. Jos vain tietäisin, mitä kysyn väärin. Tai miten lopettaa kysyminen. Kaikki on jo sanottu moneen kertaan, mutta se ei riitä.

En saanut mitään kommenttia kirjeeseeni tai siihen, oliko hän lukenut sen.

Pete on tänään ollut Maijan kanssa koko päivän. Olen saanut nukkua ja olla yksin. Siitä olen huojentunut. Tein pitkästä aikaa kuvan. Siitä tuli suuri ja voimakas. Osaan vielä piirtää, sen huomaaminen vei hetkeksi ahdistuksen sivummalle.

On vaikeaa olla Maijan kanssa. Hän on iloinen ja aktiivinen ja vaatisi minuakin olemaan. Tuntuu kuin mieleni olisi kahtia: toinen puoli yrittää reagoida Maijan tarpeisiin ja syyllistyy epäonnistumisesta, toinen miettii kuumeisesti suhdetta Peteen ja on niin rikki, että toisen puolen toimintakyky lähenee nollaa. Alan olla huolissani Maijasta. Onneksi Pete hoitaa häntä. Maijan kanssa kahdestaan on usein helpompaa kuin koko perheenä: on vaikeaa vuoronperään näyttää hellyyttä Maijalle ja olla näyttämättä sitä toisilleen.

Anonyymin kysymykseen kosketuksesta: en tiedä, onko Pete vain oppinut olemaan niin totaalisen yksin, että hän on kuolettanut kosketuksen kaipuunsa. Ennen hän rakasti koskettaa minua, siksi luulen, että kyse on jostain muusta. Minä olen jatkuvasti lähes pahoinvoiva tällaisina kausina, kun hän ei kosketa minua päiväkausiin ollenkaan. Voisin kai kerjätä, ehkä hän koskettaisi, mutta jäisin sisältä vielä tyhjemmäksi, sillä kosketuksen viesti puuttuisi, se viesti, että haluan antaa sinulle lahjan, lohduttaa sinua omalla ruumiillani, ihan itse haluan antaa sinulle tämän kosketuksen, jotta sinulla olisi parempi olla. Olen miettinyt, onko kyse ylpeydestäni, kun en nöyrry kerjäämään. En usko. Luulen, että kyse on erottelukyvystäni: kerjätty kosketus on vain kuori. Silloin toinen antaa vain palasen kuortaan, ei itseään, sisintään.

Huomaan, etten oikein usko Jumalaan. (Helvetin huono mäihä ammatinvalinnan kannalta.) En koe rakkautta, huolenpitoa, merkitystä, valoa. Edes etäisesti, sen poissaolona, sen ikävöimistä. Siihen olen kyllä tottunut. Olen kadoksissa itseltäni, kadoksissa Jumalalta. Kadonnut. Kadotettu. Kysymys synnistä ja syyllisyydestä ei puhu minulle siitä, tai siitä puhuminen ei koske kokemustani. Siksi myöskään julistus armosta, syyllisyyden keventäjänä, syntisen pelastajana, ei osu kohteeseensa. Tämä pimeys ei ole pelkkää syyllisyyttä omista teoista tai tekemättä jättämisistä. Se on pohjatonta, jatkuvaa häpeää omasta riittämättömyydestä, kyvyttömyydestä, olemassaolosta. Sen vaihtoehdon ajatteleminen, ettei olisikaan mitään universumin ytimestä säteilevää metafyysistä valoa, jossa "me elämme, liikumme ja olemme" ja joka nyt vain on minulta kätkössä, niin, sekään ei oikeastaan tunnu miltään. Tai se tuntuu tältä samalta epätoivolta ja kauhulta.

Filosofisena, rationaalisena valintana ateismi on yhtä kiinnostava kuin jumalausko samoin perustein. Ontto, hajuton, vastaukseton. Ateisti, jota universumin Jumalattomuus ei uhkaa, vaan joka kokee siitä huolimatta merkityksellisyyttä, näkee valon jatkumon, on mielestäni sisäistänyt uskon ytimen: heittäytymisen tuntemattoman varaan, elämän valitsemisen siitä huolimatta, ettei mitään takeita ole. Jeesusta lainatakseni: "Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta".

Sille, jonka Jumala kuolee, on kyse toisenlaisista asioista. Ähättelevä materialisti ei hänestä saa jälkiviisaudelleen vastakaikua tai uutta liittolaista. Jumalansa haudalla itkevää ei lohduta edes Esko Valtaojan lempeä agnostisismi, jonka elämän mielekkyys rakentuu uteliaisuudesta - utelias mieli taas edellyttää lähtökohdan, jonka mukaan tulossa on kiinnostavia asioita, kiehtovia ja kauniita, ihmeellisiä ja tosia. Noissakin on jo läsnä se Jumala, johon olen uskonut.

Ja uskonnon ammattilaisten uskonnollinen puhe, uskovien monisanaisuus. Miten ne uskaltavat? Miten ne uskaltavat päästellä suustaan armoa ja pelastusta, Jeesusta ja Jumalaa, loputtomia rukouksia, Jumalan tahtoa, ajatuksia ja sanomisia, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen? Kuin lukisivat mahtipontisia runoja, romanttista patriotismia, mieltäylentäviä sanoja yhteisöllisyydestä, rakkaudesta, totuudesta? Kai tälläkin on vielä jotain merkitystä: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä käytä väärin Herran, sinun Jumalasi nimeä." Eikö niitä pelota näiden sanojen edessä? Omat sanani vähenevät, kun ajattelen kaikkea sitä väärinkäyttöä, mitä olen nähnyt, kuullut ja tehnyt. Vähenevät olemattomiin, lakkaavat. En uskalla sanoa enää mitään.

"Päiväni haipuvat pois,
tyhjiin valuvat kaikki minun aikeeni,
kaikki sydämeni toiveet.
Te väitätte yötä päiväksi,
sanotte, että valo on lähellä,
vaikka on aivan pimeää.

Minullako toivoa?
Kotini on tuonela, pimeyteen minä sijaan vuoteeni.
Hautaani minä tervehdin: "Sinä olet isäni!"
Madoille sanon: "Äitini, sisareni!"
Miten siis voisin vielä toivoa? Missä minua odottaisi onni?
Se vaipuu minun kanssani tuonelaan.
Yhdessä katoamme maan tomuun."
(Job 17:11-16)

Puhelinseksiä ja turhautumista

2009-01-04T01:26:00.005+02:00

Yhtä ruikutusta tämä elämä. Huomenna alkaa menkat ja se siitä sitten taas. Meillä oli kolmen päivän parisuhdeaika, osa siitä tosin töissä, mutta silti - ei seksiä. Kävimme sentään elokuvissa ja katselimme sen jälkeen videoita kotona yhdessä. Oli yhteinen olo. Silti, kun viimeisenä iltana valvottuani (=odotettuani) tarpeekseni, sanoin Peten selälle, että menen nyt nukkumaan, hyvää yötä, oli vastauksena puolihuolimaton "Jaha".

Kenties hän hahmottaa maailmaa aivan eri mittareilla kuin minä. Kaksinoloaikoina lasken jäljelläolevia tunteja siihen, vieläkö olisi mahdollista sulaa rennoksi toisen syliin. Arvailen - en tiedä - että Pete laskeskelee samalla lailla, mutta kauhuissaan: Vielä 24 tuntia, vielä on aikaa, ei tarvitse vielä kohdata omaa häpeää, yrittää väkisin, aamulla yritän kyllä, lupaan lupaan, viimeistään illalla, jos vain Vea on lämmin ja iloinen ja tekee aloitteen....

Olin haaveillut tapaavani K:n tänään, mutta hänelle tuli este. Niinpä juopottelen. Olen ollut suhteellisen ylpeä oman juomiseni suhteellisestamisesta, mutta nyt se tuntuu turhalta, osalta tätä jatkuvasti rikkoutuvaa hämärää diiliämme siitä, miten elämme. Voi olla, että juomiseni on joskus turnoff Petelle, mutta useimmiten hylkääminen tapahtuu niin, että olen ihan selvinpäin, ja toisaalta taas toissakerta (syyskuun alussa) onnistui ainoastaan viinan voimalla, kun tuhannen kännissä ylitin oman häpeäni ja otin mieheni. (Hän piti siitä ja puhui vielä myöhemminkin.)

K oli kirjoittanut minusta Cityn Vikakertaan aivan suloisen kirjoituksen, josta punastuin sieluani myöten. En silti tiedä, mitä hän ajattelee nyt. On pitänyt välimatkaa. Paitsi että kuluneella viikolla...

Hm. Laittelimme toisillemme eroottisia tekstiviestejä. K tiesi, että olin itsekseni Maijan kanssa, joka nukkui vaunussa. Joskin julkisella paikalla. Puhelimeni soi. "Arvaa mitä mä teen", kuului hengästynyt ääni. Punastuin, arvasin. Olin hämmentynyt, koska olin ihmisten ilmoilla, mutta se oli ihanaa, kiihottavaa jännitystä. K oli autossaan sivutiellä, masturboimassa minun takiani, siksi koska olin hänestä niin ihana. En voinut aktiivisesti osallistua puhelinseksiin edes puheillani saati masturboimalla yhtä aikaa (mitä K ehdotti), mutta kuuntelin korvat hehkuen kuumia sanoja. "Mä ajattelen sun pehmeitä rintoja.... ahhh... Ja sitä että mä nuolen sun ihanaa pillua.... aaah, multa tulee kohta".... sitä oli uskomatonta kuunnella. Tällaista ei ole tapahtunut minulle aiooneihin. Olla tuollaisen suoran ja teeskentelemättömän, avoimen himon kohteena, silti kunnioitettu, ystävä, toveri, keskustelukumppani. En ole vieläkään toipunut.

Ja se suru, etten voi jakaa samanlaista spontaania halun ilmaisemista sen kanssa, jota rakastan.

Meillä on nyt mökötetty pari päivää. Eilen aikaa Maijan hoidosta paluuseen oli kolme tuntia, kun päätin, etten jää odottelemaan viime tingan aloitetta, koska sitä ei ole tullut ennenkään. Yritin hellästi herättää Peteä, joka reagoi laimeasti vaikka oli itse pyytänyt herätystä (edistystä?) ja makoili tämän jälkeen vielä tunnin. Sanoin rauhallisesti (mutta eiköhän hän kuullut kiukun ääneni läpi), että lähden ulos pian riippumatta siitä, onko hän lähdössä vai ei, en jää enää odottamaan. Illalla oli ollut puhetta, että puuhailtaisiin yhdessä ulkoilua ja sellaista (jos ei kerran seksiä ollut järkevää odottaa enää niin paineen alla kuin Maijan viimeisenä hoitopäivänä). Pete jäi nukuumaan, minä livahdin kävelemään pakkaseen. Kyyneleet jäätyivät poskilleni, kun surin elämääni, elämäämme. Kävin kaupassa ja palattuani Pete oli siivonnut keittiön ja kokannut, aloitti keskustelun lempeästi: "Ootsä kiukkunen?" Lepyin hieman ja mutisin myöntävästi. "Hyvä homma Välillä pitää olla kiukkunen niin asiat etenee!" Olin aika iloinen asenteesta, mutta ei siitä mitään seurannut. Nyt Pete on työmatkalla, ja hiljaisuutta on jatkunut pari päivää.

Vihaan mököttämistä. Kuitenkin sellaisissa epätoivon tiloissa, joissa nyt taas mennään, se tuntuu oikeasti yhdeltä mahdolliselta keinolta, kun kaikki keinot ovat lopussa. Haluaisin jaksaa olla urhea, itseriittoinen, itsenäinen. Mököttää rauhassa, viileänä ja oman elämäni hoitavana, tasapainoisena. Hieman koominen ajatus, mutta yritän silti. Haluaisin jaksaa odottaa kysymystä "Kauanko aiot vielä jatkaa tätä?" jotta saisin sanoa vastauksen, jota olen hautonut jo viikkotolkulla.

"Siihen saakka, kunnes teet kanssani sopimuksen. Sinä joko a) suostut ottamaan lääkkeitä ja yrittämään rakastelua kanssani vähintään kolme kertaa ja/tai b) lupaat varata lääkäriajan, pidät lupauksesi, ja puhut siellä suoraan 1. haluttomuudestasi, 2. erektio-ongelmastasi ja 3. siitä, ettet laukea muuten kuin yksin - ja että haluat asiassa apua ja hoitoa ihan jo siksi, että emme voi saada lisää lapsia, ellei tilanne parane." Pitäisiköhän kirjoittaa paperi jo etukäteen ja vaatia allekirjoitusta.

Olen siis siirtynyt uhkailun, kiristyksen ja lahjonnan pahan akselille. Lahjoin Peteä ehdottamalla yhteä iltana, että jokaisesta kerrasta, jonka se ottaa erektiolääkkeen ja kokeilee intiimiä läheisyyttä kanssani, lopetan tupakoinnin kahdeksi viikoksi. Sopimukseen ei sisälly vaatimusta seksin onnistumisesta tai edes seksistä, vain rauhallisesta ja rennosta läheisyydestä. Pete kuittasi ehdotukseniu leikinlaskulla, vaikka inhoaa tupakointiani ja tietää, että voin sen halutessani lopettaa milloin vain.

Pete rakastaa minua. En epäile sitä. Hänen kykynsä ottaa vastaan rakkautta tai pitää itseään riittävän merkittävänä olentona, jotta toiselle olisi hänen rakkaudellaan väliä, on häiriintynyt. Uskon myös, että hänellä on jotain kosketushäiriöitä. Hän kaipaa hyvin vähän läheisyyttä ja hellyyttä. Tämä tosin on muuttunut alkuajoista. Toivon, että hänellä on jokin sairaus tms., joka selittäisi, miksi hän on sellainen kuin on. Mutta vituttaa äärettömästi, että tässä mennään pitkälti toista vuotta ilman, että hän olisi tehnyt elettäkään asian selvittämiseksi.

Olin jo saamassa siististi kiinni selvemmästä olemisesta ja olin ylpeä ja iloinen, mutta tänään ja eilen juon ihan vittuillakseni. Ei oikeastaan edes huvittanut, haluan vain ärsyttää Peteä. Toivon, että hän sanoo minulle jotain päihdeprojektistani ja siitä, mitä olen hänelle siitä puhunut. Silloin saan sanoa takaisin, ettei hänkään ole pitänyt mitään lupauksiaan, joten se lienee ihan sama, miten minä elän omaa elämääni. Viime keväänä hän lupasi mennä testosteronikokeisiin, olin jo varannut ajan labraan, mutta hän ei koskaan mennyt. Syksyllä hän puhui lääkäristä ja varasi jotain aikoja, ja olin mielettömän täynnä toivoa. Ajan kanssa on käynyt ilmi, että hän käy vain juttelemassa sairaanhoitajan kanssa ylipainosta ja verenpaineesta ja yrittää hitaasti laihduttaa. Mitään lääkäriä ei ole eikä tule, eikä hän ole sairaanhoitajallekaan puhunut seksistämme mitään. Minua ei nyt oikein vakuuta tuo hänen yrityksensä sen eteen, että seksielämämme korjaantuisi.

Saisko vähän huomioo pliiz!?

2009-01-03T00:43:00.002+02:00

Käykää nyt hyvät ihmiset lukemassa blogiani! Menee ihan hukkaan koko ekshibitionismi! Sama ois kirjoittaa päiväkirjaa!

Eikö tässä ole kaikki kivat herkut: seksiä, päihteitä, elämää ja kuolemaa, uskontoa, suoruutta ja vielä hyvää suomeakin.

Turhaudun, kun mua ei lueta! Missä kaikki entiset lukijani/tukijani ovat? Tarvitsen sitä, että olen teille olemassa - että ymmärrätte minua, kuulette, vastaatte, autatte.

Kivun muoto

2008-12-14T16:23:00.002+02:00

Itkettää, vituttaa, on ihan saatanan toivoton olo. Haluan pois. Pois elämästäni, pois kaikesta. Pois tästä paskasta tilanteesta.

Unissani minä ja Pete rakastamme toisiamme, näytämme sen, unet ovat täynnä tunteita, jännittäviä, hallitsemattomia, suuria tunteista, ja himoa, ja kaipausta, täyttymystä, hurjaa jotakin, totta. En tahtoisi herätä tähän todellisuuteen.

Yhteisenä viikonloppunamme Pete nukkui ekana päivänä neljään ja toisena kahteen. Kävimme illalla syömässä, sitten elokuvaa kotisohvalla, ihan mukavaa, muttei se johtanut mihinkään. Ei vaikka puhuin aiheesta. Kun tajusin, että voin valvottaa itseäni kipuun asti mutta seksiä ei tapahdu, menin nukkumaan. Aamulla alkoivat kuukautiset. Iltapäivällä Maija tuli kotiin ja minä aloitin itkemisen. Kohta Pete lähtee töihin ja kaikki mahdollisuudet mihinkään ovat ohi, palaamme takaisin siihen, mitä on ollut, tai pahempaan. Peteä ärsyttää toivoton itkuni.

Ketä syyttää? Syyllisten etsiminen on niin turhaa. Jos syytän itseäni, haluan viillellä itseäni, rangaista siitä, että olen niin luotaantyöntävä, tai etten löydä oikeaa tapaa korjata elämäämme tai hyväksyä osaani. Jos syytän Peteä, niin, kyllä minä syytän... Hän ei yritä tehdä tilanteellemme mitään. Itku ja epätoivo ovat luonnollinen tapa reagoida siihen. Jos olisin tässä tilanteessa ulkopuolinen, lohduttaisin minua ja sanoisin juuri noin. On luonnollista ja luvallista itkeä sitä, ettei saa rakastella rakastettunsa kanssa. Että tulee torjutuksi jatkuvasti. Että toinen ei hae apua.

En voi tehdä mitään. Saatanan saatanan saatana.

Entiset jäljet ihollani ovat jo arpeutuneet. On siis mennyt viikkoja siitä, kun viimeksi muistutin itseäni realiteeteista: siitä, että olen paha ja ruma ja väärä ja kuvottava ja sairas, koska haluan seksiä niin että se suistaa minut pois tasapainosta, vaikka tiedän, etten ansaitse seksiä, en ansaitse rakkautta, minun ei kuulu haluta. On aika muistuttaa, muistaa, oppia. Aika piirtää kivulle jälleen muoto. Kilvoitella sietämään, venymään, jaksamaan.

Seksiä!

2008-12-13T00:49:00.003+02:00

Melko pian tuon ihastuttavan totuudellisen kirjeen jälkeen tapahtui näin.

Olin ollut viettämässä iltaa - Maija jälleen hoidossa (kaikki tapahtuu aina silloin ja vain silloin, kun Maija on hoidossa. Mutta eihän hoitoon vieminen pitkän päälle voi olla mikään ratkaisu parisuhteen ongelmiimme!) - kaupungilla pikkujouluhumussa. Tulin kotiin nukkumaan huumaantuneen onnellisena nauttimastani huomiosta ja etanolista. Pete oli töissä, pitkän yöputken viimeinen keikka. Aamuyöstä hän tuli kotiin, ryömi viereeni ja alkoi hyväillä ja kuiskailla. Hän sanoi ajatelleensa minua koko kotimatkan, ja sitä, että saamme olla rauhassa - puhui kauniita, melkein yhtä kauniita kuin silloin alussa. Ihan samaahan ei voi odottaakaan, kun taidot ovat niin ruosteessa ja mies niin lukossa. Lykkäsin viime hetkeen sen kertomista, että minulla oli kuukautiset, koska en halunnut hänen lopettavan. Pete halusi minua siitä huolimatta. Onneksi oli pimeää ja minä humalassa, muuten olisi yhteistä jännittämistä ollut liikaa. Olimme ihanan lähellä toisiamme, puhuimme ja suutelimme paljon. Rakastelimme aivan kunniallisen kauan, ennen kuin Peten erektio loppui. Hän oli silminnähden pettynyt, minä taas en ollut, koska en ollut muuta odottanutkaan. Lohdutin ja hyväilin, juttelimme vielä ja Petekin rentoutui taas ja antoi minulle orgasmin. Jouduin sitä tosin pyytämään, mutta mitäpä en joutuisi. Ei se silloin tunnut niin pahalta, kun saa sen, mitä pyytää. Rakastelimme auringonnousuun asti, haukkasimme yhdessä aamupalaa - harvinaisen ruhtinaallista sein - ja painuimme takaisin petiin nukkumaan.

Olin täynnä toivoa, ja uskon, että Petekin oli. Alussa puhuimme niin perheneuvonnassa kuin keskenämmekin, että tämä oli vasta alku, nyt tätä pientä tainta täytyy vaalia rakkaudella,muuten se kuolee. Puhuin sen puolesta, että meillä täytyy olla joka päivä tai ainakin joka toinen päivä tantrahenkisiä hetkiä, jolloin kohtaamme toisemme oikeasti, olemme lähellä rauhassa, hiljaa, kosketamme toisiamme. Pete kannatti ideaa. Sitten se on vain hiipunut ja lopulta jäänyt. Olen monta kertaa ehdottanut yhteistä hetkeä sohvalla (ja luvannut, ettei sen tarvitsisi johtaa seksiin tai edes sisältää alasti olemista) Maijan nukkumaanmenon jälkeen ja tullut aina torjutuksi - joskus tosin niin, että ensin Pete on luvannut, mutta illan tullen sitten perunutkin sanansa. En tiedä, kumpi on pahempaa, se että antaa ymmärtää, vai suora torjunta. Ehkä se turhan toivon herättäminen.

Joka tapauksessa kerta oli syyskuun alun jälkeen ensimmäinen, ja herätti minussa niin paljon uskoa tulevaisuuteen, että lopetin viininlipittelyn iltaisin ja olen nyt ollut kolme viikkoa selvin päin. No en sentään, lääkkeitä napsin normaalisti, mutta ammattilainen, jonka kanssa juttelen, kehotti kärsivällisyyteen: kaikki aikanaan, pienin askelin.

Kuukautisteni pitäisi alkaa tänään tai huomenna. Neljä viikkoa on siis mennyt. Maija on menossa yökylään. Petellä on vapaa vikonloppu. Ainekset suorituspaineisiin, uhkaavaan epätoivoon ja kunnon riitaan ovat kaikki kasassa. Osa minusta haluaisi livistää yksin kaupungille juopottelemaan huomisillaksi, ettei tarvitsisi taas kohdata torjutuksi tulemisen kokemista. Pakeneminen jo ennen tilanteen syntymistä estäisi toiveikkaan odotuksen, että entäpä jos tällä kertaa onnistuisimmekin pääsemään toistemme lähelle.

Rakkaudesta ja uskollisuudesta

2008-12-12T23:52:00.009+02:00

Olen viime aikoina märehtinyt avioliittoon vihkimisen kaavaa, erityisesti vihittäviltä kysyttäviä asioita, joihin heidän tulee ilmoittaa tahtomisensa.

Kirkollisten toimitusten kirjassa se parempi muotoilu kysymyksestä kuuluu seuraavasti:

Pappi kysyy morsiamelta:
Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, Vea, tahdotko ottaa Peten aviomieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?
Vastaus:
Tahdon.

Ajattelen, että sitoutuneessa rakkaussuhteessa, jonka juridinen instituutio on avioliitto, tahto osoittaa rakkautta ja uskollisuutta on se asia, jonka vuoksi suhde on olemassa. Ajoittain pitäisi onnistua paitsi tuossa tahtomisessa, myös osoittamisessa. Muuten suhde ainakin minulle lakkaa olemasta parisuhde, rakkaussuhde. Se muuttuu joksikin muuksi. Avioliitto voi toki jatkua, jos niin halutaan, ja monet tuntuvat haluavan.

Usein korostetaan sitä, miten tärkeää luottamuksen kannalta on, ettei puoliso rakastele kenenkään muun kanssa. Tätä pidetään uskollisuutena, ikään kuin se riittäisi. Tästä myös rankaistaan kovemmalla kädellä, julkkisten kohdalla myös raaemmalla mediapyörityksellä, kuin siitä, että laiminlyö rakkauden osoittamista puolisoaan kohtaan.

Minä olen joutunut sukeltamaan niin syvälle, etten ole enää mustasukkainen sanan tavallisimmin ymmärretyssä merkityksessä. Jos minun pitäisi valita, onnistuisiko puolisoni osoittamaan minulle tahtomaansa a) rakkautta vai b) uskollisuutta, valitsisin hetkeäkään epäröimättä vaihtoehdon a). Jos hänellä olisi minulle paljon rakkautta ja hän osoittaisi sitä monin tavoin, hän saisi osoittaa sitä muillekin. Tuolloin uskollisuuden osoitukseksi riittäisi, että hän olisi lojaali perhettämme kohtaan ja rehellinen minulle ja kohtelisi toista naistaan myös kunnioittavasti.

Meidän perheessämme nämä roolit ovat jakautuneet pitkän prosessin aikana. Pete osoittaa minulle uskollisuutta, koska ajatus vieraan naisen kanssa rakastelusta halvaannuttaa häntä vielä enemmän kuin minun kanssani. Se, ettei hän pysty osoittamaan rakkauttaan minulle sillä luonnollisimmalla, mutta kenties vaikeimmalla tavalla, saa hänet niin lukkoon, että muukin rakkauden osoittaminen hiipuu. Arki muuttuu tiuskimiseksi, kun lasken päiviä, viikkoja ja kuukausia viime kerrasta, ja uskon Petenkin laskevan. Pete on minua kohtaan useimmiten lojaali ja rehellinen, mutta ellei hän ajan kanssa ala avautua enempää, ellei hän päästä lähemmäs, on se minulle osoitus uskollisuuden puutteesta. Ja rakkauden. Tai kyvyttömyydestä osoittaa niitä.

Minä osoitan rakkautta. Pete on antanut minulle kiitosta siitä, että olen lempeä ja kärsivällinen. Uskollisuutta en ole jaksanut osoittaa, koska elämä ilman rakkautta oman rakastetun rinnalla on ollut niin tukahduttavaa, että olen ollut kuin nurkkaan ajettu metsähiiri, kauhuissaan väärässä paikassa, liian suurten ja uhkaavien asioiden ympäröimä, mielessä vain kaksi kysymystä: "Miten ihmeessä jouduin tähän? Kuinka pääsen tästä pois?"

K on antanut minulle iloa ja toivoa, tunteen siitä, että olen elossa taas, että voin vaikuttaa omaan elämääni. Hän on saanut minut tuntemaan, että olen haluttava ja kaunis nainen ja samalla ihan normaali, fiksu ja kunnioitettava ihminen. (Epäilemättä olisin aika äkkiä löytänyt jonkun pinnallisen mulkun, joka olisi halunnut vain panna minua tai jopa antaa minullekin, mutta seksi on liian tärkeä asia jaettavaksi ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä. En halua enää koskaan sänkyyn kenenkään kanssa, jolle en ole kokonainen ihminen.) K:n ansioista olen saanut sellaista itseluottamusta, että kotona eivät seinät kaadu päälle ihan niin nopeasti ja raskaasti kuin ennen. Pete on lopultakin, ainakin kertaluontoisesti, tajunnut voivansa menettää minut, ellei elämämme muutu. Sen kirjeen jälkeiset viikot ovat olleet hyviä - sanoisin, että hyvä alku kohti oikeasti hyvää suhdetta.

Toistaiseksi - ja tämä on nähtävä siinä kontekstissa, että olen hyvin kauan ollut todella epätoivoinen ja kokeillut kaikkea, mitä suinkin olen keksinyt - se, että minä järjestin itselleni rakastajan, on ollut vain siunaukseksi parisuhteellemme. Se on puhkaissut tulehtuneen tilanteen, ajanut meidät puhumaan toisillemme, saanut Peten tekemään aloitteen seksiin (yhden kerran, mutta se on enemmän kuin ei mitään!). Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen olen jaksanut uskoa suhteemme tulevaisuuteen; siihen, että olemme yhdessä ensi vuonna, viiden vuoden päästä, että saamme lisää lapsia, että pääsemme eteenpäin, haluamme olla yhdessä kauan, eikä vain toistaiseksi.

Pete voisi minusta lähettää ruusuja kiitokseksi K:lle. Tai ostaa niitä minulle!

Rakastajaprojekti

2008-12-12T23:20:00.004+02:00

Niin, se ilmoitus tuotti sitten tulosta.

Perheneuvonnassa oli jo pitkään ollut aika takkuista, vaikka olo helpottuikin joka käynnin jälkeen vähäksi aikaa. Myöhemmin kävi ilmi, että Pete oli jo jonkin aikaa tiennyt deitti-ilmoituksestani ja seuraillut tilannettani.

Kirjoittelin muutaman ehdokkaan kanssa ja tapasinkin pari, mutta sitten löytyi sopivan tuntuinen ihminen, K. Perheellinen, suunnilleen ikäiseni mies, joka sinnittelee pitkässä, riitelyntäyteisessä liitossaan lasten takia ja miettii jatkuvasti kotoaan muuttamista. K on olemukseltaan tarmokas, tehokas ja valoisa, silti rauhallinen. Aika erilainen minuun verrattuna: itse stressaan helposti, en saa valmiiksi, en jaksa, en tee. Hän nauraa ja puhuu paljon. Joskus liikaakin itsestään. Saan kyllä suunvuoron ja hän kuuntelee. Mutta herkkänä ihmisenä toivoisin häneltä joskus enemmän aktiivista halua saada kuulla juuri minun ajatuksiani. Vai onko se vain itsekeskeisyyttäni - no tietenkin se sitäkin on, minulla on niin vähän aikuiskontakteja ja omaa aikaa, että hyvän kuuntelijan löydettyäni vuodatan tunteitani ja ajatuksiani kuin Pankakoski. K:lla on hyvä itseluottamus, parempi kuin minulla. Minulla taas ehkä syvempi itsetuntemus. Hän on mukavan näköinen ja tyylikäs, kantaa vartalonsa kauniisti, liikkuu sulavasti. Hän haluaa minua ja minä häntä. Kunnioitamme toistemme perheitä, ne ovat kummallekin ykkösasia. Emme puhu pahaa toistemme puolisoista. Paljon juttelemme myös lapsista. En usko, että haluaisin parisuhdetta hänen kanssaan, vaikka olisin vapaa, niin erilainen hän on. Näin ollen en ole huomannut itsessäni mitään ihastumisen merkkejä alun hullaantumisen mentyä ohi.

K ja minä olimme tapailleet viikon ajan, kun tilanne kotona alkoi mennä mahdottomaksi. Pete ei puhunut minulle, ei koskenut minuun, ei tehnyt mitään yhdessä, oli täysin lukossa. Itkin melkein koko ajan, kun olin kotona. Viikonloppuna tilanne kärjistyi. Maija oli hoidossa, minä join itseäni määrätietoiseen humalaan ystävien seurassa baarissa. Loppuillasta kotona jatkoin vielä sekoiluani, kunnes sammuin. Aamulla löysin Peten kirjoittaman kirjeen, oikean, pitkän kirjeen, ja heti sen nähtyäni minussa syttyi riemu. Aivan aiheellinen, kuten sitten kävi ilmi. Pete oli kirjeessä miettinyt paljon, purki vihaansa ja mustasukkaisuuttaan pettämisprojektistani, kertoi lopultakin, että oli tiennyt jo jonkin aikaa ja osannut lukea merkkejä. Hän eritteli tilannettamme yllättävän taitavasti, ja vaikka kiukkua ja kiivautta riitti, oli perussävy rakentava. Pete sanoi suoraan, ettei hänkään ole tyytyväinen nykytilanteeseemme, vaan että se ahdistaa häntä päivittäin. Hän sanoi rakastavansa minua, haluavansa elää kanssani. Olin niin onnellinen ja huojentunut. Menin kirjeen kanssa takaisin sänkyyn kasvot hehkuen. Puhuimme monta tuntia, itkimme sylikkäin. Katselimme silmiin ja suutelimme. Pete sanoi minulle rakkauden sanoja, spontaaneja ja itsensä kuuloisia.

Käsittelimme rakastajajuttuani vain hyvin ylimalkaisesti. Ymmärsin niin, että Pete odottaa minun olevan jatkossa hänelle uskollinen. Tähän mennessä tapahtuneesta hän ei halunnut tietää enempää. Siinä oli viisautta, sillä onhan jo järjestelmällinen pyrkimys rakastajan hankkimiseksi pettämistä, ja itse akti vain pieni osa sitä kokonaistilannetta, että on kauan ollut valmis hankkiutumaan vieraaseen sänkyyn.

K on kuitenkin hyvä mies ja hänen seuransa on minulle tärkeää. Sanoin Petelle pian yllä kerrotun jälkeen, että haluaisin pitää K:n elämässäni ja aion pitää häneen yhteyttä ainakin tekstiviesteillä. En muista, mitä hän vastasi. Kai se oli selvää, ettei hän voi estää minua tapaamasta ihmistä, jonka seura on minulle tärkeää. Olen tehnyt sen nyt huomaavaisesti. Juuri meni melkein kaksi viikkoa, ettemme puhuneet edes puhelimessa, kun kotiasiat menivät kummallakin edelle ja aikataulut ristiin. Sitten K ja minä kävimme kahvilla, oli huojentavaa purkaa sydäntään ja kuulla toisen viisaat ja ymmärtävät kommentit.

Rakkausviikonloppu

2008-12-12T22:46:00.005+02:00

On tapahtunut paljon, ja hyvin vähän. Kerron aikajärjestyksessä tärkeimpiä.

Alkusyksystä laitoin nettiin seuranhakuilmoituksen, jossa selitin elämäntilannettani ja etsin rakastajaa. Selitin aikeestani punkkupullon äärellä ystävälleni keittiössä, emmekä tietenkään olleet tarpeeksi hiljaa. Pete oli kuullut keskustelun ja löytänyt ilmoitukseni nopeasti. Hän ei kuitenkaan pitkään aikaan kertonut minulle tietävänsä.

Syksymmällä meillä oli kahdenkeskinen rakkausviikonloppu, joka meni lopulta känniseksi huutamiseksi kadulla (minä olin kännissä, molemmat huusivat). Olin odottanut viikonlopulta paljon (=edes yksi vaikka kesken jäävä pano plus yksi orgasmi minulle, siis läheisyyttä ja varovaista sillanrakentamista) ja Pete ottanut erektiolääkkeet mukaan - hän ei ollut vielä siihen mennessäkään kokeillut niitä. Sanon nyt "hän", koska minusta se ei todellakaan ole kiinni, etteikö yhteisiä mahdollisuuksia testata lääkkeen tehoa tai aloitteita ja ehdotuksia minun puoleltani olisi tullut. Koska lääkkeen vaikutusaika on toista vuorokautta, pyysin häntä ottamaan sellaisen jo viikonlopun alkaessa - silloin fysiikka olisi "itsestään" mukana tilanteessa, jos otollinen tunnelma syntyisi spontaanisti.

Pete lykkäsi ja lykkäsi lääkkeen ottamista, kunnes viimeisenä iltana sairastui. Ihan oikea flunssa ja kuumettakin, ei siinä mitään. Ei ole ensimmäinen kerta, kun sarja tekosyitä, välttelyä ja lykkäämistä saa jatkeekseen jonkin oikean, hyväksyttävän syyn. Sairastuuhan sitä ihminen aina silloin tällöin, tai on väsynyt, tai on perheriita, tai lapsen tilanne vaatii kaiken huomion. Kuukautiset jos mikä on hyvä syy, saa viikoksi luvallisen tauon suorituspaineista, vaikka naiselle seksi silloin sopisikin. Tai siis, naisellakin on siis jo luvattoman huono seksuaalinen itseluottamus, mistä seuraa, että kuukautisten aikana on vanhatestamentillisen saastainen fiilis. Sen poistamiseen ei oma tahdonvoima riitä. Siihen auttaisi vain himokas rakastaja, joka sanoisi, että olet vertavuotavanakin maailman kiihottavin ja haluttavin nainen, anna kun pidän sinua hyvänä, ja orgasmi sitä paitsi lievittää kuukautiskipujasi. Niin, kuukautisetkin minulla oli reissun aikana. Nukuin huonosti nuhaisen mieheni vieressä ja sotkin lakanani, mitä on tapahtunut hyvin harvoin sitten teinivuosien. Yhdistettynä kaikkeen muuhun epäonnistumiseen se tuntui pohjattoman nöyryttävältä. Pesin lakanaa käsin, itkin ja kiroilin, häpesin itseäni, iljettävyyttäni, vastenmielisyyttäni, rumuuttani.

Minulla on muuten tämän selibaatin seurauksena ollut aika paljon sellaisia tuntemuksia, että olen jotenkin likainen. Usein tuntuu, että haisen pahalta. Ylipaino ja raskausarvet saavat tolkuttomat mittasuhteet, vihaan ruumistani, jossa tunnen olevani vankina. Peilistä näen kuvottavan läskin, jota kukaan ei halua. Tukka on aina muka rasvainen, vaikka pesen sen joka päivä. Huonoina päivinä tuntuu, että tihkun jotain vastenmielistä eritettä, kuin antiferomonia, jotain äitihikeä, joka tekee naisesta pelkän äidin. Saatan joskus käydä kaksikin kertaa päivässä suihkussa ja ajelen karvojani paljon tehokkaammin kuin oikeasti jaksaisin tai haluaisin.

Sillä reissulla ei sitten ollut seksiä. Oli hidasta toipua niin raskaasta pahasta olosta. Maijan aurinkoisuus ja uudet touhut toivat onneksi parisuhteen tilalle muuta ajateltavaa. Hauras läheisyys ja keskinäinen leikinlasku palautui arkeemme. Myöhemmin Pete pyysi minua eräänä iltana koneelleen katsomaan. Hän näytti reissukuvia. "Kato, oltiin me onnellisiakin siellä. Kyllä siinä matkassa oli myös mukavia hetkiä ja paljon hyvää", hän lohdutti vetoavasti. Myönsin, sain lohtua. Hiukan.

Ollaanpas meillä ajankohtaisia

2008-08-25T02:03:00.006+03:00

Yllättävän paljon olen törmännyt perheemme ongelmiin mediassa viime päivinä. Suomalaisten vähentynyt seksin harrastaminen on päässyt uutisotsikoihin, Aamu-tv:ssä viime viikolla asiaa käsiteltiin niin kevyesti, että meinasi itku päästä. Ehkä siitä puhuminen on niin kipeää, että pitää lyödä leikiksi. Tai ehkä haastateltavilla oli niin hyvä seksielämä, että vieraantumisen tuska ja tukahdutettu halu omaa puolisoa kohtaan ovat heille täysin vieraita.

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos -romaanin arvostelu löytyy täältä.

Viime torstain Hesarissa haastatellaan lääkäri Vesa Nurmesniemeä, jolta on juuri ilmestynyt Miesklinikka-niminen teos. Hänen mukaansa noin 200 000 suomalaista miestä tarvitsisi testosteronin korvaushoitoa, mutta vain vajaat 10% on hakenut apua. "Moni mies oppii kärvistelemään ongelmiensa kanssa. Saattaa tuntua siltä, että uupunut ja haluton olo on luonnollinen tila, eikä kellään muullakaan ole sen kummempaa", hän sanoo miesten vaikeudesta hakeutua lääkäriin. Kieltämättä olen miettinyt samaa kuin edellistä postaustani kommentoinut mies: mitä jos Pete kärsii masennuksesta? Jonkinlaisesta koteloituneesta sellaisesta? Tilasta, joka ilmenee unihäiriöinä, haluttomuutena, hitautena, aloitekyvyttömyytenä, mutta ei masennuksesta poiketen sisällä surumielisyyttä tai ahdistusta.

Jonkinlainen diagnoosi helpottaisi minua - ainakin se poistaisi sen tämänhetkisen tunteen, että se tekee sen jotenkin tahallaan, piittaamattomuuttaan, rankaisee minua jostakin. Pitää koko ajan käsivarrenmitan päässä: suukottaa ja halailee, sanoo joskus ohimennen kauniin sanan, kysyy mikä mieltäni painaa, mutta ei tule lähelle, ei päästä lähelle, ei pyydä lähelleen. Toiset naiset kertovat, miten mies on saattanut vapaapäivien alkamisen kunniaksi kattaa kynttilät ja viinipullon, paistaa pihvit, ja siitä sitten yhdessä rentoutuneina saunan kautta sänkyyn. Minullekin Pete saattaisi kokata herkkuja, mutta miksei hän tee sitä, mitä oikeasti tarvitsisin: kaiva esiin sitä lähes käyttämätöntä erektiolääkepakettia ja sano, että kokeillaan tätä tänään, ollaan lähekkäin, minä haluan yrittää sun kanssa. Sen puuttuminen kertoo minulle, ettei hän halua. Tai uskalla. Mutta siihen uskallukseen on mahdotonta puuttua, ellei hän jotenkin ilmaise, että haluaisi tilanteen muuttuvan. Nytkin pötköttää sohvalla ja katsoo luurit päässä komediasarjaa.

Ja vielä Osmo Kontulaa, tuota suomalaisen seksin gurua. Halu ja intohimo -kirjassa julkaistun uuden tutkimuksen mukaan suomalaisten yhdynnät ovat vähentyneet, parisuhteessakin masturbointi korvaa rakastelun yhä useammin. Seksiin ryhtyminen voi olla vaikeaa, ellei tunnelmaa ole jo valmiiksi. Tunnelman rakentaminen taas voi tuntua teennäiseltä (luulen, että Petestä tuntuu). Jos seksiä ei ole spontaanisti, sitä ei siis ole ollenkaan. Meillä tilaisuuksia ujon ja turhautuneen väliseen turvalliseen kohtaamiseen ei tule, koska nukumme niin eri aikaan, eikä nukkuma-aikatauluumme ole jatkuvasta surustani ja ajoittaisista keskusteluistamme huolimatta tullut muutoksia kuin korkeintaan huonompaan suuntaan. Nytkin olin monta päivää reissussa ja ensimmäisenä yönä kotona Pete meni tietokoneelleen sen sijaan, että olisi tullut sänkyyn edes valvomaan vaikka silitellen minua. Minulle helpointa arkiseksiä on aina ollut pimeässä peiton alla juuri ennen nukahtamista tai heti herättyä, kun unen pidäkkeetön maailma on vielä läsnä, kun sielu on auki ja ruumis lämpöinen, kun läheisyys on helpointa. Näitä hetkiä meillä ei ole lainkaan.

Haluan sänkyyn. Haluan että minua pannaan joka suunnasta, joka kulmasta, joka asennossa. Haluan ottaa suihin, imeä, nuolla ja purra miehen karvaista ihoa, miehen joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Haluan laueta täysin antautuneena tuon miehen käsittelyssä, haluan että olen hänelle kiehtova, että hän haluaa tutkia minua, jokaista neliösenttiä, käännellä ja katsella, kommentoida ja koskettaa. Haluan Peteä. Mutta Pete ei halua minua. Vihaan tätä tilannetta ja omaa avuttomuuttani.

Olen miettinyt, että jos menisin takaisin töihin, saisin jotain muuta ajateltavaa parisuhteen miettimisen tilalle. Silloin ehkä Petekin saisi kaipaamaansa tilaa ja aikaa toimia oman aikataulunsa mukaisesti asioitten korjaamiseksi. Mutta silloin meillä olisi vähemmän yhteistä aikaa ja enemmän stressiä. Lisäksi Peten olisi pakko ruveta hoitamaan kotia, enkä tiedä, onko hänestä siihen.

Mutta on yksi toinenkin syy, miksi epäröin työelämää omalta kohdaltani. Ns. kristillinen seksikäsitys häiritsee minua. Augustinuksen jäljiltä meillä on kirkko, joka suhtautuu seksuaaliseen haluun sekavan ristiriitaisesti ja kulkee vuosikymmeniä jäljessä, mitä tulee seksitietämykseen ja sen tieteelliseen tutkimukseen. En oikeastaan tarkoita kirkon virkamiesjohtoa, jossa yleensä vaikuttavat suhteellisen asialliset, sivistyneet ihmiset ja joka silloin tällöin julkaisee niinkin onnistuneita teoksia kuin Jumalan silmissä ihme. Enemmän minua huolettaa se perille mennyt vuosikymmenien pietismin hapattama opetus, että seksi on syntiä paitsi avioliitossa, eikä siitäkään olla ihan varmoja. Siihen kuuluu halun loputon hillitseminen ja tuomitseminen, itsensä kouliminen himottomaksi ja kiltiksi, koska Jumala suuttuu intohimosta ja Jeesus on mustasukkainen tytöistä, jotka antavat pilata itsensä.

Minulle opetettiin kotona pojista, että aina pitää olla varuillaan, koska ne haluaa vaan sitä yhtä, ja kunnon poikia on harvassa. Itse halusin paitsi rakkautta, myös seksiä, mutten kelvannut kenellekään ensi alkuun. Sitten löysin ihania poikaystäviä, muistelen kiitollisuudella molempia lukioaikaisia heilojani. Sain seksielämälleni hyvän ja kauniin alun, täynnä uteliasta tutustumista, kiihkoa ja molemminpuolista oppimisen halua, kun yritimme voittaa toinen toisemme nautinnon tuottamisessa toisillemme. (Terveiset vaan sinne, missä lienettekin.) Kokemukseni elämästä on siis toinen kuin se ns. kristillinen opetus, jonka olen saanut. En voi sietää, jos näen sitä opetettavan seurakunnissa. Sanon nykyään oman mielipiteeni aina ääneen, mutta siitä seuraa joskus vaikeuksia. Monien kirkon aktiivijäsenten näkemykset näistä jutuista kiusaavat minua hengellisestikin niin paljon, että pohdin töihin paluun mielekkyyttä. En tiedä, jaksanko elää tätä omaa, rikkinäistä elämääni ja samalla elää niiden ristiriitaisten ihmiskuvien ja naiivin ihanteellisten parisuhdekäsitysten keskellä, joita kirkon kuvioissa on.

Aina samaa

2008-08-20T13:34:00.004+03:00

Kuukautiset loppuivat. Tällä kertaa Pete ei edes huomannut koko asiaa, niin vähän olemme läheisissä tekemisissä. Mitäpä sitä erikseen mainitsemaan. Kuinkahan monella parisuhteessa elävällä on menkat monta kertaa useammin kuin seksiä?

Pohdin jatkuvasti sitä vaihtoehtoa, että yrittäisin hankkia itselleni rakastajan. Olen puhunut aiheesta kauan sitten myös Petelle, mutta hän ei pitänyt ajatuksesta. Se oli hänestä ahdistavaa ja hän sanoi, ettei sellainen kuulu hänen mielestään parisuhteeseen. Jatkuva selibaattiko kuuluu? Olen sitä häneltä kysellyt, joskaan en viime aikoina. Eikö toinen tavallaan sano irti sopimuksen yhteiselämästä omalta osaltaan, ellei halua seksiä tai ei tee mitään asian etenemiseksi? Mitä haittaa siitä hänelle olisi, jos saisin muualta sen, mitä en häneltä saa? No, asia ei ole kovin ajankohtainen, sillä en ole mitenkään huomiotaherättävän puoleensavetävä enkä liiku missään, missä tapaisin miehiä - ainakaan ilman Maijaa, joka varmaankaan ei ole mikään meriitti iskumarkkinoilla ja vaikeuttaisi huomattavasti satunnaisen panon järjestämistä käytännössä.

Olen nyt ollut iltaisin ilman siiderinlipitystä, alkoi ahdistaa liikaa kun viikkomäärät liikkuivat koko ajan suurkulutuksen ja kohtuukäytön rajoilla. Mieli on kirkkaampi ja väsyttää paljon vähemmän, mutta samalla haluttaa enemmän ja sitä painetta on hankalampi paeta ilman kemioita.

Tänään kiehun kiukusta. Yritin herätellä Peteä, en edes aikaisin vaan jo lähellä hänen heräämistään, niin ettei väsymyksen ainakaan pitäisi olla esteenä. Hyväilin häntä varmaan puoli tuntia monella tavoin, silitin, näykin, hieroin, suutelin, nuolin. Ensin selkäpuolelta, ja kun sain hänet lopulta kääntymään, myös etupuolelta. Olin tavattoman hellä, en painostava enkä hyökkäävä. Sormieni kautta minuun virtasi lämpöä ja kaipausta, Peten iho tuntui uskomattoman ihanalta, mutta hän ei reagoinut kosketukseeni mitenkään. Vasta loppuajasta silitti vähän tukkaani. Kun mitään ei tapahtunut ja tiesin, että Maija herää pian, lähdin suihkuun (Maija on niin touhukas, ettei häntä voi enää jättää yksin suihkun ajaksi).

En käsitä, miten joku voi olla niin flegmaattinen kuin Pete. Kuinka niin paljon voi nukkua? Hän tuntuu heräävän tekemään vain omia asioitaan ja jaksaa surffailla niitä yötä myöten. No, reiluuden vuoksi myönnettäköön, että hän tekee ruokaa, hoitaa ostokset ja viettää paljon aikaa Maijan kanssa. Mutta en puhukaan siitä, vaan itsestäni.

Surffaan joskus epätoivoissani erinäisillä epämääräisillä keskustelufoorumeilla etsimässä kohtalotovereita ja neuvoja. Yllättävän paljon törmää vahingoniloisiin misogyyneihin, jotka heittelevät kevyesti kommenttejaan naisille, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin minä. "Mitäs hankkiuduit paksuksi, ei tuommoista kukaan enää halua", on tyypillinen kommentti arkeen väsyneelle perheenäidille. "Kuitenkin oot joku lihava löysäpilluinen lehmä ja miehes panee tiukkalihaista työkaveriaan, kun et viitsi treenata itteäs kuntoon" - naurettavaa edes lukea tuollaista, saati välittää siitä, mutta kerran luetut sanat jäävät kiertämään mielen pohjalle. Ja toinen yleinen asenne on epäusko; moni pitää keksittynä tilannetta, jossa nainen haluaa, mutta mies ei - miehenhän kuuluu haluta aina ja kotiäidin kääntää väsyneenä selkänsä. Myös sen sanominen ääneen, että harkitsee rakastajan hankkimista (en ole siis ainoa), on joillekin hirveä moraalinen romahdus. Etenkin naiskirjoittajat lyövät toisiaan hyvän äitiyden vaatimuksella: "Tuollaisen kuvanko haluat antaa parisuhteesta lapsellesi, että äiti huoraa vieraitten kanssa, aika hyvä roolimalli". No en halua, mutten haluaisi antaa sellaistakaan mallia, että lapsi saisi isompana ja jo asioista jotain ymmärtävänä kuulla, kuinka äiti on luopunut omasta seksuaalisuudestaan ja sen toteuttamisesta tämän takia ja kuinka isin kanssa ollaan yhdessä vain lapsen, kulissien ja väljähtyneen kaveruuden takia.

Tuntuu että olen hirveän yksin. Odotan kovasti että saan Anna-Leena Härkösen uuden kirjan Ei kiitos kirjastosta, varasin sen heti kun kuulin, että se käsittelee omani kaltaista elämäntilannetta. Olen ollut toista viikkoa täysselibaatissa, kun elämässä on ollut niin paljon touhua, ettei seksi ole ollut päällimmäisenä mielessä, mutta ei se sillä ainakaan helpota. Entistä enemmän tekee mieli, ellei edes masturboi. Ajattelin, että voisin jotenkin päästä Peten "tasolle" yrittämällä keskittyä muuhun. Ei toimi. Näin eroottista unta Samuli Vauramosta, se oli kaunista. Enimmäkseen näen silti niitäkin unia vain Petestä. Hän on se, jota haluan, jonka haluaisin omakseni.

Perkele, että olen vihainen. Mietin tässä, että voisin pitkästä aikaa taas juoda itseni mukavaksi, kun Pete on illalla töissä ja Maija mennyt nukkumaan. Ihan sama.

Lähentymistä

2008-07-29T12:49:00.005+03:00

Pete on ollut kipeänä ja väsynyt. Hänellä on tapana vetäytyä silloin tylyyn puhumattomuuteen ja yksinäiseen surffailuun. Olemme puhuneet asiasta usein ennenkin, ja nyt päätin, että yritän tosissani elää omaa elämääni enkä kiusaa häntä läheisyyden kaipuullani. Niinpä olen järjestänyt itselleni menoja monena päivänä, juopotellut, surffaillut ja pelaillut itsekseni, odotellut, että Pete toipuisi.

Se ei sitten ollutkaan hyvä. Eilen illalla Maijan nukkumaanmenon jälkeen aloimme puhua ja juttua tuli hurjasti. Olin päivällä tuonut Petelle lahjan, joka oli ehkä vähän tyhmä tai ei niin osuva, mutta ajatus oli tärkein: se, että olin kaupassa miettinyt häntä, ja meitä, halunnut antaa jotain, viestittää rakkaudestani ja halustani korjata elämäämme. Tyrkkäsin sen Petelle tekemättä sen suurempaa numeroa (etten näyttäisi liian tarvitsevalta tai huomionhakuiselta): "Toin sulle lahjan." "Miksi?" "Kun se oli minusta kiva, ja ei haittaa jos et tykkää, kun mulla on sille kyllä käyttöä." "Ai", Pete vastasi ja käänteli sitä hetken, pisti sen sitten syrjään. Ei kiittänyt. Minua itketti, mutta nielin sen ja yritin olla vain. Kerroin tästä illalla. Pete sanoi, että oli omasta mielestään kyllä kiittänyt, ja ettei edes huomannut että kiitos unohtui. Myönsi sitten olevansa vahvasti samaa mieltä siitä, että ajatus ja ele oli kaunis ja ehdottomasti kiitoksen väärti, ja pyysi anteeksi.

Puhuimme siitä, miten antaminen on aina vaikeaa, kun siinä asettaa itsensä alttiiksi torjunnalle. Jos ei koskaan anna mitään, ei tule torjutuksikaan. Tämä tuntuu olevan ainakin osittain Peten aloitekyvyttömyyden taustalla. Pete sanoi, että hänelle myös vastaanottaminen on vaikeaa - niin lahjojen kuin rakkauden. Miksi se on niin? Kuinka voi olla vaikeaa olla rakastettu? Sehän on kauheaa. Pete ei itse osannut sanoa, mistä se johtuu, mutta hänestäkin se on hullua. (Kommentteja ja auttavia oivalluksia otetaan kiitoksella vastaan.)

Pete antoi pitkästä aikaa tulla varastoon kerättyjä pettymyksiä: miten minä en ole enää avoin, en kerro asioistani, vastailen lyhyesti, olen omissa oloissani. En ollut aavistanutkaan, että hän esimerkiksi kokee tulevansa torjutuksi, kun luen ruokapöydässä. Jos olisin tiennyt...!

Olen aina tehnyt suurimman osan aloitteista touhuta jotain yhdessä, ja nyt kun olen masentuneena sen melkein kokonaan lopettanut, Pete on jotenkin tyhjän päällä. Sellaiset keskustelunavaukset kuin "Haluaisin mennä sun kanssa...", "Tule tänne, tehdään...", "Anna kun pidän sua hyvänä", "Tahtoisitko mun kanssa [---], minä nimittäin tahtoisin" - ne ovat hänelle vieraita ja vaikeita. Eikä hänellä ole kuin alkeelliset riitelytaidot. On kai se ymmärrettävääkin, kun hän on ollut pitkään sinkkuna ja edelliset suhteet eivät ole olleet likimainkaan tätä syvyysluokkaa - minä taas olen elänyt syvällisessä, läheisessä parisuhteessa vuosia. Pete reagoi tekemisiini tyyliin "Piä tunkkis, perkele" (vaikka itse asiassa syyttää kyllä minua ihan samasta...), niin kuin nyt vaikka tuo yhdessä syöminen: jos minulla on lehti edessäni, kun aloitan ruokailua, hän usein vie lautasen mukanaan työhuoneeseen ja syö koneen ääressä. Minä olen usein ruvennut itkemään yksin keittiössä, kun hän on tehnyt näin. Peten ajatus silloin jotain sellaista kuin "Aha, taaskaan se ei halua puhua mun kanssa, lukee vain, no ei sitten, kyllä minä keksin omaakin tekemistä". Sen sijaan, että näyttäisi tarvitsevansa minua, hän antaa viestin, ettei todellakaan tarvitse minua mihinkään (tämä on yksi kipeimmistä asioista koko suhteessa). Ja on sitten ihmeissään ja loukattu, kun kerron ajatuksistani yhä vähemmän, kinuan läheisyyttä yhä vähemmän.

Niin yksinkertaista, niin äärimmäisen vaikeaa.

Lopulta riitamme eteni syyttelystä sillanrakentamiseen sillä vanhimmalla ja parhaalla (ja ainoalla, luulen) konstilla: hellyydellä. Itkin kyllä koko keskustelun ajan, mutta hyvin rauhallisesti, ja erittelin taas pitkästä aikaa Peten tunteita, koska hän vaikutti aika avuttomalta niitä itse ymmärtämään. Onnistuinkin ihan hyvin. Silitin hänen kasvojaan ja puhuin syvien tunteiden tärkeydestä, pelon ja rakkauden näyttämisestä. Upotin kasvoni Peten kiharoihin ja haistelin hiusten lämmintä tuoksua. "Eikö sua koskaan pelota, että jätän sinut? Että kun tämä on niin vaikeaa, niin minä lähden?" "Pelottaa", hän kuiskasi. "No miksi et näytä sitä millään tavalla? Minä niin tarvitsisin sitä, että näyttäisit että sinä tarvitset minua!" "En tiedä. Ne tunteet on niin syvällä." "Mutta kun minä en mitään muuta haluakaan kuin syvälle, lähelle, sinun luo! Et nykyisin enää ollenkaan itke, et sano rakkauden sanoja itse... ja minä luulen, että sinä haluat tällaista elämää, pinnallista haahuilua samassa kämpässä, ei mitään oikeaa läheisyyttä... Minä en jaksa näin ja oon sen sulle sanonut. Miltä se tuntuu, jos sulle tulee mieleen, että 'mitä jos Vea jättää minut? Muuttaa pois, vie Maijan pois, lähtee? Katoaa? Miten minun sitten käy? Mitä mulle enää jää? Mitä mun elämä sitten on?'" Pete itki hiljaa rintaani vasten ja sanoi: "Kauhealta, se tuntuu ihan kauhealta".

Itkimme sylikkäin ja suutelimme, juttelimme hiljaa, palailimme hitaasti syvältä arjempaan, huojentuneina, läheisempinä.

Käytännön ratkaisuideoitakin syntyi (minulta, kuinkas muuten... "Halki, poikki ja pinoon" on toinen nimeni). Muistin vanhan sanonnan "Suojele tapaa, niin tapa suojelee sinua". Ajattelin, että koska olemme molemmat rutiineja rakastavia ihmisiä ja toinen meistä lievästi sanottuna hidas parisuhteen hoitamisessa, niin miellä pitäisi olla yhteisiä tapoja, joiden puitteissa rakkaus näkyy. Rakkautta tukevia rutiineja. Niitä täytyy nyt ruveta kehittämään. Yhden olemme jo ottaneet käyttöön: yhteisiä asioita kalenteriin, niin silloin niitä tulee tehtyä (Peten ongelma on se, että hän haluaisi periaatteessa tehdä kanssani vaikka mitä ja käydä vaikka missä, mutta koskaan ei ole juuri nyt se aika, että ehtisi, aina on just silloin jotain muuta). Vaunuilulenkit, saunavuorot, siivouspäivät, yhteiset illat (> Maija hoitoon), mun omat illat (Pete Maijan kanssa) (toisin päin niitä on luonnostaan). Haluaisin myös juoda vähemmän, mutta pitäisi keksiä jotain muita ahdistuksenpurkukeinoja. Liikuntaa, yhdessäoloa. Onneksi Petekin on samaa mieltä ja haluaa olla tukena.

Nyt sitten odotan siltä seksuaaliterapeutilta, että hän määräisi meille kalenteriin rakkaudenosoittamisen iltoja ja että niistä todella pidettäisiin sitten kiinni. Sitä on helppo tehdä, mikä menee rutiinilla. Rutiinin puitteissa voi tuntea olonsa turvalliseksi, ja juuri turvallinen olo mahdollistaa vapauden tunteen, ilon, leikillisyyden ja uuden keksimisen. Helppoa teoriassa! En ole ihan niin luottavainen käytännössä.

Eipä sitten muuta tänään kuin perhevirttä veisaamaan paremman toivossa.

Lahjoita, Herra, perheisiimme
nyt pelkojemme keskelle
armo ja rauha sydämiimme.
Pois pyyhi kaikki tahramme.
Hiljennä äänet maailman
ja murra valta mammonan.

Koteihin, huoliin uupuneihin,
Henkesi hyvän maja tee.
Lamppuihin sammuneisiin, meihin,
tuo tuli, joka säteilee.
Ja anna uusi rohkeus
ja voima tehdä parannus.

(Jaakko Haavio, SV 199:1-2)

Kesä kumminkin

2008-07-23T13:06:00.004+03:00

Pari viikkoa sitten oli niin hankalaa, että menin lääkäriin. Masennuslääkitysannokseni tuplattiin ja saimme ajan neuvolan perhetyöntekijän kotikäynnille. Se oli aika rauhallista rupattelua, koska oloni oli sitten jo vähän tasaantunut. Pete oli mukana juttelemassa ja kiinnostunut toimimaan yhteisen elämämme parantamiseksi. Työntekijä ei varmaan saanut kovin kummoista kuvaa ahdistusteni syövereistä, koska juttelu oli niin sivistynyttä ja kaikilla hyvä tahto.

Jotenkin en ole saanut puhuttua kenellekään kaikista asioistani, asioistamme. Lääkärille olen puhunut Peten erektio- ja laukeamisongelmasta ja haluttomuudesta, omasta unettomuudestani ja masennuksesta - mutta en alkoholinkäytöstäni tai viiltelystä. (Ettei hän olisi liian huolissaan. Kummallista suojella oman lääkärinsä tunteita.) Seksuaaliterapeutille ja parhaalle ystävälleni olen puhunut seksiongelmista mutten päihteistä. Päihdelinkin anonyymille auttajalle olen kirjoitellut lääkkeistä ja äitinä olemisen hankaluudesta, mutten seksistä ja sen tärkeydestä. Perhetyöntekijälle Maijan univaikeuksista ja meidän "läheisyyden puuttumisesta" - seksin puuttumisesta puhuminen tuntuu niin syyttävältä, rankalta, siltä etten vedä yhtä köyttä puolisoni kanssa. Petelle puhun silloin tällöin sitä sun tätä, mutten tiedä kuinka paljon hän näkee ja tietää - ehkä pelottavinta on ajatus, että hän on koko ajan nähnyt ja tiennyt, muttei välitä.

Viime viikolla mökillä saimme saunoa rauhassa sukulaisten hoivatessa Maijaa. Siinä oli hetkittäin sellaista kiireetöntä läheisyyttä, jota ei ole pitkiin aikoihin ollut. Muutama viikko sitten oli myös lyhyeksi jäänyt naintiyritys mökin saunassa. Ei se paljon lohduttanut, mutta pikkuisen. Minulla on sellainen olo, että jos Pete joskus ilmaisee halunsa suoraan tai hänellä seisoo minun läsnäollessani, minulla ei ole varaa eikä oikeutta olla haluamatta. Tilaisuus ei nimittäin toistu, ja sitä vähemmän, ellen kaikin tavoin rohkaise eroottista ilmapiiriä. Niinpä yritin olla hirveän lämmin ja läheinen, ettei erektio vain olisi lopahtanut, ja otin Peten sisääni pian, vaikken ollut itse kiihottunut. Eihän siitä mitään tullut, olin liian kuiva ja tiukka, asentokin oli huono ja saunassa vähän liian kuuma. Sitten hetki olikin jo ohi, yritin hyvitellä että ei tässä mitään, ensi kerralla lisää. Mutta ainakin yritettiin.

Kun viimeksi kirjoitin, olimme menossa yhdessä seurakunnan perheneuvojalle. Siellä saimme puhuttua asioita aika suoraan ja paljon. Aikaa oli runsaasti, puolitoista tuntia, mikä tuntui ihan ruhtinaalliselta. Olen tottunut kolmen vartin terapiasessioihin. Lisäksi olin perheneuvontaan mennessämme niin ahdistunut ja toivoton, että itkin vain ja sanoin, mitä oikeasti tunsin, kaiken hädän ja epätoivon, lopullisuuden tunteet. Pete sai myös sanotuksi paljon, kun oli auttaja paikalla, ja koska hän oli ammattitaitoisesti meitä molempia varten.

Suhteet ammattiauttajiin pitävät yllä toivoani paremmasta. Olen varmaan omina terapiavuosinani aikoinaan jotenkin tottunut siihen. Luo turvallisuutta, kun joku, jolle maksetaan, kuuntelee, ja yrittää auttaa. Sellaista merkityksellisyyden tunnetta, että en ole turha, ja että ongelmamme ovat oikeita ja hoitamisen arvoisia.

Viime päivinä on ollut pieniä eroottisia hellyysväläyksiä. Pete on silittänyt minua vastustelematta, kun olen kinunnut sitä, ja minä olen naukunut Peten suurten käsien alla kuin pikku kissa. Eilen nykäisin pöksyni polviin, kun Pete tuli halimaan minua keittiössä takaapäin. Hän ihastui hetkessä pyllyni silittelyyn ja se tuntui molemmista ihanalta.

On satanut monta päivää, olemme olleet sisällä ja meininki on ollut aika vaisua. Lääkityksen annoksen lisääminen aiheuttaa nyt alussa sivuvaikutuksena minulle huimausta, pahoinvointia ja vähän tokkuraista oloa. Tänään paistaa aurinko, tarkoitus on mennä koko perheellä ulos puistoon, lueskella ja syödä jäätelöä.

Huonompaa

2008-06-28T16:06:00.005+03:00

Pari päivää on ollut hirveän paha olla. Pete on ollut poissa kotoa, minä tuntenut oloni Maijan kanssa masentuneeksi, toivottomaksi, näköalattomaksi. Maija ei nuku öisin kunnolla ja välillä vihaan sitä niin, että haluan vain pois, jonnekin pakoon. En halua satuttaa sitä, tai ehkä haluan, mutta olen vielä niin terve, että käännän vahingoittamisen halun itseeni. Eilen taas piirtelin kipuani partaterällä, vähän vain, katvealueille, jonne kukaan ei katso eikä näe. Viivat ovat minulle kuin keskiaikainen katumusharjoitus, tunnen kivun hentona vaatteiden alla muutaman päivän ajan, ja se muistuttaa minua olemassaolostani, kanavoi henkistä kärsimystä ulospäin, konkreettiseen muotoon. Se piirtää muodon ja antaa värin sille, mille ei ole muotoa eikä väriä, tekee sen käsitettävämmäksi, kestettävämmäksi. Se toimii myös rangaistuksena: en saa rakkautta > en ansaitse rakkautta > on siis väärin haluta sitä, ja katumusharjoitus antaa tehtävän pelkän kaipaamisen tilalle. En ole tehnyt sitä vuosiin, nyt vasta viime aikoina taas. Nurkkaan ajettuna minulla ei ole vaihtoehtoisia tapoja toimia. Tunnen, etten pääse mihinkään suuntaan eikä millään, mitä teen tai jätän tekemättä, ole mitään merkitystä. Siispä teen jotain, tehdäkseni edes jotain.

Kävin kävelylläkin, Maija nukkui vaunuissa eikä sitten enää nukkunut, kun palasimme kotiin. Niinpä en saanut nukkua koko päivänä, vaikka edelliset yöt ovat olleet hyvin rikkonaisia. Alkuiltaan mennessä olin niin rikki, että itkin vain. Tilitin Siskolle hysteerisenä sekavia tulkintojani viime vuosista, siitä kuinka olen epäonnistunut elämässä ja ansaitsen sen, ettei minusta pidetä huolta, ja ettei aikuisesta kuulukaan pitää, vaan itse täytyy jaksaa itsestään pitää huolta, oma syyni kun en jaksa, nyyhkin ja tärisin, Sisko yritti neuvoa, ei osannut, onneksi kuunteli kuitenkin. Soitin Peten vastaajaan itkupuhelun: olen niin väsynyt, en jaksa enää, tiedän ettet voi tehdä mitään, mutta kun olet ainakin teoriassa mun puoliso niin ajattelin että haluaisit tietää etten meinaa jaksaa.

Pete tuli kotiin kun nukutin Maijaa eikä koskettanut minua koko iltana. Mietin kuin itseni ulkopuolelta, kyynisesti, tarkkaillen: mitä pitäisi tapahtua, että hän reagoisi? Mistä voisi tietää, milloin olisi aika lähteä psykiatrian päivystykseen, jos itse olisin siinä kunnossa, etten tietäisi? Ennen vai jälkeen sen, kun Maijalle olisi tapahtunut jotain pahaa? Vai onko tasapainottomuuteni jo niin arkista, niin normaalia, ettei siinä ole Petelle enää astevaihteluita? ("No mikä sulla nyt taas on", kuten hän aina joskus väsyneenä kysyy. Ehkä parempi, ettei kysy, puhu mitään.)

Miten voi olla koskettamatta toista, jolla on hätä? Jos väittää rakastavansa häntä? (Ei Pete kyllä väitäkään, ei sano kuin kysyttäessä, ei koskaan oma-aloitteisesti.)

Kummallisinta tässä on, että aina vain tekee mieli seksiä. Läheisyyden ja kosketuksen puuttuminen ei aiheuta ainoastaan hellyyden ja hoivan kaipuuta. Väsynyt hulluus tuottaa mielikuvia rajusta naimisesta, jossa tuntisi olevansa hengissä, olemassa, itse ja aikuinen. Kosketusta kovuuteen saakka, mustelmia ja hiertymiä, hankalista asennoista kipeytyneitä lihaksia, pitkää ja hidasta soutamista minussa kipuun asti ja sen yli, ja sitä raukean aristavaa oloa seuraavana päivänä, kun tietää saaneensa.

Luen Viktor E. Franklin Ihmisyyden rajalla, keskitysleirin psykologiaa. Se yltää turtumukseni läpi, on riittävän yksinkertaista ja oleellista. Hänellä on käsite "väliaikainen olemassaolo", joka koskettaa minua, tuntuu tutulta.

"Kaikki mikä sijaitsi piikkilanka-aidan ulkopuolella muuttui etäiseksi - tavoittamattomaksi ja tavallaan epätodelliseksi. [---] Oli mahdotonta sanoa, päättyisikö tämä olotila ja jos, niin milloin. [---] Sana finis merkitsee loppua tai saavutettavissa olevaa päämäärää. Ihminen, joka ei voinut nähdä väliaikaisen olemassaolon päättyvän, ei kyennyt tavoittelemaan elämän perimmäistä päämäärää".

Tuntuu melodramaattiselta verrata terveen lapsen äitinä olemista, läheisyyden ja rakkauden puuttumisineenkin, keskitysleirin olosuhteisiin. Irvokkaaltakin. Mutta minua nuo sanat koskettavat. Ne puhuvat edes jotenkin etäisesti siitä, mitä tunnen.

Illalla, kun Maija oli lopulta nukahtanut, ahdistus puristi rintaani niin, etten järjettömästä väsymyksestäni huolimatta pystynyt nukahtamaan. Otin puolikkaan unilääkkeen, luin ja itkin, sitten taas puolikkaan, odotin sen vaikutusta. Sydän vain takoi hermostuneesti. Huoneenlämpöinen olut, toinen, vielä yksi puolikas nappi, ja pikku hiljaa rauha alkoi levitä ruumiseeni ja sieluni turtua, kolme tuntia Maijan nukahtamisen jälkeen. Yritän joka ilta ilman kemioita, joka päivä kelaan niiden merkitystä ja tarpeellisuutta ja toiveita elää elämääni ilman niitä. Nyt en jaksa, en halua jaksaa. Nyt se on kuin fyysistä kipua ilman kipulääkettä, vaikka lääkettä olisi saatavilla.

Aamulla kävi ilmi, että Maijalle on puhjennut uusi hammas ja toista pukkaa. Selittää osaltaan nukkumisen ongelmia. Ehkä myös huojentaa oloani, teoriassa: onhan mahdollista uskoa tai edes toivoa, että tämä kaikki olisi sittenkin jotenkin tilapäistä. Ja että unta olisi mahdollista saada tarpeeksi joskus tulevaisuudessa, ja iloita, olla rauhallinen.

Omituista, miten erillisiä asioita ovat vanhemmuus, parisuhde ja itsen kanssa oleminen.

Perheneuvonta

2008-06-24T11:13:00.004+03:00

Sex is not trivial. Our sexual attraction and our ability to give each other physical pleasure is a major facilitator and a creator of love and commitment. Our sexuality makes us more open and emotionally vulnerable. We expose our imperfect bodies and trust someone to make us feel whole and beautiful. [---] Sexual desire is a powerful emotion all by itself and, for most people, it is attached to their heart. (Pepper Schwartz: Everything You Know About Love and Sex Is Wrong)

Kävin seurakunnan perheneuvonnassa. Niillä on siellä sellainen käytäntö, että jos jompikumpi pariskunnasta hakeutuu yksin juttelemaan, toiselle annetaan ikioma aika sen jälkeen. Jonkinlainen puolustuksen puheenvuoro. Ei, en usko, että siinä on ajateltu niin; on varmasti viisas käytäntö, ettei oleteta toisen puoliskon tietävän ja ymmärtävän koko totuutta suhteen tilasta yksinään. Pete menee tänään yksinään sinne juttelemaan. Seuraava käynti on sitten yhteinen. Suhtaudun toiveikkaasti. Se perheneuvoja oli oikein pätevän oloinen ihminen, jalat maassa ja sydän paikallaan, ei hätkähtänyt mitään, mitä sanoin, ja miksi olisikaan.

Hyvinä päivinä ajattelen, että on tämä elämä aika mielenkiintoista. Kriisit syntyvät muutoksen tarpeesta - eikö siis muutoksen mahdollisuus ole toivoa luova elementti? Haluaisin niin kovasti päästä syvemmälle itseeni ja toiseen.

Puhumisesta ja puhumattomuudesta

2008-06-13T11:39:00.004+03:00

Pete on monesti sanonut, että osaan sanoittaa hänen tunteitaan taitavasti. Viime aikoina olen väsynyt siihen. Arvailen, mitä hän tuntee ja miksi, esitän vaihtoehtoja, jotka hän sitten myöntää tosiksi tai torjuu. Se on turhauttavaa ja saa yhdessäolon tuntumaan jotenkin kuulustelulta, vaikka sävy olisi lämpimän analyyttinen, jopa leikkisä. Minusta tuntuu, että yhteisten asioiden pohdiskelu on jotenkin "minun juttuni", jolle hän kohteliaasti antaa suhteessamme tilaa, koska suhteissa on tapana antaa tilaa toisen tarpeille. Peteä itseään kiinnostavat käytännön kysymykset: mitä syödään, mikä on huomisen tai ensi viikon aikataulu, mitä Maija tarvitsee. Hänen omaa tilaansa suhteessamme on ainakin se, että hän saa kertoa minulle työstään ja oivalluksistaan. Luulen.

Minusta on jo pitkään tuntunut, ettei Pete oikeasti tarvitse minua. Hänessä on paljon puutteita ja vikoja niin kuin minussakin, mutta hän on sinkkuvuosinaan jotenkin kovettunut selviämään yksin. Siinä missä yksinäisyys on jättänyt minuun läheisyyden kaipuun ja voiman taistella sen saavuttamiseksi, se on antanut hänelle kyvyn pärjätä itse, koska on pakko. "Ei kukaan ole ollut kiinnostunut mun tunteista vuosiin. En ole tottunut niistä puhumaan", hän sanoi kerran.

Tarvitseeko sitä nyt niin puhua? Ehkä ei tarvitsisi, jos läheisyys olisi olemassa tekojen kautta. Toki nautin siitä yhteydestä, jonka sanat ihmisten välille rakentavat, mutta olen kovasti miettinyt, osaisinko olla Peten ehdoilla, jos yrittäisin. Hänen tapansa olla ei vain ole yhdessäoloa: jos haluan yhdessäoloa, minun on se järjestettävä. Koska Maija on olemassa, kahdenkeskistä aikaa ei ole (ellen minä onnistu järjestämään Maijalle hoitajaa). Kun olen varovasti tai suoraan koettanut puhua Peten käännetylle selälle, että tehtäisiin jotain yhdessä, hänen viattoman oloinen "Kuten mitä?" -kysymyksensä tuntuu murskaavalta. Maija pyörii jaloissani, pyykit odottavat märkinä koneessa, olen liian väsynyt lähtemään kävelylle huonosti nukutun yön jälkeen, ja tajuan, ettei minulla ole Petelle mitään tarjottavaa. Mitään muuta kuin tämä. Minä, minun ajatukseni, tämä ruumis, ihoni lämpö, Maija, jaettu arki. Jos olisinkin enemmän oma itseni, voisin koettaa järjestää jotain jännittävää, muutosta, mutta Maija on vielä niin kiinni minussa että olemme kuin osittain samaa ihmistä.

Jos kahden rakastuneen ihmisen välillä ei ole lainkaan seksiä ja yhä vähemmän läheisyyttä, minusta siitä täytyy puhua. Tilanne suorastaan huutaa korjaajaa. Nyt en vain ole jaksanut aloittaa puhumista, vaan väistelen Peteä rauhallisesti, kunnioittavasti. En osoita mieltäni, sitäkin kyllä tein joskus, mökötin ja tiuskin, se oli kauheaa, en halua sellaista. En vain hakeudu enää lähelle. Koetan olla niin kuin hänkin on - puhua ruuasta, juoksevien asioitten hoidosta, Maijasta, politiikasta, uutisista. Asioista. En kosketa, en katso suoraan. Kun ei Petekään. Kokeilen, jos tämä saisi hänet ilmaisemaan itseään jotenkin omaehtoisesti. Mutta ei tämä ole pelkkää käytännön ihmiskoetta; olen oikeasti neuvoton ja hirveän väsynyt ja haluan yrittää ajatella jotain muuta kuin sitä, miten kaukana olemme toisistamme.

Juttelin toverin kanssa. Hän sanoi, että heillä oli ollut samankaltaista (en tosin puhu seksin puuttumisesta juuri kenellekään, se on niin kipeä ja hävettävä asia): mies oli pitkillä työmatkoilla ja kotona ollessaan lähti pelaamaan ja saunailtoihin poikien kanssa. Nainen yritti rakentaa kotia, kärsi yksinäisyydestä ja oman elämän puuttumisesta. Miehen ratkaisu oli, että nainenkin hankkisi enemmän omaa elämää. "Jos minä hankin tähän oheen vielä lisää menemistä, omaa elämää, niin meillä ei ole kohta parisuhdetta lainkaan", sanoi nainen. Kyse ei siis ole mitenkään takertuvasta tai epäitsenäisestä naisesta (enkä minäkään ole sellainen, muuten). He ovat nyt olleet yhdessä jo kymmenen vuotta. Jotenkin se tilanne vain lähti aukeamaan, en oikein tiedä, miten. Kompromisseja varmasti tehtiin ja yhteistä aikaa järjestettiin.

Ehdotin Petelle saunavuoron hankkimista (entisessä kodissamme oli sauna). Hän sanoi, ettei ole mikään saunojatyyppi, mutta lähtee kyllä saunaan kanssani, jos haluan. Olin ajatellut, että saunassa olisimme ainakin alasti yhdessä. Siellä voisi rentoutua ja puhua pakottomasti. Mutta nyt olen niin lukossa, etten halua pyytää. En halua olla alastomana ihmisen kanssa, jolle sillä ei tunnu olevan väliä - joka tekisi sen vain minun takiani.

Jumissa

2008-06-12T23:56:00.006+03:00

Eräs asia, johon Petessä rakastuin, oli jaettu kokemus omasta fyysisestä epävarmuudesta, huonosta kehonkuvasta - ja tietoisuus siitä. Ajattelin silloin, että tällainen mies ymmärtäisi minua. Tämän kanssa voisimme yhdessä etsiä tietä sellaiseen nautintoon, jossa vertailukohtia ei ole - on vain rakastetun kauneus rakastajan katseen alla. Lupa intohimoon sellaisena kuin on. Mutta olemme (olimme?) me ihan klassisesti rakastuneitakin. Pete on kaunis, ihollani lämmin, hänellä on suuret ja taitavat kädet, joilla hän osaa tehdä minut hulluksi nautinnosta. Ja hulluksi, kun ei anna minulle nautintoa, läheisyyttä, itseään. Nyt, kun rakastumisen ensivaiheet ovat ohi, hän sulkeutuu niihin maailmoihin, joissa hän on kotonaan. Turvassa. Äkkiä tien etsiminen eteenpäin epäonnistumisten keskeltä onkin minun yksityinen projektini - hänelle riittää, kun saa tehdä niitä asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä. Töitä, rakenteluja, puuhailuja harrastusten ympärillä poikien kanssa.

Älkää luulko, että olisin erityisen vaativa. Sellainen pirttihirmu, jonka luota mies pakenee saadakseen olla rauhassa. Kyllä minä annan tulla täydeltä laidalta itkua ja syytöksiä silloin, kun riidellään. Mutta kumpikaan meistä ei pidä riitelystä. Niinpä elelemme haalean kohteliaassa ilmapiirissä uudessa yhteisessä kodissamme. Kumpikin touhuaa omiaan ja keskustelut koskevat juoksevia asioita, lapsen puuhailuja ja hoivaamista. Pete puhuu minulle työstään. Viime aikoina en ole jaksanut kiinnostua. Minä en voi puhua työstäni, koska työtä ei ole. Kodin ulkopuolella siis. Kotona elämäni täyttyy turhauttavasta uusintamistyöstä, siivoilusta, tiskeistä ja pyykeistä. Maijasta (joka on kyllä elämäni valo) ei vielä ole seuraa niin, ettenkö kaipaisi keskusteluja aikuisten kanssa ja järjellistä tekemistä. On minulla harrastuksia ja ehdin niitä vähän harrastaakin. Pete myös tukee minua siinä, että pääsen välillä omin päin viettämään iltaa jonnekin. Hän toivoo, että minulla olisi enemmän omaa elämää.

Peten toive on ymmärrettävä siinä mielessä, että uskon hänen kokevan syyllisyyttä siitä, että hän välttelee läheisyyttä. Olen puhunut hänelle seksin ja läheisyyden puuttumisesta niin paljon, yrittänyt hyvällä ja pahalla, riidellyt, ottanut selvää netistä, kirjoista, you name it. Varasin hänelle lääkäriajankin erektio- ja laukeamisongelmien selvittämiseksi. Hän loukkaantui, koska olin "puuttunut hänen asioihinsa" eikä mennyt vastaanotolle. Minä menin hänen puolestaan, sain Cialis-reseptin ja Petelle lähetteen laboratorioon verikokeita varten. Ja seksuaaliterapeutin yhteystiedot. Pete lupasi mennä käymään labrassa. Siitä on nyt 2,5 kk, enkä usko, että hän menee koskaan. Muutaman viikon ajan muistutin asiasta varovasti, sitten en enää tohtinut. Tuumin, että kyllä hän nyt jo tietää, mitä ajattelen asiasta. Ja tekee sitten, kuten parhaaksi katsoo, oman aikataulunsa mukaan. Näin yritän muutenkin toimia, koska inhoan nalkuttamista. Nalkutus on alentuvaa, syö keskinäistä kunnioitusta ja myrkyttää ilmapiiriä.

Olen nyt käynyt seksuaaliterapeutin vastaanotolla yksin. Se oli huojentavaa; tuntui, että ongelmamme ovat korjattavissa. Ja että on mahdollista, että yhteinen (seksi)elämämme olisi sittenkin vasta alussa, ei lopussa. Kodin haalea ilmapiiri laimentaa toivoani päivä päivältä.

Mietin seksiä, sen puuttumista, koko ajan. Se on raskasta. Viimeksi, kun keskustelimme aiheesta Peten kanssa, hän sanoi, että asia on hänenkin mielessään joka päivä. Se ei vain näy mitenkään. Hän ei koskaan ota sitä puheeksi eikä näytä kärsivän minkäänlaisesta ahdistuksesta, päin vastoin. Hän on hyväntuulinen ja ystävällinen, jaksaa mainiosti tehdä töitä ja hoitaa Maijaa onnellisena. Välillä kuvittelen olevani jotenkin viallinen, kun kaipaan intiimiä läheisyyttä niin paljon. Joskus pelkkä Peteen katsominen tuntuu pahalta, koska kaipaan niin kovasti, että hän ottaisi minut syliin, omasta halustaan.

Oma elämä, oma aika. Entä jos oma käsitys laatuajasta on juuri yhteinen aika rakastetun kanssa? Sitä ei voi ottaa. Sitä voi vaatia, kerjätä, suostutella, pyytää, mutta sellaista vapaaehtoista läsnäoloa, josta näkyisi, että tuo toinen tahtoo olla tässä lähelläni - sitä ei voi ottaa väkisin.

Alkutilanne

2008-06-12T23:36:00.004+03:00

Tänä aamuna katselin nukkuvaa Peteä, suurta pyöreää pyllyä, joka olisi melkein naisellinen, ellei Pete olisi niin iso ja roteva mies. Lihaisa, oli sana, joka tuli mieleeni, ja sitten, että se ei tee oikeutta kuitenkaan, se on sanana liian esineellistävä. Pieni pehmeä uninen rakkaani, niin suuri ja painava. Hyväilin pyllyä pesussa pehmeiksi hiutuneiden kalsareitten läpi. Pete ei herännyt, ei reagoinut mitenkään, kuten tavallista. Silloin, kun vielä olimme kahden, herättelin hänet usein suihinotolla. Nyt siihen ei ole aikaa eikä voimia. Otin Maijan syliini ja lähdin vaihtamaan yövaippaa puhtaaseen.

Rakastelimme Peten kanssa viimeksi kaksi kuukautta sitten. Sitä edellistä kertaa en muista. Viime kerta oli minun järjestämäni. Olimme puhuneet siitä kyllästymiseen (ainakin Peten kyllästymiseen) asti, kun lopulta sain hänet ylipuhuttua yhteiseen iltaan toistemme lähellä. Laitoimme lapsen nukkumaan. Pete levitti olohuoneen sohvan, minä sytytin kynttilät ja sammutin valot. Riisuduimme ja aloitimme hyväilyt jotenkin järjestelmällisen keskittyneesti. Vähitellen suudelmat pehmenivät ja syvenivät, kämmenten reitit kaartuivat ruumiin muotoja seuraten. Puolen tunnin kuluttua huokasin, että tämän voimalla jaksan pitkään, jaksan, koska voin muistella tätä nautintoa, jaksan uskoa siihen, että seksi voi palata suhteeseemme. Sanoin, että jo tämä riittäisi, vaikka olimme vasta alussa. Niin lähelle olin lopultakin päässyt. Ehkä Petekin. Ainakin hänen katseensa oli avoimempi.

Rakastelimme vielä kaksi tuntia. Minä sain, hän ei, kuten tavallista. Tämä ongelma meillä on ollut aina. Tällä kertaa Pete oli tavallista pettyneempi, sillä olimme saaneet lääkäriltä Cialis-reseptin, ja lääke oli ensimmäistä kertaa koekäytössä, tosin vain puolikkaalla annoksella. (Lääkäri sanoi myöhemmin, ettei se riitä, vaan kannattaa pettyä vasta sitten, jos täysi annoskaan ei toimi.) Yhtä lähellä toisiamme emme ole sen jälkeen olleet, joten täyttä lääkeannostakaan ei ole päästy testaamaan.

Ihmettelen, miten tähän on tultu. Pikku hiljaa, tietysti. Monien yksittäisten väärien sanojen ja eleiden myötä. Minä rakastan häntä, enkä oikeastaan epäile, etteikö hän rakastaisi minua. Tämä jatkuvassa kosketetuksi tulemisen kaipauksessa eläminen pitää minua pysyvästi vihaisena ja ahdistuneena. Häpeän omaa halukkuuttani, mitä en ole tehnyt ennen. Olen aina pitänyt seksiä luonnollisena ja keskeisenä osana parisuhdetta, aina nauttinut hyvästä seksistä. Nyt mietin, voinko elää ilman sitä tai pitäisikö minun voida. Tässä blogissa selvittelen ajatuksiani ja kerron elämästäni siinä toivossa, että asiat voivat muuttua.